Pääsin tavaroiden järjestämis- ja poisto-operaatiossani vanhoihin kirjeisiin ja kortteihin. Mietin, pitäisikö raaskia luopua niistä. On tullut pääasiassa säilytettyä saadut kirjeet ja kortit, joitakin jopa lapsuus- ja kouluvuosilta saakka. Kun sain luvan varastoida ne maalle Armaani sukutalon vintille, tuntui helpottavalta. Hienoa, ettei tarvitse luopua niin merkittävästä oman henkilöhistoriani osasta ainakaan vielä. Kertoohan jokainen kirje jotakin menneisyydestä. Pitäisi vain laittaa kaikki muovilaatikoihin, etteivät hiirulaiset pääse niihin pesimään, ja sitten voimme viedä ne maalle.

 

Hankin kaksi noin 30 litran muovilaatikkoa ja aloin järjestellä ja luokitella aineistoa. Tulin lopulta siihen tulokseen, että joulukortit kannattaa niputtaa vuosipinoihin mutta muut kortit ja kirjeet pääasiassa lähettäjän mukaan. Jos joskus jostakin syystä haluan lukea vanhoja kirjeitä, on helpompi löytää oikea, kun niissä on jonkinlainen järjestys. Järjestelytyötä tehdessäni tein monenlaisia havaintoja.

 

Niputin yhteen perheeltä ja sukulaisilta tulleet postit. Ne olivat pääasiassa onnittelukortteja ja tervehdyksiä matkoilta. Se on luonnollista, sillä heitähän tavataan muutenkin ja soitellaan, jos ei tavata. Ei ole tarvetta kirjoitella kirjeitä. Entisaikaan olisi ollut toisin. Äitini kävi aikanaan vuosikymmenten ajan kirjeenvaihtoa oman äitinsä kanssa, sillä tämä asui 400 kilometrin päässä eikä ollut puhelinta.  Posti kuitenkin jaettiin kahdesti viikossa. Mummi ei  pientilan emäntänä myöskään voinut matkustaa, koska hänen oli hoidettava lehmät, ja me kävimme mummolassa kerran vuodessa heinäaikaan.

 

Toiseen isompaan nippuun yhdistin kaikki työhön liittyviltä ihmisiltä tulleet viestit. Oli paljon oppilailta keväisin saatuja kiitoskortteja. Niitä en ole kaikkia säilyttänyt. Lisäksi oli muutama kirje entisiltä työtovereilta sekä työmatkoilla tavatuilta henkilöiltä. He muistuivat mieleen kirjeitä selatessa. En muuten ruvennut lukemaan kirjeitä lainkaan – suorastaan varoin sitä, sillä sitten hommaan olisi mennyt monta viikkoa.

 

Kirjelaatikoita läpi käydessäni alkoi hahmottua tiettyjä ihmisiä, joilta oli tullut paljon kirjeitä, niin että voi puhua kirjeenvaihdosta. Jotkut olisin osannut nimetä ennakolta, mutta joidenkin osalta hämmästyin: en muistanutkaan, että niin vilkkaasti olemme kirjoitelleet tai niin monien vuosien ajan. Ennätys on ehdottomasti tsekkiläinen ystäväni Sabina, johon tutustuin kuoromatkalla vuonna 1985. Siitä lähtien olemme kirjoitelleet – hän aktiivisempana on joutunut usein odottamaan pitkäänkin minun vastaustani. Joitakin vuosia sitten meinasi yhteydenpito minun hitauteni takia ihan tyssätä, mutta nyt vaihdettuamme sähköpostiin olen saanut oltua hiukan aktiivisempi. Kielikin on vaihdellut alun englannista ranskaan ja sitten takaisin englantiin.

 

Useimpien kirjeitä kirjoitelleiden ystävien kanssa olen edelleen yhteyksissä, vähintäänkin joulukorttitasolla. Mutta on myös sellaisia, joista en ole kuullut vuosiin, jopa vuosikymmeniin. Joidenkin kanssa yhteys liittyi johonkin tiettyyn elämänvaiheeseen. Siitä yllätyin, että olin saanut kortteja kuulumisineen myös luokkakavereilta, ilmeisesti kesäaikaan tai pian kouluvuosien jälkeen. Vain pari viestiä oli henkilöiltä, joita en ollenkaan muista. Nimet eivät tuo mieleen mitään muistoa. Luulen tavanneeni heidät jossakin isommassa tapahtumassa, eikä yhteys ole sittemmin ole säilynyt. Tai saattavat olla kesätyökavereita.  

 

Ns. vanhojen heilojen kirjeet (ja myös wannabe-heilojen) silppusin pieneksi, lähinnä tietoturvasyistä, ja heitin pois. Mitä niitä enää muistelemaan ja mahdollisesti ahdistumaan. Muuten talletin kaiken tähänkin asti talletetun melko tunnollisesti.  Voihan olla, että joskus muistisairauden saavutettua minut tai muuten nuoruusnostalgian yllättäessä voin avata laatikot ja alkaa lueskella vanhoja viestejä. Voin kuvitella, miten vanhat asiat palaavat mieleen ja virkistävät muitakin muistoja esiin.  Jos ikinä pääsen muistelmieni kirjoittamisessa kouluvuosiin, voisin taustaksi lukea myös kavereiden kirjeitä. Ketään muita ne todennäköisesti eivät kiinnostakaan. Toisaalta nyt iski kauhea ajatus mieleen: entä jos joku vanha kamu parastaikaa kesyttää omaa kaaostaan niputtamalla minut kirjeitäni! Voi ei! Ihan pelkäisin, millaisen angstisen kuvan nuoruuden kirjeet minusta antaisivatkaan niin kuin päiväkirjatkin! Pitää muistaa tämä aspekti, jos joskus luen nuoruudenystävien vanhoja vuodatuksia.

 

Olisi kiinnostavaa tietää, mitä muut ovat saamilleen kirjeille tehneet. Oletteko säilyttäneet jossakin? Järjestäneetkin? Arvelen, että jotkut tietyt ystäväni ovat varmaan hävittäneet vanhat kirjeet saman tien ne luettuaan tai ainakin viimeistään muuttaessaan toiseen osoitteeseen. Vai onko jollakin kirjearkistoja? Hämmästyin kovasti lukiessani Hannu Mäkelän Isä-kirjaa, kun hän asioita muistellessaan otti aina mapistaan asiaa koskevan kirjeen esille – joko saamansa tai oman kirjoittamansa kopion. Liittykö noin perusteellinen arkistointi kirjailijuuteen, hänen erityisen elämänhistoriaansa  vai onko se kenties yleistäkin?

 

Minä lienen tietoisesti hävittänyt vain sellaisia kirjeitä, joissa on selkeästi käsitelty jonkun henkilökohtaisia vaikeuksia ja kirjoitettu tunnekuohussa. Arvelen, ettei asianomainen haluaisi sellaista riskiä, että ne joutuisivat sivullisten käsiin.

 

En siis lukenut kirjeitä, mutta monenlaisia muistoja tulvi silti mieleen kirjepinoja selatessa: ihmisiä, elämänvaiheita, jo unohtuneita asioita. Mukavilta tuntuivat pikkuveljen (nyt  43 v.) horjuvilla tikkukirjaimilla kirjoitettu tervehdys lomamatkalta, veljenpojan (nyt 13 v.) pienenä piirtämä upea onnittelukortti, lukiokavereiden yhteiskortti hauskalta reissulta, oppilaiden persoonalliset tervehdykset (”Ihan ok:ta kesää!”),  ystävien ilmoitukset vauvan syntymästä… Pieni viesti palautti menneet hetket elävästi mieleen. 

 

Päällimmäiseksi tästä operaatiosta, jonka siis omaksikin yllätyksekseni sain jo valmiiksi, jäi suuri kiitollisuus: näin paljon ystäviä, jotka ovat halunneet ilahduttaa minua viestillä. Olen rikas ihminen, kun minulla on näin valtavan paljon ystäviä!