Vaikeaa tulee kymmensormijärjestemän oppiminen olemaan, kun on tämä kaksisormijärjestelmä niin tukevasti selkäytimessä. Olen myös tottunut katsomaan näppäimiä, joten mitään muistikuvaa ei ole siitä, missä mikin kirjain sijaitsee. Nehän on voinut katsoa naputellessaan... Vaan kun kymmensormijärjestelmässä ei voi eikä saa! Isot kömpelöt sormeni eksyvät koko ajan, ja haluaisin oppia paljon nopeammin! Olisi pitänyut älytä nuorena hankkiutua konekirjoituskouluun. Sellaisia vielä silloin oli.

Onneksi sain eilen varmistuksen siitä, etten voi aiheuttaa lisävaaraa ranteilleni, vaikka kuinka harjoittelen ja vaikka kuinka paljon sattuu. Pinnetila on ja pysyy, odottaa leikkausta päästäkseen vapauteen. Olen valmis kärsimään kipua ja harjoittelemaan sinnikkäästi kaikesta huolimatta - ainakin näin alkuvaihessa siltä tuntuu. Ajatella, miten paljon helpommaksi kirjoittaminen sitten muuttuukaan, kun sormet kiitävät  oikeille koskettimille, anteeksi näppäimille, ihan itsestään... Eikä mene aikaa virheiden korjailuun jälkikäteen niin kuin nyt. Kirjoitan kyllä erittäin nopeasti näinkin - eräs työtoverini sitä aina ihailee kun kuulee näppäimistöni rummutuksen sermin takaa -  mutta virheitä tulee paljon ja tämä rasittaa etusorminiveliä ihan liikaa. Kuormitusta pitäisi jakaa muillekin sormille. Nivelrikko etenee vauhdilla, jos kuormitusta on liikaa.

Kurssilla on hauskaa. Opettaja on erittäin rutinoitunut ja asiansa hallitseva. Se on hyvä. Kurssi on ihan täynnä ja jonossakin on monta. Tarve on siis ilmeinen. Taidan olla itse vanhin osallistuja, ja nuorimmat ovat koulupoikia. Suurin osa nuoria aikuisia.

Hassua. Ajattelin palkita itseäni sitten kun, siis jos, opin uuden kirjoitussysteemin. Kirjoittaisin vaikka novellin. Mutta ongelmahan on entinen: ei ole mitään sanottavaa. Ehkä on sittenkin parasta jatkaa tylsiä blogipostauksia. Ei niin haittaa, jos ei oikeasti ole asiaa.