Nyt on loma, mutta perinteinen harrastus hiihto ei onnistu lumen puutteessa. Niinpä on keksittävä muuta. Ulkoilu on aina hyvä juttu, eikä siihen ole riittävästi arjessa aikaa. Niinpä olen pyrkinut joka päivä käymään kävelylenkeillä. Lisäksi nautin siitä, että on aikaa kulttuuriharrastuksille.

Jo ennen loman alkua kävin Kansallisteatterissa katsomassa Lokin, joka on Tsehovin näytelmäklassikko. Pidin siitä huomattavasti enemmän kuin saman teatterin kovin modernista Kolmesta sisaresta syksyllä. Minua on aina viehättänyt Tsehovissa hidastempoisuus ja haikailevat henkilöhahmot. Siksi pidänkin enemmän perinteisistä tulkinnoista. Jo oppikoulun alaluokilla ohjasin itsekin luokkajuhlaan näytelmän eräästä Tsehovin novellista.

Koska vietämme lomaa Hämeenlinnan suunnalla, ovat kulttuuriharrastuksetkin loman aikana täällä. Eilen ilahduin, kun huomasin paikallisen harrastajateatterin esittävän Tsehovin novelleista ja pienoisnäytelmistä sovitettua esitystä Aivastus. Sain lipun samaksi illaksi, ja pääsin tutustumaan Eräs teatteri -nimiseen hyvin sympaattiseen teatteriin. Paikka oli tunnelmallinen vanha tiilirakennus aivan aseman tuntumassa. Esitys oli erinomainen ottaen huomioon, että kyse oli harrastajista. (Suoraan sanoen paikallisen ammattiteatterin esitys viime vuonna toi enemmänkin mieleen harrastajateatterin!)

Toinen erittäin suositeltava tutustumiskohde on Hämeenlinnan taidemuseossa paraikaa esillä oleva Anni Rapinojan näyttely Luonnnon helmassa. Wau, millaisia töitä hän onkaan tehnyt työtovereinaan luonnon eläimet ja kasvit! Kannattaa käydä katsomassa! Minun suosikkejani olivat mm. puolukanlehdistä tehdyt laukut ja korkokengät. Pajunkissoista tehdyt kengät, laukut ja takit olivat myös somia. Luonnon kauneutta korostivat myös laatikoissa esitellyt eri luonnon antimet. Hauska idea oli niinikään huone, jossa sai fatboy-tyynyillä nauttia luonnon rauhasta (tosin se ei onnistu, jos samaan aikaan osuu paikalle pälättäviä mummi ja lapsenlapset -yhdistelmiä...). Erityisen paljon pidin Sunnuntaiaamuna-työstä, jossa työtoverina oli ollut jänis.

Muuten olenkin harrastanut kirjallisuutta. Luin juuri loppuun Torgny Lindgrenin Dorén raamatun. Se oli kiehtova tarina. Vasta myöhemmin kuulin, että se on trilogian kolmas osa. Hyvin toimi itsenäisenä teoksenakin. Aleksiasta kärsivä päähenkilö päättää kertoa elämäntarinansa puhuen nauhalle, koska hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Sitä sävyttää voimakkaasti lapsena äidinisän kanssa tutkittu Dorén raamatunkuvitus. Loppuratkaisu jäi mietityttämään, ja haluaisin mielelläni kuulla jonkun toisen lukijan tulkinnan siitä. Toivon, että sunnuntaina kokoontuvassa lukupiirissämme joku toinenkin olisi lukenut saman kirjan, sillä aiheenamme on jokin Lindgrenin teos. Harvoin muuten käy niin kuin nyt, että mielestäni kirjan viimeinen virke ei ollut onnistunut. Tuskin koskaan ennen olen edes kiinnittänyt erityistä huomiota loppuvirkkeeseen. Nyt se jäi vaivaamaan.

Nyt luen toista lukupiiriäni varten Hanna-Riikka Kuisman Kerrostaloa. Se on aiheeltaan ja tunnelmaltaan aivan erilainen. Tapahtumapaikkana on keskisuuren suomalaiskaupungin lähiö ja sen huono-osaiset asukkaat. Aika karua kerrontaa sellaisesta ihmisryhmästä, jonka elämä on minulle aivan vierasta. Tekee hyvää tutustua elämään oman kuplan ulkopuolella - monien suomalaisten kaljanhuuruiseen, huumeiseen, ajelehtivaan elämään. Jos jo lapsuus on vietetty samanlaisissa oloissa, onko edellytyksiä ja realistisia mahdollisuuksia parempaan? Olen vasta sivulla 57, joten vielä en tiedä, mikä on kirjailijan pointti aiheeseen.