Kävin taas mustikassa. Ihanaa. Olen hidas poimija, joka vierastaa poimuria ja poimii mielellään kaikessa rauhassa käsin. Tietäähän sen, että tulos ei ole kilpailukykyinen muiden mustikanpoimijoiden saaliin kanssa, mutta nyt keksin selityksen, joka antaa minulle rauhan toimia omalla tavallani. Martat tai muut koti-ihmiset lanseerasivat jokunen vuosi sitten ajatuksen meditatiivisesta siivoamisesta. Minäpä olenkin meditatiivinen mustikanpoimija! Meditointi tässä yhteydessä tosin ei ihan vastaa yleistä käsitystä siitä, mitä se on. Välillä puhun itsekseni, välillä Jumalalle, useimmiten annan ajatusten vain virrata mielessäni. Jälkikäteen sitten uhraan muutaman ajatuksen sille, miksi juuri ne teemat tulivat mieleen, joita tänään tuli pohdiskeltua.

 

Metsä alkaa jo tuntua tutulta, olinhan samassa metsässä nyt jo neljättä kertaa tänä kesänä.  Siellä on monta erilaista paikkaa melko pienellä alalla: ryteikköä (eniten), hakkuuaukeaa, suota, jyrkännettä, avointa sekametsää, kivikoita… Mustikat viihtyivät parhaiten korkeimmalla paikalla valoisalla aukealla, jossa kasvoi koivuja ja kuusia mutta oli myös avointa sammalikkoa. Siellä täällä oli mahtavia, houkuttelevia mustikkamättäitä. Tein myös sellaisen havainnon, että aina kun löytyi tosi hyvä mustikkamätäs, vieressä oli kuinka ollakaan muurahaispesä tai vilkas muurahaispolku. Mistä se mahtanee johtua: tykkäävätkö muurahaiset mustikoista vai mustikat muurahaisista? Aukealle päästäkseen on kuitenkin kuljettava hankala reitti joko jyrkän kivikkoisen hakkuuaukean tai synkän ryteikön läpi. Ryteikkö vie kaksinkertaisen ajan, sillä siellä on kaatuneita tai kaadettuja puun runkoja ristiin rastiin sekamelskassa risukasojen ja upottavien suonsilmäkkeiden kanssa.

 

Menin hakkuuaukean kautta. Pitkin matkaa lähistöltä pakeni metsäkanalintuparvia – vai lienevätkö olleet sepelkyyhkyjä. Isoilta kuulostivat siivenlyönnit. Olisin halunnut sanoa, etten ole vaaraksi, kun kuljen vain ohi, mutta eipä meillä ollut yhteistä kieltä. Kerran kävi niin, että kykittyäni jo aika kauan erään mättään äärellä yläpuoleltani puusta lähti lentoon iso lintu. Se oli siis pitkään istunut yläpuolellani katselemassa. Mitähän se mahtoi ajatella? ”Mikä tuo on? Mitä se tekee? Ei se paljon liiku eikä ääntele. Onkohan se vaaraksi? Lähtisinkö pois vai jäisinkö katsomaan? Pitäisiköhän mennä kertomaan kavereille? (Ja tämä pohdiskelu taitaa kertoa minun olevan tyypillinen suomalainen: jopa metsälinnun kohdatessani mietin, mitähän se minusta ajattelee…)

 

Jonkin aikaa metsässä kuljettuani kuulin kaukaa laukauksia. Heti muistin, että sepelkyyhkyjen metsästys alkoi muutama päivä sitten. Entä jos metsästäjä erehtyy luulemaan minua kyyhkyseksi, kun on tummat vaatteet ja metsänvihreä lippiskin? Päätin kokeilla ääntelyä. Hyräilin laulua Karjalan kunnailla tulevan sukukokouksen kunniaksi. Kai tyhmempikin metsästäjä ymmärtää, ettei sepelkyyhky varmaankaan ainakaan Karjalan kaihoa pode. Hyräilin aika hiljaa, mutta vaikutuin siitä, kuinka vahvasti kaiku toisti ääneni hyvin kaukaa. Metsä todella kuljettaa ääntä tehokkaasti.  

 

Sitten alkoi kuulua narisevaa ääntä. Puun runko kai hankasi toista vasten. Mietin, oliko tuuli kaatanut jonkin puun vastikään, vai oliko jokin runko väsynyt olemaan vahva ja päättänyt nojata kaveriin.  Kovin paljon muita ääniä ei kuulunutkaan honkien huminaa, haapojen havinaa ja satunnaista hyttystä tai hirvikärpästä lukuun ottamatta.

 

Ai paljonko sain mustikoita? Kolmen ja puolen tunnin retkellä vain kolme litraa. Mutta vakuutan, että jokainen  minuutti metsässä oli hieno kokemus (paitsi yksi hirvikärpäsenhätistelyminuutti), jota paitsi en tahtoisi olla. Samalla tuli liikuntaa ja paluumatkalla ryteikköreitillä runkojen yli kiipeilyä ja vaarallisia horjahteluja. Olen myös iloinen siitä, että heinäkuun alusta kipeänä ollut selkäni on sallinut kuitenkin nämä mainiot metsäretket. Jotakin olennaista puuttuisi kesästä, jos en pääsisi metsään.

 

PS Retken jälkeen sain tietää, että kyyhkyjä ammutaan pellon reunasta eikä metsässä. :-)