Jos pitäisi yhdellä sanalla kuvata suomalaista vanhuutta tänään, niin ehdottaisin sanaa TURVATTOMUUS.

Kun raha on ainoa mittari yhteiskunnassa, säästetään kaikesta, myös hyvästä hoivasta ja huolenpidosta. Kotona on pärjättävä, vaikka ei terveys ja muisti sitä enää sallisi. Apua saa, mutta muutaman minuutin käynti muutaman kerran vuorokaudessa jättää liian monta turvatonta minuuttia jäljelle. Jos muisti ei toimi, ei ole mitään käsitystä siitä, onko joku tänään käynyt tai tuleeko enää ikinä uudelleen.

Omat vanhempani yrittävät pärjäillä kahdestaan, vaikka kummallakin on muistisairaus jo aika pitkällä. Kaupungin kotihoitoa on onneksi järjestynyt kolme kertaa päivässä, ja hoitajat ovat erittäin mukavia, auttavaisia ihmisiä. Me lapset asumme kaukana, ja vaikka käymme niin usein kuin pääsemme, se tuntuu liian vähältä. Huoli vanhempien pärjäämisestä on suuri. Muistisairauksissa on sekin puoli, että sairas yleensä ensin vastustaa kaikkea uutta, muutosta. Oli vaikea saada vanhemmat hyväksymään apua eli vieraita ihmisiä omaan kotiin. "Kotini on linnani" -lauseen kuulin usein perusteluna sille, miksi vieraita ihmisiä ei saa "ravata" kotona.  Onneksi ensimmäinen kävijä, sairaanhoitaja kerran viikossa, oli niin ihana ihminen, että vanhempani alkoivat pitää hänestä kovasti. (Erityisesti sen jälkeen kun hänellä oli sijainen, joka oli ihmisenä ihan toisentyyppinen.) Pikku hiljaa apua on lisätty ja vieläkin on varaa lisätä esimerkiksi yökäynnillä.

Tällä hetkellä vanhemmilleni tuodaan valmiit ateriat kolme kertaa viikossa. Hoitajat käyvät kolme kertaa päivässä antamassa lääkkeet. Isäni kunnon heikettyä niin, että hän on lähes vuodepotilas, sain pyynnöstä jumpparin käymään. Hän laati jumppaohjelman, jota hoitajat toteuttavat silloin, kun isä jaksaa, etteivät lihakset surkastu kokonaan. Monta kuukautta jatkuneisiin ankariin kipuihin ei ole löytynyt riittävää lievitystä, ja tuskaisen isän näkeminen on ollut pahinta kaikesta. Lisätutkimuksiin kivun syystä on ollut kuukauden odotusaika - nyt enää muutama päivä. Sitten odotetaan tuloksia kaksi viikkoa. Sängynlaitaan saatiin nousuapu, ja veljeni sai lainattua kätevän rollaattorin sisällä liikkumista varten. Vaarallisimpia ovat yöt, jolloin isä lähtee yksin liikkeelle vähän väliä ja usein unohtaa rollaattorin. Kaatumisriski on suuri. Äidin kuulo on huono ja unenlahjat hyvät, joten hän ei kuule, jos isä kaatuu. Siellä ollessani heräsin tunnin välein kuulostelemaan isän kulkua ja sitä pääseekö hän turvallisesti takaisin sänkyyn. Joskus hän vain seisoi vapisten. kun ei kyennyt liikahtamaankaan.  Turvapuhelinnappi on äidillä.

Kaikenlaisia hankaluuksia on ollut, mutta kysymällä ja apua pyytämälllä niistä on tähän saakka selvitty. Pian isä pääsee sairaalaan, jossa toivottavasti löydetään parempi kivunlievitys - ja tutkimuksissa syy kipuihin. Kotihoitomaksuissakin on ollut virheellisyyksiä vähän väliä, mutta ne on luvattu oikaista. Kauppa-asiat ovat alkaneet hoitua hoitajien avustuksella, niin ettei äidin tarvitse niistäkään stressata. Me 'lapset' käymme siivoamassa ja auttamassa aina kun voimme. 

Mietin kovasti sitä, miten pärjäänvät ne vanhukset, joilla ei ole omaisia. Tietääkö heistä ja heidän avuntarpeestaan  kukaan? Jos laskuissa on virheitä (esim. nelinkertainen summa tai tuplalaskutus niin kuin meillä), huomaako kukaan, jos vanhus ei itse kykene selvittämään ja tarkistamaan? Jos hänellä on edunvalvoja yhteiskunnan puolesta, ehtiikö virkaholhooja ollenkaan paneutua yksittäisen vanhuksen yksittäisiin laskuihin? TV-ohjelmassa kerrottiin kauhukokemus Sastamalasta, jossa edunvalvojat eivät todellakaan olleet tehtäviensä tasalla, vaan vanhus oli saada häädön hoitopaikastaan maksamattomien laskujen vuoksi. Valitukset eivät olleet auttaneet mitään eikä maistraatti ollut valvonut edunvalvojaa. 

Omaisen roolissa olen huomannut, että minulla on tärkeä osa rakkaiden vanhusteni hyvinvoinnissa. Hoitoa järjestyi heti, kun otin yhteyttä: hoitotarpeen arviointi järjestyi nopeasti, sairaanhoitajan kotikäynnit alkoivat, sain puhelinnumeron, josta tavoitan hoitajan - sittemmin hoitajat, kun käyntejä lisättiin isän kunnon romahdettua. Sain puhua puhelimessa lääkärin kanssa, kun lääkityksessä oli epäselvyyksiä. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen siihen, miten asiat ovat juuri nyt, kunhan vain isä saisi avun kipuihin ja selvyyden niiden syystä. Sitten voisi kenties hoitaa kivut pois ja huterat yökävelytkin vähenisivät.

Muistisairauksien kanssa ei kuitenkan voi tuudittautua siihen, että kaikki  on nyt hyvin. Sairaudet etenevät, eikä huomisesta vielä tiedä. Jos saa elää pitkään, ehtii muistisairauskin edetä pahempaan päin. Vielä vanhempani muistavat meidät läheiset. Kaukaisemmat sukulaiset ovat unohtumassa, eivätkä lähihoitajat jää mieleen - tuntuu, että joka kerta on eri ihminen. Minä olen kuitenkin käydessäni alkanut jo tutustua muutamiin ja tunnistaa heidät nimeltä, kun olen useamman kerran nähnyt. Vanhemmat haluaisivat asua kotona, mutta heitä ahdistaa pelko siitä, että jotakin sattuu eikä saa hälytettyä apua. He surevat sitä, että kaikki asiat ovat muuttuneet liian vaikeiksi, eivätkä he enää selviä arjesta niin kuin ennen.  Kaikista aputoimista huolimatta turvattomuus on  koko ajan läsnä, kun ei enää jaksa muistaa, onko tänään joku jo käynyt, onko lääkkeet otettu, onko aamupuuro syöty... Ei ole paikalla ketään, jolta voisi kysyä silloin, kun jokin asia mietityttää. 

Kaikkein tärkein toivomus on kuitenkin ainakin toistaiseksi toteutunut: he ovat saaneet olla yhdessä! Olen lohduttanut, että yksi hyvä puoli molempien muistisairaudesta on: on toivoa siitä, että sitten kun kotona ei enää millään pärjää, voi päästä samaan hoitopaikkaan, kun on sama diagnoosi!

 

PS Ei viimemainittukaan aina toteudu. Äidin kouluaikainen ystävätär on kuulemma joutunut hoitoon samaan paikkaan kuin miehensä, mutta ovat vierekkäisissä huoneissa, eikä kukaan ehdi viedä heitä toisiaan katsomaan! Sellaista en ymmärrä - eikä löytyisi heille kahden hengen huonetta?