On se kummallista, että kirkosta eroamisista uutisoidaan jatkuvasti hyvin laajasti ja näyttävästi. Sen sijaan kirkon työstä tai sanomasta ei juurikaan. Tämän viikonlopun uutisvuo on tarjoillut tietoa siitä, kuinka kirkosta ensin erosivat sankoin joukoin konservatiivit ja sen jälkeen liberaalit. Yhteensä 10 000 sielua. Hm.
 
Onkohan nykyihmiselle epäselvää, mikä on yhteiskunnan alaa ja mikä kirkon? Valtiosta ei voi erota, joten eroanpa kirkosta protestina lainsäädännölle / jonkun mielipiteelle / omalle pahalle ololle. Kirkosta eroaminen tuntuu hyvinkin trendikkäältä toiminnalta, kun "kaikki" tuntuvat siitä eroavan.  Säästökin tuntuu mahtavalta - keskituloinen säästää kuulemma vuodessa noin 500 euroa, kun ei maksa kirkollisveroa. 
 
Kumma, kun kirkon palvelut kuitenkin kelpaavat niillekin, jotks eivät kirkkoon kuulu. Perheneuvonta, lasten kerhot, hautaan siunaaminen, kirkkokonsertit, tunnelmointi kirkkorakennuksissa ja joulukirkossa, oman alueen vähävaraisten auttaminen, kehitysmaaprojektien tukeminen jne. ovat jäsenmaksulla ylläpidettyjä asioita, joita yhä harvempi haluaa maksaa. Kohta ollaan sillä rajalla, että toimintaa on supistettava rajusti. Siitä varmaan myös äläkkä nousee... 
 
Sitä ihmettelen, että kirkossa tunnutaan olevan huolissaan työntekijöiden eläkkeiden maksusta, ja sen vuoksi halutaan supistaa toimintaa. Eikös kirkolla ollut hyviä sijoituksia, joiden piti varmistaa eläkevastuut? Ei kai vain ruvettu keinottelemaan vielä suuremman potin toivossa?
 
Jospa pian aletaan arvostaa seurakuntalaisiakin ja miettiä, voisivatko hekin tehdä jotakin. Ai niin, niitä seurakuntalaisia ei enää taida olla. Kun johonkin kumartaa, toiselle pyllistää, ja nyt on kirkko tainnut pokkuroida vähän joka suuntaan oman identiteettinsä kadottaneena. Kaikki kaikkoavat. 
 
Kirkollisvaaleissa kehotettiin kaikkia niitä äänestämään, jotka eivät ole kirkon kanssa tekemisissä. Kirkosta piti tehtämän heidän näköisensä. Eikös olisi parempi, että je äänestävät, jotka tietävät, mikä se kirkko on ja ovat kiinnostuneita sen työstä? Nyt pitänee toivoa, että uudet valitut päättäjät, sekä kirkon työtä tuntevat että muut, ottavat tehtävänsä ja saamansa luottamuksen vakavasti ja aidosti alkavat uurastaa kirkon työn hyväksi. Useammasta haastattelusta olen vuosien aikana lukenut, että kun joku alkaa kiinnostua kirkosta, hänet valitaan heti luottamushenkilöksi. Siellä sitten paljastuu, miten raadollista se homma onkin, joten kiinnostus kirkkoa kohtaan lopahtaa ja henkilö pysyttelee sen jälkeen erossa kirkon asioista. Olisiko hengellinen vakaumus parempi pohja hallintotyöllekin? 
 
Vaikka koen joutuneeni kirkon ulkolaidalle, kun ei nykyisestä seurakunnastani kerta kaikkiaan ole löytynyt yhteisöä, johon liittyä, surettaa silti kirkon tulevaisuus. Jos jaksettaisiin etsiä todellista yhteyttä ja varsinkin yhteyttä ylöspäin ihan joukolla, voitaisiin löytää kadotettu avain, jolla kirkon ovet paukkuisivat toiseenkin suuntaan.