Olen hämmästyksekseni tajunnut, miten suhteellinen käsite aika on. Lapsena tuli usein aika pitkäksi. Nyttemmin aikaa tuntuu aina olevan liian vähän tai se kuluu liian nopeasti. Eteenpäin aika tuntuu pitkältä, mutta mennyt aika on hujahtanut ohi kuin siivillä.

 

On myös vaikea tajuta, miten lähellä tai kaukana jokin tapahtuma on. Koulussa historiantunnilla aikanaan hämmästyin sitä, että sodasta olikin suhteellisen lyhyt aika, kun luin, että viimeinen sotakorvausjuna oli lähtenyt Neuvostoliittoon samalla vuosikymmenellä, jolla itse synnyin. Tokihan vanhemmat olivat kertoneet sota-ajan lapsuudestaan, mutta hehän olivatkin tosi vanhoja!  

 

1980-luvun alussa vierailin Tsekkoslovakiassa, ja kuulin siellä yksityisten ihmisten dramaattisia kertomuksia Prahan kevään tapahtumista. Vasta ihan vastikään tajusin, että siitähän ei silloin ollut kulunut kuin reilut kymmenen vuotta. Ei ihme, että muistot olivat vieläkin silloin niin pinnalla.

 

Nyt tuntuu, että maailma on pahemmassa myllerryksessä kuin koskaan. Euroopassa tapahtuu monenlaisia ällistyttäviä muutoksia, mutta sen lisäksi lähes kaikkialla muuallakin on levotonta, pahimmillaan sotaa ja julmuutta. Suuret kansainvaellukset ovat vasta edessä, kun ilmastonmuutos tekee monia osia Afrikasta asumiskelvottomaksi ja suuri puute juomavedestä ohjaa kaikki kynnelle kykenevät tänne pohjoiseen, jossa on makeaa vettä yllin kyllin. Lähi-itä on varsinainen ruutitynnyri, jossa Irak ja Syyria lienevät vain alkusoittoa. Joutilaat, vihan kyllästämät nuoret miehet etsivät kohteita vihalleen, ja niitähän löytyy: kaikki muut kun ”me”.  Yhdysvallat on saamassa uuden presidentin, joka ei välttämättä ole sen enempää viisas kuin oikeamielinenkään. Hänelle on kuitenkin luovutettava ydinaseiden laukaisunappulat, joilla voi tahallaan tai vahingossa tuhota koko pahimmillaan ihmiskunnan. Pohjois-Korea näkee vihollisia kaikkialla, ja hekin tavoittelevat mahdollisuutta päästä aloittamaan ydinasehyökkäystä.

 

 

Mitähän ajattelemme jälkikäteen, kun ajattelemme tätä aikaa, jota nyt elämme? Onko se aika ”juuri ennen kuin…” vai onko se kuin kylmän sodan kriisit: vakavin vaihtoehto vältettiin täpärästi? 

 

Olen lukemassa Henning Mankellin kirjaa Juoksuhiekkaa, jota hän kirjoittaa saatuaan syöpädiagnoosin. Se tuntuu olevan ikään kuin hänen testamenttinsa. Olen monessa samaa mieltä kuin hän, esimerkiksi siinä, miten kauhistuttava on ajatus upottaa kallioluolaan vaarallista ydinjätettä, joka säteilee 100 000 vuoden ajan. Siis satatuhatta vuotta! Ihmiskunnan kirjoitettu historia ulottuu vain muutamien tuhansien vuosien päähän. Kuinka voidaan kommunikoida tuleville ihmisille, ettei ydinhautaa saa avata - eihän voida tietää edes, millaisia ihmisiä silloin maan päällä elää ja millaista kieltä he kenties käyttävät?

 

Olen Mankellin lailla usein kokenut huonoa omaatuntoa siitä, miten etuoikeutettu olen. Puolet ihmiskunnasta joutuu käyttämään kaikki voimansa ruuan hankintaan ja taisteluun olemassaolosta.  Ei puhettakaan itsensä toteuttamisesta tai omien toiveiden mukaisista asioista elämässä. Minun elämäni on kovin vaivatonta ja helppoa verrattuna kivenhakkaajanaisiin ja –lapsiin tai tehdastyöläisiin riisto-oloissa.  Tai perheväkivallan uhreihin tai rikkaampien alistettuna orjana elämiseen.

 

Mankell ei hyväksy ajatusta Jumalasta – siinä olemme eri mieltä. Minä olen kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei tämä ihmeellinen, käsittämätön maailmankaikkeus ole voinut syntyä sattumalta. Sitä kuitenkin ihmettelen, miksi luomakunnan (muka) viisain luojanluoma tekee kaikkensa tuhotakseen itsensä ja lajitoverinsa totaalisesti.  Voi olla, ettei kymmenien tai satojen vuosien kuluttua ole enää ihmiskuntaa ihmettelemässä maailmankaikkeutta - puhumattakaan siitä, että oltaisiin 100 000 vuoden kuluttua uteliaana availemassa käsittämättömiä sinettejä maan uumenista. Ehkäpä jossakin toisaalla on sivistyneempää elämää, joka ei käytä älyään väärin. (Tästä kaikesta olen ajatellut kysyä Luojaltani, kunhan mahdollisesti pääsen perille uuteen ulottuvuuteen Jumalan luo.)