Muutama päivä sitten uutisoitiin taas kerran tosi nolosta tapauksesta. Naapurit vastustivat kehitysvammaisten asumisyksikön rakentamista heidän auinalueelleen, tällä kertaa Kirkkonummella. Edellinen tapaus oli Espoosta. Viimeisimmän perustelu oli mitä omituisin: alueella asuu lapsiperheitä, joten se ei ole sovelias nuorten kehitysvammaisten asumiseen. Mitä ihmettä? Eikö juuri lapsille tekisi hyvää oppia käytännössä pienestä pitäen, että meitä ihmisiä on monenlaisia! Puhumattakaan siitä, että joillakin on todellisuudessa taustalla silkka pelko siitä, että oman asunnon rahallinen arvo laskisi, jos naapurissa asuisi erilaisia ihmisiä. 

Jos minulla olisi lapsia, haluaisin mielelläni asua kehitysvammaisten naapurien lähistöllä! Heidän kanssaan olisi varmasti välitöntä seurustella ja vaalia hyviä naapuruussuhteita, jopa käydä toistensa luona kylässä. Toisin on tällaisella tavallisella asuinkadulla, jossa kaikki uudet naapurit eivät edes käy esittäytymässä, jotta tietäisi, ketä naapurissa asuu. (Toki on myös aivan mainioita naapureita, joiden kanssa juttua riittää ja joiden kanssa tehdään muutakin yhdessä kuin vain rupatellaan kadulla.)

Kehitysvammaisille nuorille on unelmien täyttymys päästä aikuistuttuaan asumaan pois lapsuudenkodista. Samoin on heidän vanhemmilleen helpotus, että nuoret pääsevät itsenäistymään turvallisella tavalla asumalla paikassa, jossa on henkilökuntaa auttamassa käytännön asioissa. Jos eläisimme ihanneyhteiskunnassa, he pääsisivät myös kykyjään vastaavaan työpaikkaan tavalliseen työyhteisöön. Kunpa kaikki kehitysvammaiset pääsisivät asumaan muiden ihmisten keskelle mahdollisimman tasa-arvoisina ja arvostettuina yhteisön jäseninä! Kunpa nimbyily ("totta kai heidän pitää saada hyvä asuinpaikka, mutta ei meidän naapuriin!") ei enää pilaisi yhdenkään kehitysvammaisen tai hänen läheistensä iloa uuden kodin odotuksessa.