Paastonaika on kohta lopussa. Nolottaa. Tänä vuonna ajattelin päättäväisesti varata kerrankin aikaa hiljentymiseen, luopua turhasta, etenkin karkeista ja netti-iltapäivälehdistä, päästä ehkä kerrankin syventymään todella pääsiäisen sanomaan. Kuinka kävi? Liha oli heikko, mutta ei henkikään ollut erityisen altis: karkkilakko piti, mutta nettilehtilakko meni mynkään, ja puolivälissä loputa ihan luovutin. (Siihen mennessä oli kertynyt sakkoa Yhteisvastuukeräykselle jo kymmenen euroa…) Hiljentymiseen ei löytynyt sopivia hetkiä – siis se unohtui tyystin. Ainoastaan siioninvirsienveisausprojektini on jatkunut entisellään parin viikon taukoa lukuun ottamatta, mutta se ei edes liity mitenkään paastonaikaan. Kyllä surettaa. Näin heikko olen. Ei itsekuria, ei määrätietoisuutta, heikko kilvoittelija, suorastaan ala-arvoinen.

 

Ainoa lohtuni on muistikuva Johannes Krysostomoksen armollisesta pääsiäissaarnasta, jossa hän kutsuu kaikki pääsiäisen iloon. Nekin, jotka ovat paastossaan epäonnistuneet:

 

”… Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen: 


tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa. 


Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin. 


Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää…”

 

”Ain’ on laiska aikehessa”, muistutti minua aikanaan äitini, mutta Johanneksen mukaan aikomuskin riittää. Näinköhän on?

 

Huomenna kiirastorstaina menen kuuntelemaan, mitä kirkossa aiheesta sanotaan. Pitkäperjantaina samoin. Jospa niiden kautta kuitenkin löytyisi tie myöskin pääsiäisen iloon.