Olen usein harmitellut sitä, etten osaa oikeasti rentoutua ja unohtaa huolia, olla vain. Aina tuntuu olevan tekemättömiä töitä ja ahdistusta hoitamattomista hommista. Kun joskus löydän aikaa rakkaimmalle harrastukselleni eli lukemiselle, huomaan, etten osaakaan enää keskittyä vaan ajatukset harhailevat tai tunnen itseni laiskuriksi. Mitä neuvoksi?

Jostakin lapsuuden ajoilta minulla on ollut unelma siitä, että joulun aikaan voisi tehdä ison palapelin. Varmaan olen joskus lukenut jostakin kirjasta sellaisesta tavasta. Muutama vuosi sitten toteutin unelmani ensi kerran - kokosin joulunpyhien aikaan Kremlin oranssin tornin kuvan. Tänä jouluna otin esille hankkimani 500 palan palapelin, joka esittää italialaista portin edustaa kukkasineen ja sinisine pikku autoineen. Ajattelin sen kuvaavan suvun yhteistä matkaunelmaa, joka ehkä toteutuu ensi kesänä.

Toissapäivänä, suunnitellun viikonloppureissun peruunnuttua, oli sopiva hetki aloittaa. Etsin ensin reunapaloja saadakseni kuvalle raamit. Sitten pikku hiljaa kuva alkoi hahmottua. Jatkoin eilen, jolloin sain autonurkan ja pylväskaaren valmiiksi. Huomasin, että maassa istuu pieni koira. Kukkaseinä vielä puuttuu.

Kummallista. Palapelin tekemisessä, joka on koko lailla yksitoikkoista hommaa, voi kokea yllättäviä ilahtumisen hetkiä. Tämä ruskea pala sopii juuri tuohon koloon! Kun käännän tämän palan toisin päin, se onkin juuri pitkään etsimäni osanen. Kas, tuossahan on pala vaaleaa rappausta! Oi, tuossa pala tiilikaarta!

Palapelin tekeminen on täydellistä ajanhukkaa. Silti se jotenkin oudosti auttaa minua huolestuneisuusongelmassani. Teen nyt tätä, en mieti silitysvuorta, sekaisia sukkalaatikoita tai kirjoittamattomia viestejä. Kokoan tätä kuvaa. -  Onkohan kukaan koskaan pohtinyt tieteellisesti tai psykologisesti palapelien tekemisen vaikutuksia henkilön sisäiseen elämään? Olisi kiinnostavaa kuulla.