Vietin alkuloman äidin luona. On surullista, miten yksinäistä on muistisairaan vanhuksen elämä palvelutalossa. Hän istuu yksin yksiössään päivät pitkät, odottaen, että joku soittaisi tai hoitaja huikkaisi oven raosta, että on ruoka-aika.  Ei auta, että me lapset käymme aina kun voimme eli lähinnä viikonloppuisin, tai että harvat vanhat ystävät piipahtavat silloin tällöin. Muistisairaalla ei ole muistissaan eilistä tai viime viikkoa, joiden kävijöitä voisi muistella, on vain tämä hetki - ja suuri yksinäisyys. 

Yritän aina loma-aikaan olla vähän pitempään äidin luona, sillä hänestä aina tuntuu, että kaikki vain pistäytyvät. Tällä kertaa olin siellä sunnuntaista keskiviikkoon. Yövyin kuitenkin ystäväni luona, mikä auttoi jaksamaan ja virkisti muutenkin, vaikka univelkaakin kertyi iltarupattelujen vuoksi. Äidin kanssa juttelime rauhassa kaikenlaisista asioista, mitä mieleen tuli. Äidillä on aina samat huolenaiheet, jotka kuitenkin hälvenevät, kun kerron, että kaikki on kunnossa. "Riittävätkö rahat?" on lähes joka kerta moneen otteeseen käsiteltävä kysymys. "Saanko tänäänkin iltapalan?" on toinen. "Miksi minun täytyy elää näin yksin?" on kolmas. Äiti haluaisi lähteä kotiin ja olla omien läheisten seurassa. Kun asiasta tarkemmin keskustellaan, käy ilmi, että hän kaipaa lapsuudenkotiinsa, jossa oli aina seuraa, koska lapsia oli paljon. Sitä aikaa muistellaan usein. Joitakin kertoja äiti on varovasti kysynyt, onko totta, että äiti ja isä ovat jo kuolleet. Kerron aina uudelleen, että kyllä, ja siitä on jo monta kymmentä vuotta. Äidinäitihän oli kuollessaan kaksi vuotta nuorempi kuin äiti nyt. Äiti kyllä tietää, että lapsuuden ajoista on jo kauan, mutta muistikuvat ovat niin eläviä, että ajankulua on vaikea uskoa todeksi - varsinkin kun nykyisyydestä ei jää kuin hataria muistikuvia.

Äiti ei enää muista nimiä. Jos kerron jonkin nimen, se ei tee mitään vaikutusta eikä jää mieleen. Kun katselemme vanhoja valokuvia, äiti ihmettelee, kuinka voin muistaa, keitä niissä olevat ihmiset ovat. Hänelle kuvat eivät enää tuo mitään mieleen.

Veljeni oli ajeluttanut pari viikkoa sitten äitiä autolla tutuissa paikoissa entisten kotien lähistöllä, mutta äiti ei ollut tunnistanut paikkoja lainkaan. Viime kesänä kävin äidin kanssa silmälääkärissä kaupungin keskustassa, ja siellä äiti huokasi monta kertaa, että on kuin olisi ulkomailla. Onhan se hauskaa, että taksimatkan hinnalla saa elämyksen ulkomaanmatkasta... 

Nyt kun pääsin äidin luo arkipäivinä, minulla oli mahdollisuus tavata hoitajia ja sairaanhoitajaa. Äidin terveysasiat huolestuttavat  silloin, kun jotakin vaivaa ilmenee. Sairaanhoitaja ottaa huolen aina vakavasti ja keskustelee tarvittaessa lääkärin kanssa. Jos jotakin uutta tulee esiin tai lääkitystä muutetaan, sairanhoitaja aina soittaa minulle. Se herättää luottamusta. Voin myös selittää asioita äidille, kun iltaisin soitan hänelle. 

On vaikea löytää äidille juttuseuraa. Palvelutalossa on kyllä toimintatuokioita päivittäin, mutta muistisairas ei niihin muista mennä, ellei joku hae. Hoitajilla taas ei useinkaan ole aikaa käydä houkuttelemassa äitiä toimintaan mukaan. Jos tunnin parin kuluttua alkava toiminta ilmoitetaan aamupalalla, äiti on jo unohtanut asian hetken kuluttua. Muut asukkaat eivät myöskään välttämättä enää kykene puhumaan mitään. Vuodenvaihteen tienoilla onnistuin saamaan äidille ulkoiluttajan kerran viikossa. Se on aivan mahtavaa, ja niinä päivinä äiti on illallakin paljon virkeämpi. Hän ei itse kärsi juuri kävellä, joten ulkoilu tapahtuu pyörätuolissa istuen. Onpa kuitenkin vaihtelua ja saa raitista ilmaa. Samalla voi rupatella ulkoiluttajan kanssa.

Tällä kertaa en itse vienut äitiä ulos tai kaupungille, sillä hän ei ollut halukas lähtemään ja oli huonovointinenkin. Niinpä kävin ulkoilutusaikaan ostoksilla ilman häntä ja löysin hänelle kahdet uudet housut. Ne on vain lyhennytettävä ennen käyttöönottoa. Muuten juttelimme niitä näitä, muistelimme, katselimme vanhoja valokuvia (ja minä kerroin, keitä niissä on), lauloimme yhdessä jne. Äiti ei yleensä katso telkkaria, toisaalta koska hän ei muista, miten se saadaan auki, toisaalta koska ohjelmatkaan eivät miellytä. Yhdessä katsoimme kuitenkin yhdet uutiset illassa. 

On harmillista, että äiti on alkanut unohtaa myös radionavausnappulan. Välillä avaaminen onnistuu, välillä ei. Sieltä hän on yleensä kuunnellut hartaat sävelet ja iltahartauden, kun olen puhelimella niistä muistuttanut. Se on auttanut iltapalan odottamisen kestämisessä. Sitä äiti odottaa jo puoli viidestä asti, koska iltapalan jälkeen seitsemältä hän menee nukkumaan. Äiti on aina ollut iltauninen, ja koska muisti toimii iltaisin huonommin kuin päivällä, nukkumaan meno houkuttaa muutenkin. 

On ihana, että äiti vielä tunnistaa minut. Hätätilassa hän myös usean yrityksen jälkeen onnistuu yleensä soittamaan minulle. Tällä viikolla hän tosin kerran soitti neljältä aamuyöstä (ja oli raivoissaan, kun ei  saanut ruokaa), mutta aamulla hän ei muistanut koko asiaa. Välillä jutellessa entinen äiti pilkistää vielä esiin. Joskus soitaessani äiti on nauravainen ja iloinen itsensä, ja silloin on yleensä joku vanha ystävä käynyt tai soittanut, tai joku jutellut hänelle palvelutalon käytävällä. 

Jos saisin taikasauvan, jota heilauttamalla toiveet toteutuisivat, muuttaisin kaikki vanhustentalot ja palvelutalot yhteisöllisemmiksi, niin ettei kenenkään tarvitsisi kokea yksinäisyyttä tai hylättynä olemista vanhana. Kaikilla olisi seuraa ja mielekästä tekemistä. Muistikin pysyisi paremmn yllä.