Loma alkoi! Viimeinkin voin elää tavallisen ihmisen elämää: käyttää aikani siihen, minkä parhaaksi näen, ulkoilla, nukkua kunnolla, lukea kirjoja... Eikä voi edes mennä työpaikalle ensi viikolla mapittamsan ja järjestelemään, kun remontti sulkee koko rakennuksen. Aika ihanaa.

Sen verran olen vuosien varrella parkkiintunut, että tänään en itke, en väsymyksestä enkä epäonnistumisista. Annan asioiden olla. En jaksa kovin paljon murehtia. Kaikki ylimääräiset juhlat jätän väliin, kun ei kenenkään tutun nuoren yo-juhlia ole enkä kaukaisemman juhliin jaksa kävelykepin kanssa lähteä konkkaamaan. Juhlistamme lomaa illalla Armaani kanssa pienimuotoisesti täällä kotona.

Vuosi on ollut erilainen kuin aiemmat. Koulupäivän rytmi vaihtui, opetettavat aineenikin vähän muuttuivat. Oli kivat ryhmät, mainioita oppilaita, monenlaista puuhaa. Oma vanheneminen on alkanut näkyä entistä selvemmin. Iltaisin olen aivan poikki enkä millään enää jaksaisi pitkiä työpäiviä ja viikonlopputöitä. Etäisyys lasten ja nuorten maailmaan kasvaa vuosi vuodelta. Ensin olin ”tosi nuori opettaja”, sitten oppilaiden vanhempien ikäinen ja nyt isovanhempien. Entisten oppilaiden lapsia on ollut oppilaina jo ainakin toistakymmentä. Ajattelenkin nyt, ettei minun tarvitsekaan ymmärtää kaikkea, voin pyytää oppilaita kertomaan asioista, jotka ovat minun ikäiselleni tuntemattomia tai erikoisia. Jos kerron omista kokemuksistani, se on oppilaille joka tapauksessa kaukaista historiaa, usein kylläkin ihan kiinnostavaa.

Se surettaa eniten, jos kuulen oppilaan kertoneen kotona vahvasti värittyneitä tarinoita tai itse omista syistään uskoneen, että opettaja ei heistä tykkää. Yhtään oppilasta ei ole sellaista tänäkään vuonna, josta en tykkäisi, päinvastoin. Joidenkin kohdalla murehduttaa se, että oppilas päättää olla tekemättä mitään ja vastustaa kaikkea. Kun sitten viran puolesta joutuu kovistelemaan, tulkinta voi olla oppilaalla se, ettei opettaja tykkää. Pitäisi olla aikaa ja mahdollisuus kahdenkeskisiin keskusteluihin. 

Suuri ilonaihe ovat ne oppilaat, joiden kanssa syntyy yhteisymmärrys, usein hauska huumorikin. Erityisen sykähdyttävän hetken koin alkuviikosta, kun kaksi kahdeksasluokkalaista herrasmiestä oikein kädestä pitäen kiittivät opetuksesta ja toivottivat hyvää kesää. Wau! Kumpikaan ei opetettavista asioista kovin paljon tiennyt, mutta he olivat aktiivisia ja innostuneita. Heitä tulee ikävä! 

Oman valvontaluokkani kanssa saan ensi vuonna jatkaa, ja siitä olen iloinen. On mukava tekemisen meininki ja kunnianhimoisia tavoitteita. Ennen sitä on kuitenkin aika levähtää.

Iloa ja virkistystä kaikkien lukijoiden kesään!