Koronan toinen aalto on nyt täällä. Loppukesällä vähän hengähdettiin helpotuksesta, mutta nyt tartunnat lisääntyvät päivittäin. Erityisesti täällä Uudellamaalla tartuntoja on aika paljon, tai niin ainakin HUSin johtajat sanovat. Pelkäävät, että sairaalojen kapasiteetti ylittyy.

Hyvä uutinen on se, että kouluissa tartuntoja ei ole ollut kovin paljon, vaikka altistumisia onkin tapahtunut. Hieno juttu. Ei tätä työtä voi tehdä turvavälejä pitäen, eivätkä tilat anna myöten sille, etteivät oppilaat olisi vierekkäin, peräkkäin, kasvokkain, jopa toisissaan kiinni. He eivät kykene noudattamaan etäisyyssuosituksia. Ja kas, yhden ryhmän kanssa saimme käytyä kaupungin järjestämässsä taideopetuksessa, ja hienosti sujui kaikki. Oppilaat pukivat kasvomaskit ylleen, kun menimme bussiin, ja osa tuli omin kyydein. Saimme nauttia hyvästä, innostavasta opetuksesta. Mahtaako sekin mennä tauolle ensi viikolla? Onneksi ehdimme!

Jotenkin tähän korona-aikaan on tottunut. Keväällä, kun virus oli tuntemattomampi, oli enemmänkin mielessä, että tähän saattaa kuolla. Nyt pikemminkin ajattelen, että tauti voisi olla kova omalle kohdalle sattuessa, mutta siitä mahdollisesti voisi selvitä hengissä. Toki jokainen päivä vie lähemmäs riski-ikää...

Oma elämäni ei ole muuttunut kovinkaan paljon eikä tule muuttumaankaan, ellei peruskouluja siirretä etäopetukseen. Tapaan joka päivä noin 60 oppilasta oppitunneilla ja 300 muuta käytävillä. Aikuiskontakteja lähietäisyydellä tulee muutamia päivässä, kun en käy missään kahvihuoneessa. Väistötilassa tapaan satunnaisesti käytävillä pari-kolmekymmentä aikuista päivässä, pääpaikassa muutaman kerran viikossa saman verran. 

Kaupassa käyn ehkä kerran viikossa tai harvemmin. Pahin paikka koronan kannalta on bussi, jossa on usein ruuhkaa ja jossa muut käyttävät maskeja paitsi keski-ikäiset miehet ja keskenkasvuiset nuorukaiset. Viimemainitut puhuvat kaiken aikaa eli levittävät myös aerosolipilviä ympärilleen. Onneksi vaikuttaa siltä, että voinkin jatkossa taas jatkaa pyöräilyä eikä tarvitse ahtautua busseihin.

Sukulaisten tapaamisessa pitkä tauko tuntuu kaikkein kurjimmalta. Täältä Uudeltamaalta ei oikein kehtaa lähteä sukuloimaan muualle Suomeen, mutta ei täkäläisiäkään sukulaisia ole tullut nähtyä aikoihin. Joulupakettien lähettäminekin tuntuu vaikealta, kun ei ole, mitä niihin laittaisi eikä tee mieli mennä kaupungille ostoksille. Rahaa säästyy ja vain välttämättömimpiä hankintoja tulee tehtyä.  

Minua eivät haittaa kirjastojen ja urheilupaikkojen sulkemiset sen enempää kuin teatterienkaan. Kotona on lukemattomia kirjoja vaikka kuinka paljon, urheilla voi ulkona pyöräillen ja kävellen, kotona voi tehdä jumppaliikkeitä, Areeenassa riittäisi katsottavaa, jos aikaa joskus liikenisi ja vilkas elämä töissä korvaa kyllä teatterin. Kuntosalijäsenyyden jäädytin jo aiemmin vuodeksi. Kotona riittäisi siivottavaa ja järjesteltävää useaksi kuukaudeksi.  

Pandemioita on ollut ennenkin, mutta kun sellainen nyt osui omaan elinaikaan, se tuntuu dramaattisemmalta ja huomattavasti pitemmältä ajalta kuin historiankirjojen lyhyt maininta muutaman vuoden kolera-, rutto- tai espanjantautiepidemiasta. Kai tästä jää jonkinlainen sukupolvikokemus nykynuorille ja -lapsille. Toivoa sopii, että seuraavaan pandemiaan tämän jälkeen on pitkä aika. Matkustamisen hurja kasvu lisää virusten leviämisnopeutta ja asettaa ihmiskuinnan pandemiavaaraan entistä useammin. Tutkijathan niistä ovat varoitelleet jo pitkään, ja uusi pandemia saattaa jo väijyä nurkan takana, kun tästä vihulaisesta päästään.