Pitkän elämän aikana kertyy kaikenlaista tavaraa, josta on vaikea luopua mutta jota ei periaatteessa tarvitse enää.  

Kiusallisimpia säilytettäviä ovat vanhat päiväkirjat. Minulla on niitä iso laatikollinen, siis todella iso! En ole tullut tarkkaan laskeneeksi, mutta tiheällä käsialalla täyteen kirjoitettuja kirjoja on kymmeniä. Ne sisältävät omaa historiaani, joka on minulle tärkeää mutta muille arvotonta. En millään raaski luopua päiväkirjoistani, ainakaan vielä, koska pidän mahdollisena, että joskus vanhana haluaisin muistella niiden avulla mennyttä elämääni. Toisaalta en missään tapauksessa haluaisi niiden joutuvan vääriin käsiin. 

Jos joku tutustuisi minuun ainoastaan päiväkirjojeni välityksellä, hän saisi kuvan todella ikävästä, negatiivisesta, pessimistisestä henkilöstä, jonka lasi on aina puolityhjä ja joka pelkää aina pahinta. Väitän kuitenkin, ettei se ole koko totuus. Olen kirjoittanut päiväkirjoja purkaakseni tunnelmiani usein silloin, kun elämä on murjonut tai on ollut muuten paha mieli. Joskus olen halunnut myös keskustella itseni kanssa vaikeissa valintatilanteissa tai muuten tapahtumien keskellä. Silloin kun on ollut kivaa ja onnellista, on useimmiten ollut muutakin tekemistä kuin päiväkirjan kirjoittelu.

Niinpä en siis voi ajatella testamenttaavani päiväkirjojani kenellekään nuorelle sukulaiselle - voi mikä taakka se olisikaan. Kun omia lapsia ei ole, en usko kenenkään edes olevan kiinnostunut riipustuksistani. Parasta olisi varustaa laatikko selkeällä viestillä, että sisältö on lukematta hävitettävä, kun minusta aika jättää. Se on ehdottomasti järkevin vaihtoehto.

Kun taas ajattelee, miten  valtava määrä aikaa ja energiaa kirjojen täyttämiseen on mennyt, hävittäminenkin tuntuu haikealta. Vaan niinhän käy muutenkin: muutama vuosi täältä poismenomme jälkeen ei kukaan enää muista. Entä jos tässä onkin takana sen ajatuksen vaikeus, ettei meistä jää kummoistakaan jälkeä maan päälle, ellei jälkeläisiä ole siunaantunut? Tarve olla tärkeä? Sama syy, miksi jotkut ilmeisesti kirjoittavat kirjoja ja luovat muita taideteoksia. Ja sitten taas: miksi ihmeessä minusta pitäisi jäädä jälki, kun miljardeista muista ei jää? Ihminenhän on kuin ruoho, kuin hiekanjyvä, kuin...