Ihanaa oli olla matkalla, mutta ihanaa on myös tulla kotiin. Olisin kyllä mielelläni jäänyt Lappiin vielä muutamaksi viikoksi, jos se olisi ollut mahdollista.

Laaja Lapinmaa ja sen avarat maisemat virkistivät sielua ja kehoa. Tuntui hyvältä katsoa kauas ja huomata oma pienuutensa. Ei kuitenkaan ahdistanut samalla lailla kuin joskus eteläpohjalaisilla lakeuksilla, joilla tuntuu turvattomalta. Mäkien keskellä kasvaneelle laakeat tunturit toivat turvaa ja rauhoittivat mieltä.      

Hiihtäminen tuntui hyvältä kehossa. Harmitti, etten enempää ehtinyt, mutta hyvä näinkin. Ensi vuodeksi parempi kunto ja enemmän hiihtokilometrejä. Mahtavaa oli sekin, että sai hiihdellä aika lailla itsekseen: laduilla ei ollut tungosta niin kuin täällä etelässä. Pahoja alamäkiäkään ei ollut niin paljon kuin pelkäsin. Auraamalla selvitin jyrkimmät (alussa kaikki!), mutta oli myös loivia, pitkiä laskuja, joiden lopussa kaarteetkin olivat loivia. Kompuroin vain kerran, ja sekin tapahtui laavulta lähtiessä, kun sukset sotkeentuivat kuusen alla lumipenkkaan. 

Elämä näytti pohjoisessa verkkaisemmalta. Se saattoi olla harhaa, sillä turisteillahan ei ole arkielämän velvoitteita, ja tapaamamme ihmiset olivat pääasiassa joko asiakaspalvelijoita, matkailijoita tai eläkeläisiä. Väistämättä kuitenkin on elo erilaista, jos kaikkialle on pitkä matka ja kulttuuri- ja muita aktiviteetteja vain satunnaisesti.

Pitkät välimatkat ovat Lapissa tosiasia. Suuri pelko vallitsi tulevaa kuntauudistusta kohtaan: mitä jos esimerkiksi lähin verotoimisto siirtyy yli 300 km päähän? Ruokakauppaan saattaa nytkin olla kymmeniä kilometrejä. Unohtunutta hiivaa ei lähdetä heti hakemaan, eikä apuakaan ole hätätilanteessa kovin pian saatavilla. Netti ja matkapuhelin eivät toimi kaikkialla, joten niiden varassa palvelut eivät hoidu. Nykyisten kuntakeskusten välissä on laajoja erämaa-alueita ilman matkapuhelinverkkoa. Omatoimisuus ja omavaraisuus ovat elinehto. Etelässä päättäjien on helppo kehottaa muuttamaan asutuskeskuksiin palvelujen saamiseksi, mutta ymmärrän hyin ihmisiä, jotka eivät halua lähteä kotoaan mihinkään. On kai myös koko valtakunnan onni, jos maa pysyy kaikkialla edes jonkin verran asuttuna.

Matkailijoiden vähyys hämmästytti myös. Toki välttelimme turistipyydyksiä ja hiihtokeskuksia, koska emme sellaisissa viihdy, mutta olisin luullut, että kaltaisiamme hiljaisuuden ja luonnonrauhan ystäviäkin olisi ollut liikkeellä enemmän. Hiihtosäät olivat parhaimmillaan: aurinko paistoi ja hanget hohtivat. Valo lisääntyi ja alkavan kevään hurman saattoi aistia kaikkialla. Koulujen hiihtolomaviikot olivat jo takanapäin, joten lapsiperheitä ei enää juurikaan ollut paitsi menomatkalla junassa. He lienevät sittten menneet niihin keskuksiin, joissa on toimintaa ja vilskettä enemmän. On kuitenkin surullista, jos matkailu keskittyy vain rinnekeskusten lomakaupunkeihin, ja oikeat kylät näivettyvät. Palvelut siirtyvät keskuksiin pian vakiasukkailtakin.

Pitkä, pimeä talvi on raskas pohjoisessa, vaikka tähdet, kuu ja revontulet valaisevatkin ja talvinen luonto on vaikuttavan kaunis. Kun valo lisääntyy, vilkastuu myös ihmisten ja eläinten touhu. Ei ihme, että juuri marianpäivä on saamelaisten suuri juhla. Hetassa kokoontuvat kaikki kynnelle kykenevät tapaamaan toisiaan ja juhlimaan kevään alkamista. Tuntuukohan se vähän samalta kuin vappu helsinkiläisestä? Nyt on päivä siellä jo pitempi kuin täällä etelässä, ja parin kuukauden päästä ei aurinko enää laske pitkään aikaan.

Yöjunalla Pohjois-Lappiinkin sujahtaa ihan huomaamatta, mutta autolla takaisin palatessa huomaa, miten tavattoman pitkä maa Suomi on ja miten moninainen. Anteeksi paikalliset, mutta minusta Oulun ja Kärsämäen tai oikeastaan Tornion ja Pihtiputaan väli on ihan tavattoman tylsää katseltavaa. Pelkkä metsässä kulkeva valtatie. Poiketakaan sltä ei voi, kun on niin pitkä matka ajettavana. Keski-Suomessa maisemat alkavat taas muuttua mäkien ja järvien myötä moninaisemmiksi.

Tällä kertaa olin kyllä henkisesti ihan muualla kuin nelostiellä. Luin Barbara Demickin kirjaa Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa. Se on vaikuttava kuvaus olosuhteista P-Koreassa 1990-luvun nälänhädän ajoista 2000-luvun alkupuolelle. On käsittämätöntä, miten hirmuhallitsija saattaa viedä oman kansansa sellaiseen ahdinkoon. Kontrasti Suomen ja Pohjois-Korean olosuhteiden välillä on suunnaton. Minulle kävi nyt niin, että ajatuksissani sukkuloin lomamatkan ajan niiden välillä. Onneksi oikeasti olin Suomessa, länsimassa, missä tahansa muualla kuin Pohjois-Koreassa. Toivon hartaasti, että sinne tulee suuri muutos parempaan päin pian.