tiistai, 16. lokakuu 2018

Kelataksihullutus

 

 

Kenen idea oli muuttaa kelataksisääntöjä? Jos joutuu syrjäseudulta kulkemaan kelataksilla lääkäriin tai hoitoon, niin miksi sama taksi ei saa hoitaa paluumatkaa? Kuljettaja saisi tarvittavan lepotauon, ehkä lounaan, ja potilas pääsisi jouhevasti kotiin. Nyt kelataksi saattaa ensin tulla sadankin kilometrin päästä ja viedä sitten potilaan sadan kilometrin päähän toiseen suuntaan. Sieltä on palatessa otettava uusi taksi, joka mahdollisesti taas saapuu ties mistä ja vie potilaan kotiin. Pahimmassa tapauksessa kaksi taksia ajaa pari-kolmesataa ylimääräistä kilometriä ihan turhaan, vain uuden kelasopan takia. Kyllä ilmasto kiittää! 😫

 

Eräs ystäväni oli saattamassa kehitysvammaista läheistään isoon sairaalaan leikkaukseen. Sen jälkeen piti palata kotiin kelataksilla noin 300 km. Taksin odottaminen paluumatkalle kesti 2,5 tuntia! Onko oikein järjestää kelakyydit näin, että juuri leikattu potilas odottaa sairaalan ovella tuntikausia? Näitä

tarinoita saa kuulla ja paikallislehdistä lukea tämän tästä. Kela hoi ja hyi!

 

 

tiistai, 2. lokakuu 2018

Luettua

Olen viime viikkoina lukenut kaksi hyvää kirjaa: Riitta Jalosen Kirkkauden ja Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa. 

Kirkkaus kertoo uusseelantilaisen kirjailijan Janet Framen elämästä: itsemurhayritysten jälkeen hän eli kahdeksan vuotta mielisairaalassa skitsofreenikoksi diagnosoituna ennen kuin selvisi, ettei hänellä ollut skitsofreniaa. Ajan tavan mukaan hänelle annettiin sähköshokkeja, ja hänelle suunniteltu lobotomia peruttiin viime hetkellä. Lopulta hän pääsi pois sairaalasta, jatkoi kirjoittamista, asui lopulta useammassakin maassa ja tuli kuuluisaksi kirjailijaksi. 

Alku tuntui sekavalta, mutta kun pääsin vauhtiin, tarina vei mukaansa ja ihailin Framen kykyä havainnoida maailmaa omaperäisellä tavalla. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka suurelta osin kuvaus vastaa Framen kirjallista ilmaisutapaa ja kuinka paljon kirjailija Jalonen on suodattanut kuvausta oman havainnointitapansa läpi. Olisi myös hyvin kiinnostavaa nähdä Framen elämästä tehty elokuva Enkelin kosketus (Jane Campion), jonka katsottuaan Jalonen kiinnostui Framen tarinasta.

Toinen vaikuttava kirja Ennen kuin mieheni katoaa kuvaa vaimon ajatuksia, kun hänen miehensä ilmoittaa halunneensa oikeastaan aina olla nainen. Alkaa prosessi, jossa mies pikkuhiljaa muuttuu naiseksi ja vaimo kadottaa miehensä lopullisesti. Kirja on omaelämäkerrallinen, mutta niin taitavasti kirjoitettu, ettei se tunnu kiusalliselta itsetilitykseltä. Miehen katoamisen ohella kulkee tarina Kristoffer Kolumbuksesta, joka matkaa etsimään Intiaa ja luulee sen löytäneensäkin, vaikka kartat ovat puutteellisia ja hänen johtopäätölksensä täysin vääriä.

Ajattelin Kolumbuksen tarinan olevan mukana nimenomaan siksi että hänelläkin oli menossa prosessi, jossa kunnollisia karttoja ei ollut, eli matka tuntemattomaan. Huomasin eilen luettuani muiden kommentteja kirjasta, että toiset tulkitsivat sen eri tavalla. Lukekaapa itse ja miettikää, miten te koette.

Aihepiiri kiinnosti minua siksi, että olen miettinyt muutamassa tuntemassani tapauksessa nimenomaan sitä, miltä naisesta tuntuu, jos hänen aviomiehensä alkaakin muutosprosessin naiseksi. Suoraan sanoen olen ihmetellyt, kuinka jotkut pystyvät jatkamaan yhdessä. Eiväthän he ole aikanaan rakastuneet naiseen vaan mieheen. Huomaavatko he sitten itse olevansa biseksuaaleja? Ahavan kuvaus vastaa sitä, miltä itse kuvittelisin tuntuvan sen, että aviomies alkaakin muuttua toiseksi. Hän osaa loistavasti sanoittaa monet ristitriitaiset tuntemukset, jotka risteilevät mielessä prosessin edetessä.  

Sitä olen ylipäätään ihmetellyt, miten nykyisin niin monet kokevat olevansa väärässä kehossa. Sukupuolenkorjausprosesseja käynnistetään Suomessakin vuosittain muistaakseni satoja. En usko siihen selitykseen, että aikaisemmin asiasta ei vain tiedetty eikä siitä kehdattu puhua. Varmaan joidenkin osalta on niinkin, mutta tässä mittaluokassa voi olla kyse muustakin. Liittyisikö se siihen samaan, jolla selitetään homoseksuaalisuutta: sikiönkehityksen aikana jokin hormoniryöppy on jäänyt vajaaksi tai tullut moninkertaisena? Yhdistettynä siihen, että nykyään ympäristössä ja mahdollisesti ravinnossakin on paljon kemikaaleja, jotka ovat hormonihäiritsijöitä. Ihmisen tunne väärästä kehosta on varmasti tosi, mutta on surullista ja hankalaa joutua moniin operaatioihin ja kokemaan paljon hämmennystä. (Auttaisiko, jos sukupuolivalinta "muu" tulisi hyväksytymmäksi, ja jokainen saisi olla sellainen kuin on ilman että tarvitsisi ruveta leikkelemään tai vaihtelemaan henkilötunnuksia?)  

tiistai, 25. syyskuu 2018

Aamun ahdinko

Eilisaamuna ei työpäivä alkanut hyvin. Alku oli ollut ihan suunnitelmien mukainen: herätyskello soi klo 5.55 ja olin lähtövalmis klo 7.10 mennäkseni lataamaan matkalla bussilipun. Iloisena lähdin kävelemään kotikatua, kunnes kahden talon päästä muistin, että astmalääke jäi ottamatta. Takaisin. Uusi lähtö. Kävely R-kioskille ja bussilipun lataus. Pysäkille. 

Odottelin bussia pitkän tovin. Reittioppaan mukaan sen piti tulla kuuden minuutin kuluttua, mutta bussia ei näkynyt. Reittiopas huomasi ilmoittaa, että bussi on kaksi minuuttia myöhässä. Oli enemmän. Viimein bussi tuli ja minä hyppäsin kyytiin. Ihmettelin, kun jollakin välipysäkillä meidän koulun oppilas ei tullut kyytiin. Mihinkähän mahtaa olla menossa, ihmettelin.  

Lueskelin aamun lehteä puhelimeltani. Liikenneympyrässä havahduin siihen, että bussi kaarsi liian pitkään. Nostin katseeni, ja voi kauhistus, bussi lähtikin väärään suuntaan! Olin väärässä bussissa! Luulin kyllä katsoneeni bussin numeron sen tullessa pysäkille, mutta mitä ilmeisimmin olin erehtynyt. Äkkiä käsi stop-napille ja kiihkeä odotus bussista poistumiseksi. Valitettavasti seuraava pysäkki on aika kaukana. 

Kun pääsin ulos, lähdin juoksemaan takaisin päin. Yllätyksekseni bussista lähti toinenkin henkilö ryntäämään takaisin juoksujalkaa. En ehkä ollutkaan ainoa asiasta erehtynyt. Juoksimme peräkanaa (hän nopeammin) takaisin liikenneympyrään ja sieltä seuraavalle kadulle. Mietin mielessäni, kummalle pysäkille minun kannattaisi mennä, kun seuraavan ison ristelyksen takana niitä oli kaksi. Päätin mennä kauemmalle, joka on työpaikkaani lähempänä ja johon pysähtyy useampia busseja. Pientä autoa kuljettanut iäkäs naishenkilö antoi minulle tietä, vaikkei hänen olisi tarvinnut. Varmaan sääli tämänikäistä hölkkääjää... 

Viimein pääsin pysäkille. Katsoin reittiopasta. Olisi kuusi minuuttia seuraavan bussin tuloon. Laskin nopeasti, että sillä olisin koululla samaan aikaan, kun kello soi. Ei auttanut muu kuin odottaa. Mutta sitten kiisikin paikalle ihan muu bussi, josta reittiopas ei maininnut mitään. Hyppäsin siihen ja matkustin kaksi pysäkinväliä, jonka jälkeen päätin turvautua omiin jalkoihini, jolloin matkanopeutta voi hiukan säätää. Ripeästi askelsin metsän läpi kävelyteitä pitkin 12 minuutissa. Kuinka ollakaan, olin työpaikan sisäpuolella viisi minuuttia ennen kellonsoittoa! Huh. Oppitunnillenikin ehdin ajoissa. Tavallisesti tulen vähintään 30 minuttia ennen ensimmäisen tunnin alkua, mutta olin onnellinen, kun tälläkin kertaa olin kuitenkin riittävän ajoissa siellä missä pitikin. Samanlaista aamua en toivo kylläkään toista.

Nyt on polvi kamalan kipeä. Arvelen, ettei se johdu eilisiltaisesta kuntosalikäynnistä, vaan syy on asfaltilla juokseminen aamulla - enhän ole juossut vuosiin, ja eiliset kengät olivat aivan liian kovat juoksemiseen tällaisella polvella. Toivottavasti en saa tästä kuukausien riesaa niin kuin kesällä. Tämän illan olen lepäillyt onnellisena siitä, että pääsin kipeän polveni kanssa kunnialla kotiin.  

 

lauantai, 15. syyskuu 2018

Häkkisängyt

Kehitysvammaisten asioista kuuluu tätä nykyä kummia. Ainakin Karjalohjalla ja Mänttä-Vilppulassa on tehty päätöksiä, joiden mukaan hyvin toimivia asumisyksiköitä hajoitetaan tai siirretään kauas pois, syystä että niissä ei ole jokaisella henkilökohtaista omaa vessaa ja suihkua. Missä muussa kodissa jokaisella asukkaalla on oma vessa ja suihku? Muualla yhteiskunnassa huhuillaan kadotetun yhteisöllisyyden perään, mutta näissä yhteisöissä, jotka ovat asukkailleen kuin perheitä, yhteisöllisyys, oma koti ja oma asuinpaikka eivät merkitse mitään, kun tulkitaan sääntöjä mahdollisimman tiukasti tai haeaan kunnalle säästöjä etsimällä syrjäkylältä halvempi paikka asua.

Uusin hullutus on häkkisänkykielto. Jotkut kehitysvammaiset tarvitsevat sänkyynsä kunnon laidat voidaksseen nukkua hyvin  ja myös tunteakseen olonsa turvalliseksi myös yöllä. Nyt on ulkopuolinen viisas, jolla on valtaa, päättänyt, että korkeat laidat sängyssä ovat ihmisoikeuksien vastaisia.Onkohan kyseisen säädöksen laatija (tai tulkitsija) tutustunut kehitysvammaisten ihmisten elämään? Julkisuudessa on ollut ainakin kaksi tapausta. Toisessa paheksuttu häkkisänky tarkoittaa vuodetta, jossa etulaita on ikään kuin portti, joka suljetaan yöksi, ettei nukkuja putoa ja satuta itseään. Hän asuu laitoksessa, jossa yksi yöhoitaja valvoo 20 asukkaan yöunta. Millaiseksi muodostuu elämä, jos öisin putoilee ja satuttaa itsensä ja yöhoitajan on saatava joka putoamisen jälkeen nostettua asukas takaisin sänkyyn? Tai jos päätetään, että asukkaan on nukuttava lattialle asetetulla patjalla, ettei putoa niin korkealta? Hoitajalla pitää olla hyvä selkä ja hyvät polvet, että voi öisin hoitaa asukasta, joka on lattiatasolla. Vammaisen vanhemmat ovat yhdessä sängyn rakentajan kanssa suunnitelleet yksilöllisesti tälle kehitysvammaiselle sopivan sängyn. Miten ulkopuolinen byrokraatti voi päättää, ettei sitä saa käyttää?

Toisesta sänkytapauksesta luin juuri Ylen verkkosivuilta. Vaalijalassa kehitysvammaiselta evättiin hänen oman "piparkakkusänkynsä" käyttö. Asukas on itse mennyt iltaisin sänkyynsä ja laittanut oven kiinni. Siellä hän tuntee olonsa turvalliseksi, sinne on kiinnitetty läheisten kuvia jne. Nyt hän ei saa enää käyttää ko. sänkyä, mistä on seurannut turvattomuuden tunnetta, unettomuutta ja elämänilon katoaminen. Mitä järkeä tällaisessa kiusaamisessa on?

Eikö itsemääräämisoikeuteen voisi kuulua myös se, että voi nukkua turvalliseksi kokemassaan sängyssä, jossa on tähän asti nukkunut hyvin, vaikka ei osaakaan sanallisesti sitä ilmaista? Miksi kehitysvammaisia aina vain kohdellaan ulkopuolelta määräten? Entä jos minullakin olisi sängyssäni korkeat laidat? Minun kotiini ei tulla tarkistamaan, mutta kehitysvammaisia voidaan määräillä. Tai jos minun perheessäni jokaisella ei ole omaa vessaa ja suihkua? Puhumattakaan siitä, että maailmassa on valtava määrä ihmisiä, jotka voivat vain unelmoida ylipäätään vessasta ja suihkusta kodissaan - tai edes omasta sängystä.  

PS Mahdetaanko kohta kieltää häkkisängyt myös lapsilta? Loukkaavathan ne myös heidän itsemääräämisoikeuttaan. Lapset sitä paitsi pystyvät myös ilmaisemaan itseään sanallisesti toisin kui nmonet kehitysvammaiset: "Ei! En mee sänkyyn! En haluu! Pois!"

       

tiistai, 4. syyskuu 2018

Moka

Kuljen pyörällä töihin. Matkaa on vain viisi kilometriä, joten se on varsin mukava aloitus työpäivälle. Lähes koko matkan on pyörätietä kadun vieressä tai kevyen liikenteen väylää metsässä.

Eräs risteys on kummastuttanut minua jo pitkään. Ajan pyörätietä siihen ja käännyn oikealle, sellaiselle kadulle, jolla ei ole pyörätietä. Olen soveltanut liikennesääntöjä joustavasti ja sujahtanut pyörätieltä oikealle, olipa liikennevalo vihreä tai punainen. Perusteluna on ollut, että menen pois toisten alta enkä jää esim. kävelijöille tukkeeksi.Toiseen suuntaan olen ajanut autojen kanssa ja ryhmittynyt keskelle kääntyäkseni vasemmalle - ja taas kääntynyt silloin, kun liikennetilanne on sen sallinut. Eilisaamuna sain kuitenkin tööttäyksiä ja käsimerkkejä miesautoilijalta, joka odotteli valojen vaihtumista risteyksessä kääntyäkseen sinne, mistä minä tulin, tosin autotielle tietenkin. Ymmärsin, että olin tehnyt ison mokan kääntymällä päin punaisia. 

Tänään olin tarkempi. Valot olivat punaiset, joten jäin odottamaan kävelijöiden ja keskelle. Kun valot vaihtuivat, kävelijät jatkoivat kadun yli ja minä joukon jatkona olin kääntymässä oikealle. Samaan aikaan edestä päin tuli autoletka, joka kääntyi samaan suuntaan kuin minäkin. Odotin heidätkin ennen kuin lähdin - muutenhan olisin jäänyt alle. Illalla palatessa ryhmityin taas keskelle katua autojonon perään kääntyäkseni vasemmalle. Minun taakseni kertyi myös useita autoja, jotka eivät voineet ohittaa  minua, koska ajoin keskellä tietä. Kiltisti odotin punaisten vaihtumista vihreäksi ja lähdin sitten ja käännyin pyörätielle vasemmalle. 

Tulipahan opittua läksy: pyöräilijänä noudatan autoilijoiden liikennevaloja. Muitahan en autotietä tullessani näekään. Kiitos, ärtynyt autoilija, että töötäten opetit. Toivottavasti vihasi on jo lauhtunut. Käsimerkit voit minun puolestani jättää näyttämättä. Onneksi en kuullut, miten asian mahdollisesti verbalisoit autossasi.