keskiviikko, 21. helmikuu 2018

Lomalla

Lomalla on niin ihanaa! Pikku lomanen äidin luona on ohi, ja tänään oli kotipäivä. Pyykkikone hurisi ja minä hyrisin tyytyväisyydestä, kun sain olla kotona vapaana.

Kävin kirjastossa kävellen. 58 minuuttia tuli käveltyä yhteensä. Hirmuinen hiki oli, kun aina pakkasella laitan liikaa päälle. Etsimäni kirjan olisi helmetin mukaan pitänyt olla hyllyssä, mutta eipä löytynyt. Pyysin apua kirjastonhoitajalta, joka totesi saman kuin minäkin: ei ole vaikka pitäisi. Onneksi hän sai lopulta idean katsoa jännityshyllystä. Siellähän se oli. Ehkä hyllyttäjä oli nimen perusteella tulkinnut kirjan dekkariksi, vaikka kyseessä oli keltaisen kirjaston romaani, nimittäin Amos Ozin Älä kysy yöltä. Pääasia että löytyi, sillä reilun viikon päästä se pitäisi kirjapiiriämme varten olla luettu. 

Sain kotonakin aikaan tavallista enemän. Kaksi koneellista pyykkiä, edellisten pyykkien viikkaus, yhteiskuntaopin kokeiden korjaus, sienipiirakan leipominen, pölyjen pyyhkimistä... Hiukan pakkausta loppulomaa varten. 

Äidin luona oli mukavaa. Olin tällä kertaa kaksi yötä, ja molemmat hotellissa. Oli aikaa tehdä muutakin kuin olla äidin luona. Jaksan paremmin, kun on välillä muuta ajateltavaa. Eilen tutustuin Alvar Aalto -museon näyttelyyn. Se oli ihan kiinnostava ja sopivan kokoinen: 1,5 tuntia meni katsellessa. En ole Alvar Aalto -fani, mutta joistakin hänen töistään pidän. Paras on ehkä Jyväsktylän ylipiston päärakennus, eikä vain siksi, että se sattuu olemaan oma alma materini. Punatiili viehättää enemmän kuin kalsea valkoinen, joka on Aallolle tyypilisempää. Säynätsalon kunnantalo vaikuttaa myös sympaattiselta. Olisi kiva joskus käydä sitä katsomassa omin silmin. Eniten jäi vaivaamaan se, etten kuvasta ymmärtänyt, mikä oli Aallon suunnittelema MIT:n asuntolarakennus. Siitä oli kuva, mutta suuresta kuvasta en sitä tunnistanut. Myöskään näyttelyvitriineissä siteeratut Aallon ajatukset eivät minua puhutelleet. Se ehkä johtuu omasta rajoittuneisuudestani, enhän ymmärrä arkkitehtuurista juuri mitään, eikä varsinkaan funkis pahemmin puhuttele. Siitä olin myös pettynyt, että museon kahvila oli suljettu. Olin ajatellut syödä siellä lounaan. Minusta tuollaisista muutoksista pitäisi ilmoittaa kaupungin matkailun museosivuilla ja museon omilla sivuilla. Moni muukin on saattanut pettyä, nimittäin kahvilan hyvät lounaat ova tiedossa, ja niitä kehutaan nettisivuillakin.

Se kummastuttaa, että Aaltoa edelleenkin niin kovasti ihaillaan, vaikka monet hänen töistään ovat ajan kuluessa kärsineet kosteusvaurioista - mitä ilmeisimmin suunnitteluvirheiden vuoksi. Tasakattoja, ei räystäitä, säähän sopimattomia pintamateriaaleja...  Puhumattamaan Enso-Gutzeitista, joka ei kerta kaikkiaan sovi ympäristöönsä. En voi ymmärtää. Onneksi keskustasuunnitelma ei toteutunut.

 

Illalla odottelin bussia lähdettyäni äidin luona kohti matkakeskusta. Näin iäkkään naisen ylittävän ensin tien oudosta kohdasta ja tulevan sitten bussipysäkin suuntaan nojaten katuharjaan. Hänellä ei ollut hanskoja eikä hattua, vaikka oli kova pakkanen. Mietin hetken, menenkö kysymään, onko kaikki hyvin (ensin odotin, tekeekö joku muu jotakin, kun paikalla oli paljon kulkijoita, sitten salamannopeasti laskin, ehdinkö junaan, jos nyt jumitun tähän enkä ehdi bussiin). Päätin sitten toimia. No, rouva kertoi olevansa tulossa tilaisuudesta, jota ei ollutkaan ja asuvansa ihan lähellä. Harja tuli otettua naapuritalosta mukaan, kun voi olla liukasta. Hän vaikutti kuitenkin olevan ajan tasalla ja vakuutti asuvansa "tuossa vieressä". Totesi myös, että taitaa vaikuttaa oudolta, kun ei ole hanskojakaan, mutta kun on lyhyt matka. Minä huokasin helpotuksesta ja seurasin rouvan kulkua, kunnes bussi tuli. Ei hän viereiseen taloon mennyt niin kuin oli sanonut, mutta kuitenkin määrätietoisesti kohti seuraavia.

Lomalla oli tarkoitus kuntoilla. Olen kyllä kävellyt paljon, mutta enpä juuri muuta. Kuntosalillekaan en itseäni saanut lähtemään. kauhistuin, kun eilen kotiuduttuani kävin puntarissa. Kaksi kiloa lisää, kauhistus! Sen sitä saa kun syö ulkona joka päivä, aloittaa päivät runsailla aamiaisilla ja nauttii matkoilla paljon eväitä. Lisäksi yksi käyttämistäni lääkkeistä vie kylläisyyden tunteen, ja tekee mieli koko ajan syödä. Garderobikin on menossa uusiksi, kun eivät vaatteet enää mahdu. Jotakin olisi tehtävä ja pian.  

 

 

sunnuntai, 18. helmikuu 2018

Lomalle

Ihana talvipäivä! Pakkasta aamulla herättyäni -14˚C, ja kun aurinko nousi, oli taivas sininen. Mikä parasta, on loma!

 

Eilen kävin ensimmäistä kertaa hiihtämässä tänä talvena. Käsi tuntui vähän kipeältä, mutta ei liikaa. Kumpikaan käsi ei myöskään puutunut yöllä. Hyvä merkki. Loppuviikosta pääsen taas ladulle.

 

Nyt olen menossa äidin luo loman kunniaksi. Tällä kertaa aion ulkoilla itse paljon. Äitiä en voi viedä ulos, koska en pysty vielä työntämään pyörätuolia. Yövyn hotellissa, mikä mahdollistaa vapauden olla ilman ennakkoaikatauluja. Koepapereita on mukana vain yksi pino. Neljä muuta jätin odottamaan  loppulomaa.  Sen sijaan aion tehdä opintoihin kuuluvia tehtäviä bussimatkalla ja iltaisin. Pitäisi ensialkuun kuunnella neljä tai viisi videoluentoa ja laatia niistä luentopäiväkirjat. Hm. 

 

Nyt istun bussissa, samassa kuin viikko sitten, kun viimeksi kävin äidin luona. Poikkeuksellista oli se, että lähdin nyt sunnuntaiaamuna. Busseja meiltä keskustaan tulee sunnuntaisin vain kaksi kertaa tunnissa. Lähdin myöhäisemmällä ja jouduin jännittämään, ehdinkö ajoissa. Pysäkillä tuli rupateltua toisen bussinodottajan kanssa, voi sanoa lämpimikseen, sillä ei odottaessa ehtinyt tulla yhtään kylmä. Kampissa oli vastassa yllätys: normaalireittini kulku oli suljettu, koska on sunnuntai. Piti kiertää toista kautta  kaukobussiterminaaliin. Käväisin myös wc:ssä, jonka löysin kauppakeskuksesta vasta vastikään. Siellä erikoisuutena ovat itsehuuhtelevat pöntöt. Viikko sitten oli kai jokin toimintahäiriö, sillä pönttö ehti huuhdella itsensä neljästi sinä aikana kun siellä olin, vaikka en viipynyt pitkään. Voi sitä turhaa vedenkulutusta! Tällä kertaa vauhti oli maltillisempi.

 

Nyt aurinko paistaa ja bussi kiitää kohti Keski-Suomea. Viimeksi matkustin lauantaina, ja bussi oli osan matkasta väljästi täynnä. Nyt meitä näyttää olevan vain yhdeksän matkustajaa. Lisää tullee Lahdesta ja Heinolasta. 

 

Loma on mahtava asia. Ihmettelen suuresti ihmisiä, jotka jaksavat työskennellä ilman lomia vuoden ympäri tai joilla on vain yksi viikko lomaa vuodessa. Olen varma, että tuottavuutemme laskisi jyrkästi, jos lomat poistettaisiin. Tämä silti, vaikka itse monen muun ohella joudun tekemään töitäkin loman aikana. 

 

Kas, löysin bussin wifin. Nyt voin postata tämän sepustuksen saman tien. Oliko paljon sanottavaa? Eipä ollut. Kiitos kun kuitenkin luit. : )

keskiviikko, 24. tammikuu 2018

Talvisäämuistoja

Ulkona pyryttää niin, ettei kadusta erota ajorataa ja jalkakäytävää. Ihanan talvista - vielä tänään. Huomiseksi on luvattu vesisateita, jotka huuhtovat lumet mennessään. Johan tätä talvisäätä ehtikin kestää ihmeen monta päivää peräkkäin...

Olen kotona sairauslomalla, joten voin ihailla säätä ikkunasta joutumatta sen armoille. Kohta aion silti lähteä ulos kahlailemaan ihan siitä ilosta, että vielä on lunta maassa. Netin säätiedotus kertoo, että pakkasta on -4°C, mutta viiman takia se tuntuu -11°C:lta. Illansuussa lämpö nousee nollan yläpuolelle, ja huomiseksi ennustetaan jo +5°C.

Nykytalvet ovat surullisia täällä etelärannikolla. Kuten joku asiantuntija sanoikin: ilmastonmuutos tarkoittaa Helsingissä sitä, että on kolme marraskuuta peräkkäin. Siltä se tänä talvena on tuntunut. Auringonpaiste on harvinainen ilmiö, joka hätkähdyttää kohdalle osuessaan. Sitäkin on saatu tänä talvena vain hetkittäin.

Jos jotakin kaipaan lapsuuden kotikaupungista, niin oikeaa talvea! Tänäkin vuonna siellä on ollut lunta reilusti ja hiihtokelejä jo toista kuukautta. Täällä on menossa nejäs talvi, jolloin en ole päässyt suksille. Nyt tosin esteenä olisi myös leikattu käsi, jolla ei voi hiihtämään lähteä vielä ainakaan kolmeen neljään viikkooon. Liekö silloin jo kevätsateiden vuoro täällä?  

Muistuu mieleen vuosi, kun muutin Helsinkiin. Ajattelin silloin tulevani etelään lauhempien, lyhyempien talvien alueelle. Juuri sinä talvena olikin täällä ennätysmäärä lunta ja muistaakseni kolmen viikon periodi, jolloin pakkanen paukkui -30°C:n tietämissä. Olin hiukan hämmästynyt. Mieluummin kuitenkin sellaisessa viihtyisin kuin lumettomassa pimeydessä ja ainaisissa vesisateissa.

Olen iloinen siitä, että olen saanut elää runsaslumisen lapsuuden. On paljon muistoja lumileikeistä, lumilinnoista, hiihtoretkistä, luistelemisesta, lumipesuista, matttojen tamppaamisesta lumella... Vahvoja hajumuistoja liittyy myös talvisiin hetkiin: Appelsiinin tuoksu kylmänä pakkaspäivänä, kun on hiihdetty siirtolapuutarhamökille. Isä kuorii eväsappelsiinia mökin pihalla sukset jalassa ja antaa niitä kohta meille lapsille valmiina palasina. Tai märän puulattian tuoksu luistinradan pukukopissa, jossa vaihdettiin kengät luistimiin ja lähdettiin horjahtelevin askelin kohti urheilukentän jäätä. Saman tuoksun muuten bongasin Huopalahden aseman portaikossa, kun olin muuttanut tänne. Kynttilän sytyttämisen tuoksu lumilinnassa, kun on saatu kotoa kynttilänpätkiä poltettavaksi. (Sellaista en varmaankaan enää saa tehdä tukehtumisvaaran vuoksi. Me tulimme ulos, jos happi uhkasi loppua, ja joskus linnasssa oli myös ikkuna.)

Muitakin talvisipakkasiin liittyviä lapsuusmuistoja tulee mieleen. Ehdin elää aikaa ennen sukkahousuja. Pienenä tyttönä talvella oli jalassa pitkät sukat, jotka olivat sukkanauhoilla kiinni vaaleanpunaisissa liiveissä. Pakkasella jäi sukanvarren ja villahousujen väliin muutaman sentin vyöhyke, jota paleli aika lailla varsinkin pulkkamäessä. Muistan kylmän, turvonneen rannun reiden yläosassa. Sukkahousut poistivat aikanaan sen ongelman. Siihen aikaan oli myös rannikkaita, jotka suojasivat ranteita (miksihän hihat olivat niin lyhyitä, että tarvittiin rannikkaat erikseen?), kaulureita, jotka pysyivät paikallaan paremmin kuin kaulaliinat sekä jo mainittuja villahousuja, jotka varsinkin hameasussa lämmittivät mukavasti. Naiset ja tytöthän käyttivät housuasua lähinnä hiihtäessään. Se tosin taisi muuttua jo ennen kuin menin kouluun.

Oman vanhenemisen huomaa siitä(kin), että tuntuu hauskalta muistella menneitä. Maailma on niin paljon muuttunut. Kunpa ilmastonmuutos ei vastedes sotkisi ihan kaikkea.  

maanantai, 22. tammikuu 2018

Arvokeskusteluja?

Asettauduin eilisiltana TV:n ääreen seuraamaan presidenttiehdokkaiden arvokeskustelua Kallion kirkosta. Kirkon seinille oli heijastettu hienot värit ja kirkossa näytti olevan väkeä. Kerrottiin keskustelun olevan osa Sovinto100-tapahtumaa ja käsittelevän erityisesti arvoja. Mikä pettymys! Samat aiheet, samat jorinat kuin muissakin keskusteluissa ja haastatteluissa. Eivätkö toimittajat olleet miettineet kysymyksiään kunnolla? Miksi taas samat kiistat: Natoon vai ei? Venäjä, Venäjä, Venäjä? Olin hyvin pettynyt. Ihan viimeiseksi, kun lähetysaikaa oli muutama minuutti, kerrottiin, että jotkut nuoret olivat päivällä laatineet kysymyksiä ehdokkaille (mahdollisesti koskien arvoja?). Valitettavasti ehdittiin ottaa esille vain yksi kysymys, eikä aika riittänyt edes siihen, että kaikki ehdokkaat olisivat ehtineet vastata. Lähetys kesti kuitenkin kokonaiset kaksi tuntia, ja siinä oli useita mainostaukoja, joiden aikanakin toimittajat olisivat voineet etsiskellä kadonnutta fokustaan ja suunnata seuraavassa pätkässä enemmän kohti illan teemaa. Surkea esitys! Ja miksi tämä tavanomainen poliittinen jorina oli pitänyt tuoda kirkkoon krusifiksin alle? (Yhdessä vaiheessa kameramies oli keksinyt mielestään nokkelan idean: erä alkoi kuvasta, jossa Kristuksen ristiinnaulituissa käsissä oli valopallo kummassakin.) 

Sen sijaan arvoja ja toisten ihmisten huomioonottamista käsitteli aiemmin samana iltana lähetetty loistava ohjelma Flinkkilä & Tastula. Anne Flinkkilä haastatteli Hussein Al-Taeeta, joka tuli Suomeen Irakista kymmenvuotiaana pakolaisena. Nyt hän toimii CMI:ssä rauhansovittelijana. Vieraana oli myös hänen ensimmäinen opettajansa Maisa Istolainen. Viimeinkin kunnollinen keskusteluhjelma, jossa haastateltava saa rauhassa sanoa sanottavansa harkitusti, toimittajan keskeyttämättä.  Kannattaa katsoa Areenasta, jos et nähnyt sunnuntaina!  

lauantai, 20. tammikuu 2018

Kalenterikiusa

Tämän vuoden ammattijärjestön kalenteri on nyt ollut käytössä kolme viikkoa. Tänään ärsyynnyin siihen lopullisesti. 

Jo viime vuodeksi kalenterin kokoa oli muutettu millin verran niin, ettei se mahtunut enää edellisen vuoden suojamuovikuoriin. Epäekologista heittää muovi päällys pois, kun sitä olisi vielä voinut käyttää, jos kalenteri olisi siihen  mahtunut. Olisi saanut postimerkit ja satunnaiset kupongit talteen muovikannen taskuun. Nyt ne putoilevat vähän väliä lattioille milloin missäkin. Lisäksi pahvikansi rispaantuu vuoden aikana kovassa käytössä epäsiistin näköiseksi.

Pahempaa oli tulossa täksi vuodeksi. Ammattijärjestön tiedot - kaiken maailman paikallisjärjestöjen puhelinnumerot - ovat ensimmäisinä ihan alussa. Mihin ihmeeseen voisin tarvita vaikkapa Satakunnan alueyhdistyksen alueasiamiehen puhelinnumeroa niin kipeästi, että se on kalenterissani ennen omia menojani? Seuraavaksi kalenterissa on tyhjiä sivuja omia muistiinpanoja varten. Ok, tarpeellista kylläkin, mutta ei ensisijaista. Noiden jälkeen ovat lukujärjestyssivut, joille ei minulla ole käyttöä, koska  lukujärjestykst muuttuvat niin usein, etteivät sivut riitä kahden kouluvuoden lukujärjestyksille. Vasta sitten päästään asiaan: tämän vuoden kalenteriin, jota tarvitsen päivittäin monta kertaa ja jota ilman en tulisi toimeen. 

Tänään hermostuin lopullisesti ja revin kaikki tarpeettomat sivut irti. Ei tule ikävä. Olen varma, että jos jollekulle piirisihteerille tulee asiaa, löydän yhteystiedot muualta, vaikkapa ammattijärjestön nettisivuilta. (Ja JOS ottaisin yhteyttä, kuulisin varmaankin, että juuri kyseinen henkilö onkin äitiys-/isyys-/sairaus- tms. lomalla, ja tehtäviä hoitaa XX, jonka yhteystiedot taas ovat...) 

Kun mietin, miksi tällainen uudistus kalenterin käytettävyyteen on tehty, arvelen, että kyseessä on säästötoimi: kun kalenteria huononnetaan, kohta kukaan ei sitä enää tilaa. Nimellisesti ihmiset siirtyvät sähköisiin kalentereihin - käytännössä ehkä ostavat mieleisensä kirjakauppojen laajasta valikoimasta.

Sähköistä kalenteria en kokeilun jälkeen suostu enää käyttämään. Siitähän katoavat kaikki tiedot sen jälkeen, kun ajankohta on ohi. Mistä silloin muistan tai saan tarvittaessa selville, milloin kävin viimeksi hammaslääkärissä, milloin tapasin ystäväni viimeisen kerran, milloin söin kortisonitablettikuurin jne. Vanhat kalenerit ovat tärkeä osa omaa henkilöhistoriaani, kun ei päiväkirjaa tule enää kirjoitettua kuin kriisitilanteissa. Lisäksi minua huolestuttaa yhteiskunnan syvä luottamus sähkön toimitusvarmuuteen. Johan se nähtiin Kainuussa muutama viikko sitten: jos ei toimi puhelin, ei toimi sähköinen kalenterikaan. Oma aggregaattikaan ei pelastia, jos tukiasema on sammunut. Entä jos (kun) yhteiskuntaa koettelee oikea kriisi, jossa sähköä ei kerta kaikiaan saada minnekään? Koko yhteiskunta halvaantuu - paitsi minä, joka voin kirjoittaa kynällä  paperikalenteriini ainakin merkinnän siitä, milloin kaikki pysähtyi.