Vappu on, ja muutakin tekemistä olisi voinut olla kuin blogiin kirjoitella, mutta päivän uutisia lukiessa sattui silmiin uutinen, joka saikin (taas) pohdiskelemaan kirkon tilaa: 

Pääkaupunkiseudulla kastetaan enää hieman yli puolet vastasyntyneistä lapsista.

Tieto ei yllätä, sillä kehitys on ollut nähtävissä viimeisten vuosikymmenten ajan.

Kirkko on tainnut hukata oman missionsa ja tehtävänsä, joka minusta parhaimmillaan olisi jäsentensä hengellisestä elämästä huolehtiminen. Kirkko on yrittänyt kelvata kaikille ja tehdä itsensä hyväksytyksi, mutta menettänyt samalla oman syvimmän olemuksensa. Nuoret äidit ja isät eivät näe kirkkoa minkäänlaisessa roolissa omassa elämässään, eikä heistä siksi myöskään tunnu mielekkäältä kastattaa lastaan sellaisen yhteisön jäseneksi, johon heillä ei ole mitään yhteyttä. Loogista.

Olen kuullut, että joissakin maissa seurakunta on yhteisö, jonka pappi on laumansa sielunhoitaja, tuntee siihen kuuluvat ja osallistuu heidän elämänsä iloihin ja suruihin – kuulostaa todella hienolta! Usko on läsnä ja ihmisillä on yhteys seurakuntaan. Täällä tuskin kukaan tuntee ainuttakaan oman seurakuntansa pappia, mahtaako siis pappikaan tuntea laumaansa. Muistan kun kerran, muutettuani taas uuteen seurakuntaan, olin kutsuttuna jumalanpalveluksen jälkeisille kirkkokahveille kuten kaikki viimeisen kuukauden aikana siihen seurakuntaan liittyneet. Satuin samaan pöytään srk:n nuoren pastorin kanssa, joka selitti, että hänestä srk:n tehtävänä on huolehtia sakraalitoimituksista, siinä kaikki. Niiden yhteydessä srk on seurakuntalaisten elämässä läsnä. Kummastelin sitten hänelle, että tarkoittaako hän todella, että seuraavan kerran srk haluaa tavoittaa minut omassa siunaustilaisuudessani. Eikö se ole vähän myöhäistä, kun olen silloin jo kuollut.  (Minut oli jo kastettu ja konfirmoitu ja elelin sinkkuna eikä naimisiin meno näyttänyt todennäköiseltä.) Siihen pappi hiukan hämmentyneenä, että voihan sitä sitten käydä jumalanpalveluksissa sunnuntaisin. Niin teinkin, ja löysin sieltä myös toisinajattelevia pappeja.

Toki saattaa olla, että samanlainen vieraantumiskehitys on tyypillistä koko Länsi-Euroopalle, ehkä kaikille länsimaillekin. Afrikassa tilanne tietääkseni on aivan toisenlainen: kirkonmäki on sunnuntaisin kohtauspaikka kaikille.

Mahtaako Suomen luterilaisella kirkolla nykymuodossaan enää olla tulevaisuutta? Nyt kirkko tuntuu karkottavan vielä toistaiseksi yhteydessään olevat riitelemällä julkisesti ja aiheuttamalla syvän jakautumisen kahteen ääriryhmään. Välille jäävät ihmettelevät huuli pyöreänä, miksi puhutaan niin paljon suvaitsevaisuudesta, muttei millään suvaita omasta poikkeavia mielipiteitä puolin eikä toisin.

Lueskelin jonkin aikaa uuden Kotimaa24:n uutisia ja blogeja, mutta nyt ne ovat alkaneet ahdistaa. Jos tuo on kirkon meininki nykyisin, pakko myöntää, että ei kiinnosta. Sisäpiiri on pieni, sisäänlämpiävä ja avointa keskustelua vieroksuva. Muiden puolesta tiedetään hyvin, kuinka näiden pitäisi ajatella.

Hmm, tarkkaan ottaen tuo asenne taitaa olla näkyvissä myös Suomen poliittisessa elämässä. Eivätkös monet olekin sitä mieltä, että kansa äänesti tällä kertaa väärin? 

Samalla ihmettelen, miksi tulee kirjoitettua tänne niin usein kirkon tilasta. Olen kuitenkin oppinut tulemaan sitä ilmankin toimeen kohtuullisen hyvin. Ehkä jokin kaiherrus on jäänyt entisten aikojen muistoksi…