Luin eilen Eeva Kilven koottuja runoja kokoelmasta Perhonen ylittää tien. Tällä kertaa puhutteli erityisesti eräs runo aiheesta, josta juuri olimme keskustelleet ystävän kanssa. Iän myötä vaivat tuntuvat lisääntyvän itse kunkin kohdalla, kenellä mitäkin, ja joskus kivut saattavat viedä kokonaan ilon elämästä. Diagnoosin saaminenkin voi olla todella hankalaa. 

 

Lääkäreiltä minä odotan enää

nimeä taudilleni.

 

- Sellaista tautia kuin teidän

ei ole olemassakaan,

sanoi ensimmäinen.

 

- Jos ihmistä joka paikkaan koskee,

sanoi toinen, häntä ei vaivaa mikään.

 

- Mitä tämä on? Koskee sinne, koskee tänne,

jokin raja täytyy olla. Kaikki on luetteloitu,

sanoi sosiaalihoitaja.

 

Ehkei ole minuakaan.

Kannan persoonatta tätä kipujeni rinkkaa,

kiskon asvaltilla rekeä

täynnä omia särkeviä luitani

suuntaan jonne ne eivät halua seurata.

 

- Yritä tottua siihen, sanoi ystävä,

alistua todennäköisyyteen että tilasi aina vain pahenee,

luopua toivosta että saisit apua

ja hyväksyä mahdollisuus että elät kauan.

 

Entäpä, minä vastasin, jos löydän polun

ja kaikki muuttuu.

Jään paikkaan jossa kipu lakkaa,

kuusen juureen.

 

Hoplei mummo! hihkaisivat luuni.

 

                                Eeva Kilpi