Luin Kirsti Ellilän kirkkotrilogian kolmannen osan Ristiaallokkoa. Se kertoo konservatiivisen virkakäsityksen omaavasta pappismiehestä Auliksesta ja hänen pohdinnoistaan arkielämän pyörteissä.

 

Trilogian ensimmäinen osa Pappia kyydissä kertoi teologipariskunta Matleenasta ja Auliksesta ja heidän perheestään. Erilaiset näkemykset naisen asemasta toivat ristiriitoja suhteeseen ja syöksivät heidät kriisiin. Muistan, että tuntui virkistävältä lukea romaania, jonka tapahtumat sijoittuivat kirkollisiin ympyröihin. Toinen osa,  Pelastusrenkaita, oli ärsyttävämpi. Erityisesti Matleenan suhde Pyryyn tuntui epäuskottavalta ja muutenkin rasittavalta.

 

Kolmannessa osassa, joka ilmestyi vastikään,  oli kiinnostava näkökulmanvaihdos: päähenkilönä ei ollutkaan Matleena kuten aiemmissa kirjoissa,  vaan ex-mies Aulis, joka on siis Timoteus-säätiöläinen naispappeutta vastustava pappismies, joka on sairaslomalla ääniongelmien takia. Auliksen pohdinnat tuntuivat ensin aika ohuilta ja yliampuvilta, mutta tarinan edetessä ote syveni ja Auliksen hahmo alkoi vaikuttaa hyvinkin sympaattiselta. Myöskin taustat hänen tiukan vanhoillisille käsityksilleen alkoivat hahmottua ja tulla ymmärrettävämmiksi. Tarinalla ei ollut selkeää loppuratkaisua, mutta jäi sellainen olo, että Aulikselle käy hyvin. Hänen sisäinen prosessinsa alkoi selkiintyä ja hän uskalsi alkaa ajatella itsenäisemmin ja rehellisemmin kuin ennen.

 

Pidän Kirsti Ellilän tavasta kirjoittaa. Teksti on helppolukuista ja humoristista, mutta taustalla on kiperiä kysymyksiä, joista eniten saavat irti ne, joille kirkolliset ympyrät ja ajattelutavat ovat tuttuja. Vaikka romaanin henkilöt ja juoni ovat pelkistettyjä, henkilöiden ajattelutavat ovat heidän taustojaan vasten ymmärrettäviä. Toivon kuitenkin, että lukijat eivät kuitenkaan muodosta käsitystään seurakuntaelämästä ainoastaan näiden henkilöhahmojen perusteella. Asiat ovat monisyisiä, ja kuten Auliksen tapauksessakin käy ilmi, saatu kasvatus vaikuttaa voimakkaasti taustalla vielä aikuisenakin. On vaikea päästä/päästää irti sellaisista näkemyksistä, joihin on vahvasti opetettu uskomaan. Erityisesti, jos niihin kytkeytyy ajatus sielun pelastuksesta. Seurakuntaelämäkin on paljon muutakin kuin ikuisia kiistoja naispappeudesta ja homokysymyksestä, jotka jostakin syystä saavat tavattomasti julkisuutta. Tavallinen hyvä arkihan ei ole mikään uutinen, ei myöskään riittävä aihe kirjaan, näytelmään tai elokuvan. Toisaalta on hauska katsoa näitä kysymyksiä romaanihenkilöiden silmin.

 

Auliksen ääniongelmat toivat mieleen Heini Junkkaalan näytelmän Kristuksen morsian, jonka konservatiivipappi kärsi myös ääniongelmista. Onkohan vaiva hyvinkin yleinen niissä piireissä, kun jo kahdessa teoksessa sellainen on esillä?

 

Suosittelen kirjaa varsinkin niille, joille kirkollinen keskustelu on tuttua ja jotka kaipaavat kepeää mutta ajatuksia herättävää, lempeällä huumorilla höystettyä lukemista.