Paastonaika on huipentumassa viimeisiin päiviin ja lopulta pian pääsiäisriemuun.

Ajattelin tänä vuonna yrittää oikeasti paneutua paastonaikaan muutenkin kuin vain karkkilakkoilemalla. Kuinka onnistuin? Pah, yhtä kehnosti kuin aina ennenkin. Arki on arkea aina, mutta tällä viimeisellä viikon olisin voinut sairasloman takia hyvinkin keskittyä olennaiseen. Vaan kun en. Sisäinen häly ja ties mikä estää. Karkkilakkokin onnistui ontuen: sorruin torstaina ostamaan minttusuklaakeksipaketin ja ahmimaan sen tuon tien. Eihän se tarkkaan ottaen ole karkkia, mutta... Ja rusinoita on mennyt pakettikaupalla. Surkeaa.

Kaikesta huolimatta uskallan luottaa siihen, että pääsiäinen on kaikkia varten, myös epäonnistuneita ja epäuskoisia. Niin ainakin äsken kirkossa vakuutettiin. Ehtoollispöytäkin oli kaikille auki, niin kuin oli Jeesuksen viimeisellä aterialla Pietarillekin ja Tuomakselle. Ja Juudakselle. Odotan myös pääsiäisyötä kuullakseni tai lukeakseni Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarnan: 

"... 
tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa. 
Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin. 
Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää. 

Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon. 
Niin ensimmäiset kuin toiset, iloitkaa juhlasta. 
Rikkaat ja köyhät, riemuitkaa toinen toistenne kanssa. 
Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää. 
Te, jotka paastositte, ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä..."

 

Vaivaista on meikäläisen vaellus, mutta jos kuitenkin sanankuuloon yrittäisi hankkiutua, niin jos jokin liikauttaisikin.  Radiossa soivat Matteus-passion sävelet. Kohta se loppuu kuoleman suruun. Kirkossa alttari verhoiltiin mustaan ja sille asetettiin orjantappurakruunu ja viisi tummaa ruusua. Huomenna on murheen ja tuskien päivä.  Onneksi me jo tiedämme, ettei kaikki pääty kuolemaan.