Olen kaikista trendeistä aina harppauksen jäljessä. Konmaritusbuumi tuli Suomeen ja ilmeisesti muuallekin joitakin vuosia sitten, ja Armaani antoi Marie Kondon ensimmäisen kirjan minulle lahjaksi jo pari vuotta sitten (ymmärrän kyllä miksi 😂), mutta kirja jäi lukemattomien kirjojen pinossa pian lähes puolen metrin syvyyteen, kun muita kirjoja kertyi sen päälle, ja vasta nyt olen päässyt siihen käsiksi. Siitä minulla ei ole epäilystäkään, ettenkö kuuluisi kohderyhmään! Työhuoneeni on katastrofaalisen täynnä tavaraa, niin komerot, työpöytä kuin lattiakin.

Nyt siis otin kirjan kassiini mukaan lomalukemiseksi ja ryhdyin tutustumaan teokseen ja ideologiaan (kai sitä niin voi kutsua), josta toki olin kaikuja kuullut jo  vuosia sitten. Trendeistä selvillä oleva serkkuni muistaakseni puhui asiasta jo ainakin kolme vuotta sitten. 

Lähtökohtahan on se, että jos on liikaa tavaraa ja epäjärjestystä, se ahdistaa, ja koko elämäkin on sotkussa. Siitä olen samaa mieltä, ja ahdistun joka kerta, kun astun kotona omaan työhuoneeseeni. Töissä yritin parhaani mukaan siistiä soppeani kesäksi, sillä tiedän pomoni käyvän siellä lomani aikana katsomassa ja miettimässä, mihin muuhun käyttöön tilan voisi ottaa. Liikaa papereita on sielläkin, mutta kotona kaaos on vielä pahempi, ja syyllinen löytyy helposti peiliin katsomalla. 

Taustaksi ja puolustukseksi on kyllä sanottava, että tavaroiden säilyttäminen kaiken varalta johtuu saamastani kotikasvatuksesta: mitään sellaista ei saanut heittää pois, millä voisi vielä joskus olla käyttöä. Se taas johtuu siitä, että vanhempani sota-ajan kasvatteina, evakkoina ja suuren köyhyyden kokeneina olivat oppineet laittamaan kaiken talteen ja köyttämään uudelleen. Sama taipumus näyttää periytyneen veljilleni. Tavallaan kyllä hyvä asia ekologisesta näkökulmasta. Joulupaperit ja lahjanarut voi vuoden kuluttua ihan hyvin ottaa esiin ja käyttää uudelleen, jolloin luonnonvaroja säästyy. Vaatteista voisi leikata matonkuteita tai siivousrättejä. ”Laitetaan talteen”, kuulen mielessäni isäni sanovan erinäisistä kumilenkeistä, ruuveista ja muista vipstaakeista.

Marie Kondolla on erilaiset perustelut tavaroiden vähentämiselle. Ihminen voi paremmin ja kokee elämänsä olevan järjestyksessä, kun tavarat ovat hallinnassa ja hän omistaa vain sellaisia tavaroita ja vaatteita, jotka tuottavat hänelle iloa. ”Kaiken varalta” ei kuulu hänen sanastoonsa. Sen sijaan opeista  henkii japanilainen ajattelu, jossa tavaroillakin on henki - sukkahoususi voivat paremmin, jos niitä ei ole kuristettu myttyyn vaan ne saavat levätä sillä aikaa, kun et niitä käytä. 

Kondo esittelee omia kokemuksiaan sekä perusteet ajattelulleen, opettaa vaatteiden lajittelua sekä säästettävien vaatteiden taittelua. Olen kyllä aina viikannut puseroni pesun jälkeen kaappiin pinoon, mutta en kylläkään pieneksi neliöksi vaan isommaksi. Veikkaan myös, että niin syvälle en konmaritukseen hurahda, että puserot alkaisin taitella pikkuneliöiksi ja säilyttää pystyssä. Noudattaakohan  joku suomalainen niitä oppeja kirjaimellisesti? Japanissa se varmaan istuu tyyliin paremmin sekä panteistisen ajattelun että pienten tilojen takia.

En myöskään koe tarvetta ”pitää yhteyttä ” talvivaatteisiini sivelemällä niitä kesäaikaan osoittaen, että kaipaan niitä. Kattia kanssa. Kesä on liian lyhyt talven kaipaamiseen! Nautin, kun saan käyttää kesävaatteita, silloin kun sää sen sallii. Kaikkina kesinähän hellevaatteet eivät pääse edes ulkoilemaan (mutta niitäkään ei silti silittele). En myöskään ymmärrä, miksi pitäisi kenkiä tai laukkua illalla kiittää niiden työstä. 

 - - -

Ja kirjat. En todellakaan näe tavoitteeksi supistaa kirjahyllyjeni sisältöä 30 niteeseen, josta Kondo itseään onnittelee. Meillä on yhteensä kahdeksan kirjahyllyä, joissa on paljon kirjoja, osin kahdessa rivissä. (Monella kirjoja rakastavalla ystävälläni on paljon enemmän.) Suurin osa meidän kirjoista on minun, sillä Armaani kykenee luopumaan omistaan helpommin ja  ja käy ne säännöllisesti läpi. Olenhan minäkin sitä tehnyt, mutta luopuminen on vaikeampaa, koska en  t a h d o niistä erota. Enkä tyhjennä ensin kaikkia kirjojani lattialle tai kysy jokaiselta kirjalta, tuottaako se minulle mielihyvän värähdyksiä. Kirja-asiat hoidan omalla tavallani enkä moiti itseäni, jos hyllyt ovat täynnä. Tavoite on kuitenkin se, ettei lattialla ja työpöydällä enää olisi pinoja, vaan kaikki kirjat mahtuisivat hyllyihin.

No, Kondokin sanoo lajitteluosan lopuksi, että kysymys on tunteesta. Jokaisella on omat ilonaiheensa ja lempikapistuksensa. Jollakin on paljon kirjoja, toisella kenkiä. Pääasia, että ne tuottavat iloa.

Jatkan lukemista ja sisäistä väittelyäni Kondon kanssa. Kirjahan on hyvä, jos se herättää ajatuksia, ja sitä tämä kirja totisesti tekee!