Viime maanantaina olin jumpassa, ja sen jälkeen ajattelin piipahtaa nopeasti lähikirjastossa palauttamassa sinä päivänä erääntyneen kirjan, jota ei enää voinut uusia. Kotona menisin heti suihkuun. Yllätys: heti kirjastoon astuttuani kaksi kirjastonhoitajaa tuli luokseni ja toivotti tervetulleeksi kirjailijatapaamiseen. Sen oli pitänyt jo alkaa, mutta kirjailija Claes Andersson oli myöhässä. Claes Andersson, jonka kirjoista ja tyylistä olen aina pitänyt kovasti! Tiesin näyttäväni ryytyneeltä, mutta päätin kuitenkin mennä, kun niin ystävällisesti ja innokkaasti houkuteltiin. Kahvitkin tarjottiin. Pikku sali oli lähes täynnä, mutta löysin silti istumapaikan.
 
Andersson tuli lähes samaan aikaan kuin minäkin, ja haastattelu alkoi saman tien. Olipa kiinnostava! Haastattelija tosin keskittyi melko pitkälle Anderssonin viimeisimpään romaaniin Oton elämä, mutta teemat olivat mielenkiintoisia: elämä ja kuolema, vanheneminen, kirjoittaminen. Kirjailijan omasta elämäntarinasta puhuttiin myös.
 
Haastattelu kesti tunnin, mutta sen jälkeen yleisöllä oli mahdollisuus kysyä. Eräs kuulija pyysi Anderssonia lukemaan jonkin runonsa. Loistava idea! CA kaivoi heti laukustaan nipun papereita, joilla oli runoja suomeksi. Samalla hän näytti juuri ilmestynyttä ruotsinkielistä kokoomarunoteosta, jonka loppuosa on uutta tuotantoa. Luettu runo oli tosi hyvä ja puhutteleva. Sitten pyydettiin runoa ruotsiksi. Senkin saimme. Yleisöllä oli muitakin mainioita kysymyksiä ja kommentteja, jotka täydensivät illan antia.
 
Minulla alkoi jo olla kiire, kun olin vasta töistä tulossa, joten keskustelun hiukan hyytyessä lähdin vaatenaulakolle. Siinä samassa tulivat kirjastonhoitajat taas luokseni – nyt kutsumaan seuraaviin kirjallisuusiltoihin. Kerroin kuuluvani jo omaan kirjapiiriin, ja sekin kiinnosti heitä kovasti.   
 
Harvoin olen tullut niin sydämellisesti kohdatuksi ihan tuntemattomien ihmisten taholta. He osoittivat kiinnostusta satunnaista kulkijaa kohtaan, tarjosivat kahvia ja kulttuurielämyksen ja saivat aikaan todella hyvän mielen. Toki hyvä mieli oli myös Claes Anderssonin sympaattisen olemuksen ja viisaiden ajatusten ansiota. Sielu virkistyi, vaikka keho oli aika väsynyt.
 
Kunpa paikallinen  seurakunta ottaisi naapuristaan mallia. Siellä olen jo viisi vuotta käynyt messussa ja toivonut löytäväni jonkinlaisen yhteisön, johon kiinnittyä, mutta eipä ole löytynyt. Vanhat tutut siellä tervehtivät toisiaan (missä ei ole mitään pahaa!), mutta uusille ei ole tutustumisfoorumia, vapaaehtoishommia tai mitään muutakaan vaan ilmeisesti saa pysyä ainaisesti ulkopuolisena. Kirjastossa olin selvästi tervetullut – tuskin olivat huomanneet minun olevan säännöllinen asiakas, sillä henkilökunta siellä on muuttunut vastikään. Sydämellinen kiitos!