Oma vanheneminen havahduttaa silloin tällöin. Ei enää jaksakaan samaa kuin ennen. Ei enää huvitakaan kiitää paikasta toiseen tukka putkella. Vaivaa ja kremppaa alkaa olla joka elimessä. Iltapäivisin nukahtelee noin vain. Muisti pätkiii, sanat katoavat, äsken mielessä olleesta ajatuksesta ei saakaan enää kiinni. Voi itku. 

Nuorena sitä luuli olevansa immuuni sellaisille ilmiöille kuin vanheneminen, kangistuminen, hidastuminen ja uupuminen. Nyt nolottaa sekin, miten nuorena paheksuin vanhempieni tapaa ottaa päivänokoset kesäisin mökillä. Siellä he saunakamarissa pötköttivät kädet toistensa ympärillä. Nyt nukahtelen itse jopa istualleni. Huomaan myös, etten enää saa juuri mitään aikaan. Yksi päivä ei tunnu riittävän mihinkään. 

Aika on kuitenkin rientänyt yhtäkkkiä vuosikymmeniä eteenpäin ihan huomaamatta. Meillä on ollut mökillä saunan edessä pieni kataja. Sellainen metrin korkuinen. Äiti sitä halusi suojella ja varoitteli aina koskemasta siihen. Nyt katsahdin samaiseen katajaan, ja voi ihme, siitä on tullut monta metriä korkea puu, jonka latva on huomattavasti saunan harjaa korkeammalla.

Erään ystävättären kanssa teimme pari vuotta sitten järisyttävän havainnon entisen kotikaupungin katuja kulkiessamme: toisin kuin monet muut kadullakulkijat, me muistamme, mitä missäkin kohtaa oli viisikymmentä vuotta sitten. Jo puoli vuosisataa sitten käyskentelimme samoilla kaduilla. Huimaa!

Nämä mietteetkäänhän eivät ole mitenkään omaperäisiä. Samoja asioita ovat tietenkin tiedostaneet vanhempamme ja muut edellisten sukupolvien ihmiset omana aikanaan. Nil novi sub sole, vai mitenkäs se meni. Kaikki sukupolvet käyvät aikanaan läpi samat ikävaiheet, omin erikoispiirtein tietenkin. Lapsuus, nuoruus, keski-ikä - mikä sitten? Kääk!

Toisaalta ajattelen myös niin, että minun elämäni on todella erilainen kuin esiäitieni. Eivät olisi voineet kuvitellakaan tällaista maailmaa ja elämää isoäitini syrjäkylällä pientilan emäntänä lehmiä lypsäessään ja raataessaan maatalon töissä. (Puhumattakaan kotiseudun jättämisestä lopullisesti ilman tietoa tulevaisuudesta.) Miten helpolla minä pääsenkään ja miten toisenlaisissa asioissa ajatukseni askaroivatkaan. Samalla tiedostan, että seuraavien sukupolvien maailma saattaa olla niin erilainen kuin omani, etten mitenkään osaa sitäkään kuvitella. Muutoksen nopeus on valtava. Toisaalta uhka siitä, että palataankin lähtöruutuun on myös olemassa ilmastonmuutoksen ja muiden vaarallisten skenaarioiden myötä. Olemassaolon taistelu saattaakin olla osana suurella osalla ihmiskuntaa ennemmin tai myöhemmin.    

Olisikohan ihmiselle kuitenkin onnellisinta, jos hän saisi elää omaa pientä elämäänsä suhteellisen pienissä ympyröissä ilman koko maailman ongelmia. Omalla kotiseudulla, oman suvun ja ystäväpiirin keskellä. Ihmisen psyyke on kuulemma suunniteltu niin, että hän kykenee ahdistumatta käsittelemään yhden ihmisyhteisön parissa esiin tulevat ongelmat, muu on ylikuormittavaa.

 

(Oudosti sitä tajunnanvirta vie ajatukset milloin mihinkin. Tästäkin aukenisi useita uusia mutinan aiheita, mutta hillitsen itseni. Ukkonen jyrisee nyt aivan lähellä ja tuuli yltyy. Kohta on edessä vaikuttava luonnonnäytelmä taas kerran. Parasta sulkea kone ja alkaa katsella ympärilleen.)