Tartuin äsken vanhaan Raamattuuni pitkästä, pitkästä aikaa. Siis siihen vuoden 1938 versioon. Kuin tuulahdus menneiltä ajoilta: pehmeä tummansininen nahkakansi, tuttu kapea korkea fontti, vanhoja alleviivauksia... Vuosiluku 1980 alkulehdellä kertoi, milloin olin sen  saanut edellisen, jo nukkavieruksi käyneen pikku Raamatun tilalle, jonka olin saanut 8-vuotiaana.

Sain uuden, punakantisen Raamatun lahjaksi, kun uusi käännös ilmestyi. Vaan kuinkas sitten kävikään? Ei tuntunut uusi tutulta, kansi oli kova, vieraan värinen, kieli arkipäiväistä. Ei se houkutellut lukemaan. Niinpä onkin käynyt, ettei Raamattu ole sen jälkeen valitettavasti kulunut käsissäni. Hyvä jos Päivän Tunnussanaa olen iltaisin raotellut. Ostin myöhemmin kyllä myös pokkarityyppisen "arkiraamatun", mutta ei sekään tilannetta parantanut.   

Nyt vanhaa tuttua Ruttua selaillessani tuli sellainen olo, kuin olisin tavannut vanhan rakkaan ystävän uudelleen. Jylhänkaunis kieli tuntui aivan erilaiselta kuin nykykäännös, vaikka asia varmaankin avautuisi paremmin uutta lukemalla. Vaan kun en ole lukenut.

Nyt taidan ottaa vanhan rakkaan Raamattuni yöpöydälle. Jospa sen saisi joskus avattuakin. Saattaisi tehdä hyvää.  

Eikä minulla ole kerrassaan mitään uuttakaan käännöstä vastaan sinänsä, sillä en ole sitä niin paljon lukenut, että osaisin tehdä minkäänlaisia vertailuja vanhaan käännökseen verrattuna teologisista huomautuksista puhumattakaan. Tämä on puhtaasti tunneasia  - tai tekosyy muun sortin laiskuudelle. Ehkä ikä ja luontainen konservatiivisuus tietynlaisissa asioissa vaikuttavat, kun virsikirja-, käsikirja-, jumalanpalvelus-  ym. uudistuksetkin tuntuvat sekä tarpeettomilta että pintakosmetiikalta, kun ongelmat kirkossa ovat paljon syvemmällä. Mutta nämä taitaisivat tarvita ihan oman mutinansa.