En ole pyöräillyt neljään vuoteen rannekanavaoireyhtymän takia. Armaani on ottanut fillarini haltuunsa työmatkapyöräksi ja minä olen haikeana katsonut sivusta, kun muut pyöräilevät. Lääkäri rohkaisi nyt hankkimaan mummopyörän ja yrittämään pyöräilyä pystyssä ajoasennossa, jolloin ranteille ei tule niin paljon painoa kuin retkipyörässä. Armaani taas on vakuuttunut siitä, että sähköpyörä on ratkaisu kaikkiin ongelmiini. (Työfysioterapeutti taas kielsi hankkimasta sähköpyörää tai kuntopyörää vaan ainoastaan perinteisen mummopyörän.) Mitä tehdä?

Viime torstai-iltana Armaani suorastaan raahasi minut sähköpyöräkauppaan. Siellä hän esitteli minulle hienon sähköpyörän, siis yhden mallin. Kaupan kaksi reipasta nuorta miestä antoivat lisätietoja. Pääsin kokeilemaan. Huteralta ensin tuntui pitkästä aikaa istahtaa satulaan. Melkein tärisytti. Suoritin kuitenkin koeajelun. Hmm. Jotenkin aloin kallistua sille kannalle, että kannattaisi ehkä kokeilla. (Vai Armaaniko minua kallisti?) Huomasin yhtäkkiä tekeväni kauppoja huippukalliista huippuhienosta fillarista! Sopivinta runkokorkeutta ei ollut myymälässä, vaan pyörä tulisi seuraavana päivänä.

Sain sitten pyörän. Ensimmäinen lataus pitää olla vähintään kuuden tunnin mittainen, joten se piti suorittaa tällä viikolla mökiltä palattuamme. Sunnuntai-iltana laitettiin lataukseen, maanantaina ajoin ensimmäisen kerran. Oli tosi kylmä, mutta pyörä kulki hyvin. Kokeilin erilaisia säätöjä: vaihteet, avustukset ja niiden yhdistelmät. Olin lukenut huolellisesti ohjekirjan, joten tiesin, että pyörässä on mm. ajotietokone, käyttöyksikkö ja akku. Armaani oli ostanut minulle pitkän vaijerin, jolla saan fillarin kiinni pyörätelineeseen. 

Tänään lähdin ensimmäiselle varsinaiselle pitemmälle ajelulle Viherpeukaloystävättären kanssa. Ooh, miten helposti fillari kulkikaan! Tuntuma pyöräilyyn alkoi palautua monen vuoden jälkeen, ja muistin, miten ihanaa pyöräily onkaan. Ranteet valitettavasti kylläkin kipeytyivät, vaikka ohjaustanko on nostettu niin korkealle kuin mahdollista. Jyrkissäkin ylämäissä poljin eteenpäin kevyesti kuin tasamaalla. Viuuuh! Aika käsittämätöntä! Fillarin tietokone ilmoitti minulle, että ylin nopeuteni oli ollut 23 km/h ja keskinopeus oli ollut muistaakseni 13,4 km/h. Olin ajanut noin 15 km tämän päivän aikana.  Yhdessä hujauksessa olin kiertänyt oman ja pari muuta kaupunginosaa. Kätevää!    

Toivon hartaasti, että ranteeni kestävät pyöräilyä. On se niin ihanaa! Nyt tuntuu ranteissa aika hankalalta, mutta osittain voi johtua tästä pitkästä tietokoneen naputtelustakin. Palan halusta päästä ajelemaan entistä kauemmas ja tutustumaan uusiin paikkoihin!