Uusi hallitus on ryhtynyt panemaan toimeksi. Edellinen kokoonpano ei uskaltanut tehdä yhtään säästöpäätöstä, joten nyt sitten huiskitaan kunnolla. Se on ihan oikein - onhan ihan käsittämätöntä, että uutta velkaa otetaan jok'ikinen päivä valtavia määriä. Sille on tietenkin tultava stoppi ja laitettava suu säkkiä myöten. Mutta sitten alkavatkin mutinani aiheet. Kuulostaa oikeasti siltä, että juuri niiltä niistetään, joiden tulot ovat pienimmät ja jotka ovat oikeasti jo yhteiskunnan avun varassa. Miksi ei meiltä, joilla on työpaikka ja säännölliset tulot? Miksi ei niiltä, joiden tulot ylittävät keskivertosuomalaisen käsityskyvyn? Miksi veroja ei muka missään tapauksessa voi nostaa? Sehän olisi oikeudenmukainen tapa kerätä lisää rahaa. En voi ymmärtää. Mukamas kaikkien on osallistuttava talkoisiin. Miten niin? Hyvin toimeentulevat eivät pääse siihen talkoomeininkiin ollenkaan, mikäli olen oikein ymmärtänyt. 

Sitäkään en aikoinaan ymmärtänyt, miksi hyvinä vuosina piti laskea veroja. Mitä hyötyä siitä oli ja kenelle?  Eikö olisi kannattanut laittaa säästöön pahan päivän varalle? Miksi veroja laskettiin ja aloitettiin holtiton lainanotto? 

Valtion tilanne on huono, työttömien määrä lisääntyy ja inhimilliset katastrofit seuraavat toisiaan. Vanhukset ovat huutolaisina halvimmin hoitavilla, päiväkodeista tulee todella lastentarhoja - pilttejä siellä tarhataan päivä kerrallaan laumoittain. Koulutuspaikkoja vähennetään, jotta tulevaisuudessa nuorilla olisi vielä vähemmän mahdollisuuksia saada työpaikka, kun ei ole koulutustakaan. Syrjäytetään lisää! 

Viime vuosien idea, että melkein kaikkien on käytävä lukio ja opiskeltava maisteriksi, on saamassa täyskäännöksen, kun on huomattu, ettei maistereille ole työpaikkoja, ei edes tohtoreille, joita myös alettiin kouluttaa suurin joukoin, jotta yliopistolle saatiin rahaa. 

Kaikkien ongelmien taustalta tuntuu pohjimmiltaan löytyvän sama asia: raha. Kaikki mitataan rahassa, olipa mitattava asia mikä hyvänsä. Kaikelle on hinta, ja sen mukaan ratkaistaan, miten toimitaan. Kilpailutetaan, ja halvin voittaa, olipa se kuinka huono vaihtoehto tahansa. Rahaa kun ei ole koskaan tarpeksi. 

Olisiko mahdollista asennetasolla palata takaisin aikaan, jossa ihmiset auttoivat toisiaan ilman maksua, jossa pidettiin huolta niistä, jotka olivat jääneet yksin, jossa asioilla nähtiin muitakin arvoja kuin rahallinen? Voitaisiinko ajatella, että ne, joille on kertynyt maallista hyvää paljon, haluaisivat jakaa omastaan niille, joilla ei ole mitään? Moni kehittyvissä maissa vieraillut kertoo, että kotiin palattua kaikki näytti toisenlaiselta. Näkökulma oli muuttunut niin, että alkoi ymmärtää, kuinka hyvin meillä asiat kuitenkin ovat. On sääli, jos emme itse sitä huomaa. On myös sääli, jos emme kykene näkemään muita ihmisiä vertaisinamme, joilla on myös oikeus hyvään elämään. 

Varmaankin joku kuitenkin vetäisi välistä, hyötyisi hyväuskoisten kustannuksella, käyttäisi muita hyväkseen, heittäytyisi toisten varaan eikä olisi valmis antamaan omaa panostaan yhteiseksi hyväksi toisten eteen. Silti kannattaisi taistella yleistä negatiivisuutta vastaan.

On myös paljon elämänsä päihteillä pilanneita, joista ei ole enää minkäänlaiseen asialliseen toimintaan. Miten voitaisiin estää, ettei seuraavakin toivonsa menettäneiden nuorten ikäluokka sorru samaan? En tarkoita, että yhteiskunnan pitäisi lakata auttamasta tai hyvinvointiyhteiskunnan aatteesta luovuttaisiin - ei tosiaankaan. Kaikista on pidettävä yhteisesti huolta ja tulonsiirrot ovat tarpeellisia, mutta tarkoitan yleistä ilmapiiriä, toivon näkymiä, sellaista ajatusta, että minäkin voin ihan pyytämättä autella toisia, voin katsoa muita ihmisiä lempeästi ja arvostavasti, voin lisätä hyvää ja pyrkiä välttämän pahaa. Hyveet kunniaan! Jaloutta ja hyväsydämisyyttä etsimään!