Lähdin tänään kaupungille katsomaan paria kiinnostavaa näyttelyä. Samalla oli tilaisuus katsella keskustan menoa pitkästä aikaa – sinne kun ei nykyisin tule lähdettyä, ellei ole asiaa. Oli avartavaa taas kerran.

 

Ensin kävin Sanomatalossa tutustumassa Viipuri-aiheiseen valokuvanäyttelyyn, joka on siellä vain tämän viikon loppuun saakka. Esillä oli valokuvia 1930-luvulta ennen sotaa, talvi- ja jatkosodan ajalta sekä lopuksi Neuvosto-Viipurin ajalta heti sodan jälkeen ja 1950-luvulta. Oli kiinnostavaa! Karjalan kohtalot liittyvät omaankin sukuhistoriaani, vaikkei suku Viipurista olekaan. Huolettomat joskin ilmapiiriltään vähän uhkaavat vuodet ajalta ennen sotaa, dramaattiset sotakuvat, kaupungin raunioituminen, vallan ja asukkaiden vaihtuminen. Kirjallisuudesta ja lauluista tuttuja paikannimiä, jotka liittyvät Viipuriin: Torkkelinkatu ja Karjalankatu, Torkkelin puisto, Viipurin linna, Pyöreä torni, Pantsarlahti, Papula… Viipurin menettäminen on ollut kauhea isku Suomelle!

 

Näyttelyssä oli kaiken aikaa paljon katselijoita, monet sitä ikäluokkaa, joka on pikkulapsena kenties lähtenyt Viipurista tai jonka vanhemmat ovat sieltä. Näyttelyn ohessa olleeseen paperiin oli tullut lisätietoja valokuvien henkilöistä ja vieraskirjaan tuhansia nimiä. Hienoa, että Iltasanomat oli koonnut tällaisen näyttelyn. Nyt se ilmeisesti  lähtee kiertueelle muualle maahan.

 

Seuraavaksi siirryin hiukan lähemmäs nykyaikaa eli Helsingin kaupunginmuseon Sederholmin taloon rakentamaan Näköalapaikka – kertomuksia Pihlajamäestä -näyttelyyn. Siinä esiteltiin nyt 50-vuotiaan lähiön asukkaita ja heidän kotejaan sekä Pihlajamäen arkkitehtuuria. Kunpa nykyisinkin rakennettaisiin yhtä luonnonläheisesti ja avarasti kuin 60-luvun alussa!  Silloin haluttiin antaa lapsille turvallista leikkitilaa ja asukkaille yhteys luontoon. Asunnot olivat avaria, vaikkakin keittiöt ja kylpyhuoneet pieniä. Voin hyvin kuvitella, että siellä viihdytään ja palataan helposti takaisin, jos on lähdetty välillä muualle. Hissejä tosin ei kaikissa kerrostaloissakaan ole, joten ihan kaikille eivät valkeat pihlajamäkeläistalot sovellu.

 

Tämä oli sympaattinen näyttely, jota sain katsoa ihan ypöyksin. Erittäin ystävällinen henkilökunta toivotti tervetulleeksi ja lähtiessäni toivotteli hyviä pyhiä. Toivottavasti saivat muitakin asiakkaita tänään. Näyttely on vasta avattu, joten ryntäystä sinne ei vielä liene odotettavissakaan.

 

Seuraavaksi menin kurkistamaan viereiseen Bockin taloon, jonka kyltissä luvattiin myymälöitä.  Kas, sinne olivat muuttaneet Kiseleffin talosta häädetyt pikkuputiikit. Olipa viihtyisä ja hauska paikka. Sielläkään ei ollut muita, ja kaikki myyjät olivat hyvin ystävällisiä ja juttelivat mukavasti. Sisäpihalle lupasivat toukokuun lopulla kesäkahvilankin – sinne pitää ehdottomasti mennä kurkistamaan. Kiseleffin basaarista on tullut kalliin designin esittelypaikka, joka vaikuttaa aika aneemiselta. Yläkerrassa olisi muistaakseni kuitenkin viihtyisän oloinen kahvila.

 

Putiikkikierroksen jälkeen poikkesin Hiltusen antikvariaatissa, jossa on aina omanlaisensa tunnelma. Isäntä siellä hääräili niin kuin ennenkin ja asiakkaista suurin osa oli keski-ikäisiä tai vanhempia miehiä, asiantuntevia kirjallisuuden harrastajia. En onneksi löytänyt tällä kertaa mitään, kun hyllyt jo muutenkin kirjoista notkuvat ja niitä pitäisi pystyä vähentämään.

 

Sitten pitikin jo alkaa suunnitella kotiin lähtöä, sillä lounasaika oli jo hyvinkin käsillä tai suorastaan ohittunut. Kuinka ollakaan, Kolmen sepän patsaalla jaettiin sopivasti tuoremehua ja Elovena-vadelmapuuroa, joiden vahvistamana jaksoin matkata bussilla kotiin.

 

Kaupungilla käydessä, varsinkin kun käy harvoin, alkaa joskus mielessä soida Veikko Lavin laulu Ihmisiä on kuin muurahaisia. Tällä kertaa kiinnittyi taas huomio siihen, miten monenlaisia ihmisiä Helsingissäkin liikkuu sujuvasti samoilla reiteillä. On muodikasta neitoa, jolla on kalleimpien boutiqueiden paperikasseja kädet täynnä, on käsitöitä kaupittelevaa romanirouvaa, hajamielisen näköistä partamiestä, isä-vauva-yhdistelmää… Rautatieaseman terassin kupeella istuivat vierekkäin repäistyissä farkkushortseissa, sätkä kädessä puhelimeen kailottanut keski-ikäinen pitkätukkamies ja kauluspaitaan sonnustautunut iäkkäämpi herra golfbaginsa kanssa. Se täällä on hienoa, että saa olla sellainen kuin on. Kukaan ei kiinnitä kovin paljon huomiota  - mitä nyt joku blogisti mutisee jotakin itsekseen.