sunnuntai, 21. toukokuu 2017

Superviikonloppu

Kuluneena viikonloppuna kirkollinen väki kokoontui suurille juhlille: kirkkokuorolaiset Helsinkiin ja luottamusmiehet ja muut delegaatit sekä lähetysväki Turkuun. Minulta kaikki tapahtumat menivät ohi - korjasin kokeita ja tein arvosteluja loma-asunnollamme. Yritin kyllä saada selville kirkkomusiikkijuhlien ohjelmaa etukäteen, mutta en löytänyt sitä mistään. Nettilinkistä tuli aina herja jostakin suljetusta sivusta. Olin jo ostanut perjantaiksi junalipun lähteäkseni maalle, kun lopulta sain tietää Messias-oratorion esitysajan Senaatintorilla. Lauantai-iltana taasen tajusin liian myöhään, että esitys saattaisi olla netissä kuultavissa kuitenkin. Löytäessäni facebook-sivulle striimaus oli juuri loppunut. Voih ja voih. Olen ollut kirkkopäivillä vain kerran, ja silloinkin vain kuoron kanssa esiintymässä 1980-luvun alussa. Kirkkopäiväthän olivat aiemmin vielä suljetumman piirin juhlat kuin kai nykyisin. Pääasiassa paikalla on kuitenkin seurakuntien lähettämiä (ja maksamia) edustajia. Hinnasta ei ole tietoa, mutta käsittääkseni sinne voisi itsekin ostaa pääsylipun. Lähetysjuhlat sen sijaan ovat olleet ilmaiset, ehkä olivat edelleenkin, vaikka olivatkin samassa paikassa. Vaikka nykyisin olenkin lähinnä seurakuntapassiivi, olisi kiinnostavaa seurata, mitä kirkossa tapahtuu. Tänään tein eräästä aikomuksesta totta: lähdin aamulla kirkkoon lomapaikkakunnallamme. Armaani heitti minut sinne autolla, sillä muuten en olisi ehtinyt ajoissa. Tuli siis bongattua uusi kirkko. Väkeä oli hämmästyttävän paljon - olin luullut, että kaikki aktiivisimmat kirkossakävijät olisivat olleet Helsingissä tai Turussa. Vanhuksia oli eniten, mutta myös lapsiperheitä (sitä vauvamekkalan määrää kaikuvassa kirkossa!), riparilaisia ja muitakin. Papit olivat miehiä ja muusikot naisia. Oli oikein perinteinen messu. Aihekin oli, nimittäin rukous. Saarnan ajatukset olivat tuttuja ja usein kuultuja, mutta olihan ihan hyvä kuulla ne jälleen. Laulaakin olisi saanut täysin rinnoin, sillä urkujen pauhu täytti temppelin niin, ettei kenenkään lauluääni erottunut paitsi kanttorin, jolla oli kantava sopraanoääni. Urkuri oli vallan taitava ja soitti pitkät alku- ja loppusoitot. Viikonloppu oli lämmin ja aurinkoinen. Pohjoistuuli osuu meille, joten terassilla ei tarjennut istuskella ennen kuin juuri ennen pois lähtöä, jolloin tuuli laantui ja aurinko kääntyi paistamaan sinne. Niinpä joimme lähtökahvit terassilla. Onneksi tuli tänään liikuttua tavallista enemmän pelkän työnteon lisäksi. Kävelin ensin kirkosta kotiin - 50 minuuttia - ja iltapäivällä lähdimme vielä metsäkävelylle puoleksitoista tunniksi. Linnut sirkuttivat, kukat kukoistivat, lehdet suurenivat puissa melkein silminnähden. Sorsat ja lokit uiskentelivat lammella. Kauempaa kuului palokärjen tai käpytikan naputus (voiko ne erottaa jostakin?) Metsässä on sekin hyvä puoli, että on lämmin, koska tuuli ei siellä tunnu. On myös varjoisaa, mikä on mukavampaa kuin kova paahde, joka vallitsi aukeilla paikoilla. Nyt täytyy kaivaa hellehatut ja lippalakit esiin samoin kuin muutkin kesävaatteet. Outoa, ettei niitä ole toukokuun puoleen väliin mennessä vielä tarvinnut! Tekisi myös mieli päästä pyöräilemään. Kun arvosanat on annettu, aion löytää aikaa myös fillarointiin. Meillä siirryttiin numeroarvosteluun, mikä helpottaa hiukan työtaakkaa: vain 317 arvosanaa aiemman yli 500:n sijaan. Suurin osa alkaakin jo olla selvillä. Olisi hauskaa tehdä pyöräretkiä sekä pääkaupunkiseudulla että lomapaikkakunnilla. Kunpa polveni kestäisi vielä pyöräilyä! Ensi torstaina on helatorstai. Se taitaa mennä kotihommissa, kun ne ovat jääneet viime viikkoina Armaani kontolle kaikki. Perjantaina on onneksi myös kepeä työpäivä piknikkeineen. Pidän arkipyhistä, sillä ne tekevät viikon erilaiseksi, epätavanomaiseksi. Toivottavasti niistä ei koskaan luovuta minkään kikyhömpötyksen vuoksi. (Ihan oikeasti, miten Suomi pelastuu sillä, että tavanomaisen raatamisen lisäksi teen lisätyöpäiviä ja -tunteja? Eihän siinä siirry rahaa mihinkään, työaikaa meillä ei ole muutenkaan ja työuupumus vain lisääntyy.)

sunnuntai, 14. toukokuu 2017

Liikuttavia hetkiä

Tänä viikonloppuna on ollut monta hetkeä, jolloin olen joutunut nieleskelemään liikuttuneena. Useimmat ovat tulleet ihan yllättäen. 

Presidentti Mauno Koiviston kuolema sai aikaan kiitollisen mielen. Hän oli hyvä presidentti ja vaikuttava ihminen. Uutinen hänen kuolemastaan toi mieleen oman isäni ja hänen viimeiset vaiheensa. Samalla tavalla hänkin oli Alzheimerin taudin haurastuttama.  Tämän päivän suruliputus toi palan kurkkuun.  Kansakunnan yhteinen suru ja kiitollisuus. 

Aamulla olimme äidin kanssa kirkossa pitkästä aikaa. En ole itseksenikään päässyt kirkkoon moneen kuukauteen. Heti ensimmäinen virsi sai kyynelet silmiin. En ole tajunnutkaan, miten paljon olen kaivannut sekä virsiä että laulamista. Rakas harrastus on ollut katkolla jo vuosia. Aamuisin kykenen  laulamaan vain tunnin pari astmalääkkeen oton jälkeen. Tänään kirkossa oli lääkkeen otosta jo niin kauan, että ääneni oli jo käheä. Piipittelin vain hiljaa. Silti sekin tuntui tosi hyvältä. Äitikin pitää kovasti laulamisesta, ja hän kovasti toivoisi, että olisi lauluseuraa. Tänään virret olivat kuitenkin yhtä lukuun ottamatta outoja tai uusia, joten äiti pääsi mukaan laulamiseen vain Totuuden Hengessä.

Koko päivän on mielessäni soinut laulu Äidin sydän. Olisin tietenkin myös halunnut laulaa sen äidille, mutta en ikinä pysty sitä itkemättä laulamaan. Niinpä jätin yrityksenkin väliin. Hyräilin sitä vain itsekseni aamulla suihkussa... Silloin huomasin, etten enää muistanutkaan kaikkien säkeistöjen sanoja kunnolla. Vaan kas: kun lähdimme autolla kotia kohti, tuli autoradiosta Faunin iltapäivä, jossa oli lauluja äideille. Ja heti ensimmäisenä ihana esitys Äidin sydämestä kaikkine vanhoine säkeistöineen, joita lapsena lauloimme:

"...Kun ihmismielet vaihtelee, kun kiitos kaikuu, vaikenee, kun poljetaan ja moititaan, jäät yksin yöhön, unholaan. 

On paikka, missä lohdun saa: sua sydän äidin rakastaa. Voit hellään helmaan painaa pään ja itket murheen lientymään. 

Pois moni kallis mennyt on, sä kauan tunsit kaipion. Muut korvas aika, mitkä vei - sydäntä äidin konsaan ei."

***

Äsken päättyi radiossa hieno kuorokonsertti Sulasolin laulujuhlilta Hämeenlinnasta. Viimeisenä piti tulla Finlandia, mutta radiosta katkaistiin lähetys "kun ei Hämeenlinnasta kuulu enää mitään". Voi ei, siellähän oli hiljainen hetki edesmenneen presidentin muistoksi ennen Finlandiaa! Me radion kuuntelijat jäimme nyt sitä paitsi. Onneksi olimme kuitenkin saaneet nauttia upeasta konsertista jo kaksi ja puoli tuntia. Kiitos, Yle radio1.

tiistai, 9. toukokuu 2017

Outo sää

Aamulla oli kirkas auringonpaiste ja pari astetta lämmintä. Lähdin töihin, ja kävelytiellä kohtasin hauskan näyn: kuusi urossorsaa taapersi yhtä jalkaa ojan suunnasta kohti nurmikenttää. Kuin mieskuoro! 

Välituntivalvonnassa tarkenin hyvin talvipalttoossani, mutta hiukan vilutti, kun näin joidenkin lasten juoksentelevan pihalla ilman päällysvaatteita tai jopa pikku topissa! En voi ymmärtää. Asiasta sanominen ei auta yhtään. Ehkäpä elämä joskus sitten opettaa, kun ei halua enää jatkuvasti olla flunssassa...  Tai ehkäpä siinä karaistuu. (Minulle niin ei kylläkään ole käynyt.)

Töistä lähtiessäni alkoi sadella räntää. Kuuro oli kovin paikallinen, sillä kotiportilla ei enää satanutkaan vaan paistoi taas aurinko. 

Illalla päätin lähteä sauvakävelemään. Aurinko paistoi lähtiessäni, mutta tuuli oli aika viileä. Reippaasti askelsin lähiteitä pitkin. Sitten tuli pieni yllätys: alkoi sataa rakeita. Ei mitään kananmunankokoisia, vaan pieniä, muutaman millin kokoisia. Niitä sitten riittikin loppumatkaksi eli pariksikymmeneksi minuutiksi. Sitten olikin maa jo valkoinen.

Valkovuokot hytisivät kylmässä, olivat laittaneet terälehtensä suppuun ja selvästi odottivat lämpimämpiä kelejä. Niin me ihmisetkin! Ehkä ensi viikolla...

maanantai, 8. toukokuu 2017

Veroilmoitus valmis!

Täällä iloinen veronmaksaja huoahtaa helpotuksesta: veroilmoitus on taas kerran tehty ja postilaatikkoon kiidätetty. Muut tulonhankkimiskulut sekä muutamat muut aikaa vievät laskelmat on tehty, ilmoituslomakkeeseen merkitty ja allekirjoituksella oikeiksi vakuutettu. Kieltämättä hiukan kaipaan vanhaa juhlavaa vakuutusta "kunnian ja omantuntoni kautta". 

Mielelläni olisin tehnyt veroilmoituksen netin kautta, niin kuin suositellaan, mutta en keksinyt, kuinka olisin voinut selvittää kaikki tulonhankkimiskuluni uskottavasti pikkuruisessa ruudussa. Ehkä se olis laajentunut, mutta olisiko tarpeeksi? A4-sivuja täyttyi puolitoista. Muissakin selvityksissä oli paljon yksityiskohtia.

Sinänsä minulla ei ole mitään veroja vastaan. Kuinka muuten saataisiin kasaan tarpeeksi rahaa hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi? Meidän, joilla on työtä, on annettava omastamme  niiden hyväksi, joilla sitä ei ole. Samalla pitäisi kyllä saada työttömät ja muut syrjäytymisvaarassa olevat tai osattomiksi itsensä kokevat yhteiskunnan aktiivisiksi jäseniksi, vaikka työpaikkaa ei heti löytyisikään. Pahinta on se, jos tukien varassa työttömänä eläminen on ylisukupolvista ja normaalitila siihen kasvaneille. Miten verovaroja viisaimmin käytettäisiin koko yhteiskunnan parantamiseen? 

sunnuntai, 7. toukokuu 2017

Koulutusta?

Tapasin muutamia nuorten ihmisten vanhempia, joiden lapset ovat paraikaa keskiasteen koulutuksessa. Heillä oli sama huoli ja hämmästelyn aihe kuin viime viikolla Hesarin yleisönosastossa: koulussa ei ole opetusta nimeksikään. Lähiopetusta eli sitä, että opettaja on paikalla oppilaidensa luona joko opettamassa tai neuvomassa itsenäisessä työssä, on todella vähän. Puhutaan etäopiskelusta ja työssäoppimisesta, mutta käytännössä se tarkoittaa, ettei opetusta ole ollenkaan. Ammatillisissa kouluissa opiskelijat eivät ole kovin innokkaita lukijatyyppejä muutenkaan, mutta heidän oletetaan suoriutuvan itsenäisestä tiedonhausta ja oikeiden asioiden omaksumisesta ilman tukea. Työnantajille, jotka ottavat opiskelijoita harjoittelemaan, "työssäoppimaan", lankeaa valtava vastuu siitä, että opiskelija oppii oman ammattinsa. Onko työnantajilla todella resursseja  opettaa kaikki, mitä alalla tarvitaan? Kuinka sellaiseen olisi edes riittävästi henkilökuntaa, kun toisaalta tuntuu, että niillä, joilla on töitä, on niitä jo ennestään liian kanssa eikä uusia ole varaa palkata. 

Suunnitelma tuleville vuosille lienee, että koulutuspaikkoja supistetaan entisestään. Se tarkoittaa, että opettajiakin vähennetään entisestään, vaikka nykyisinkään ei opetusta ole antaa tarpeeksi. Kuulin eräältä ammatillisen koulun opettajalta, että hänen tehtävänsä on ohjeistaa oppilaat itsenäiseen työskentelyyn. Aikaa on annettu kuitenkin niin niukasti, että hän juuri ja juuri ennättää tavata jokaisen opiskelijan. Töiden tarkistamiseen aikaa ei ole annettu lainkaan. Opiskelijat siis tekevät jonkin itsenäisen projektin, jota kukaan ei tarkista. Kuinka siinä oppii? Ja millaiseksi työntekijäksi oppii? Tiedot ovat wikipediasta huitaistuja, ohjausta ei ole saanut, työnantaja on saattanut jotakin opettaa tai teettää jotakin helppoa hommaa työssäoppimisjaksolla. Mitä tapahtuu, kun nuori menee ensimmäiseen oikeaan työpaikkaansa - jos siis onnistuu sellaisen saamaan? Kuinka hänelle voidaan antaa vastuu toisesta ihmisestä? Tai monimutkaisesta koneesta tai työprosessista? Toivoa sopii, että nuori uskaltaa kysyä, jos ei tiedä, ennen kuin tekee asiat pieleen.

Olikos se nuorisotakuu sitä, että jokainen koulunsa pättävä nuori pääsee joko töihin tai opiskelemaan peruskoulun jälkeen? Kuinka se hoidetaan, kun jo ennestään vähiä opiskelupaikkoja vähennetään kovalla kädellä? Erityisen huolestuttavaa on se, että opiskelupaikat katoavat maaseudulta. Alaikäisten opiskelijoiden pitäisi muuttaa asumaan itsenäisesti kauas kotiseudulta. Joillekin se sopii ja on jopa toiveenakin, mutta monet 16 - 17 -vuotiaat haluaisivat vielä asua kotona ja pysyä kotisudulla - etenkin pojat. Ei ole hyvä ajatus lähettää pahimmassa murrosiässä olevia poikia yksin pois kotoa "opiskelemaan" eli viettämään luppoaikaa kaupunkiin. Turvalliset kotiokuviot ja normit suojelisivat heitä pahimmilta törttöilyiltä, jos opiskelut voisi hoitaa kotoa käsin. Toki on nuoresta kiinni, millainen murrosikä sattuu tulemaan, mutta ei se erityisen helppo ajanjakso monellekaan ole. Silloin on kuitenkin tehtävä tärkeimmät päätökset koko loppuelämän ammatin suhteen. 

Vielä viime vuosikymmenellä puhuttiin siitä, kuinka jokaisen on varauduttava vaihtamaan ammattia ainakin kerran työuransa aikana. Nyttemmin on kuitenkin tehty entistä hankalammaksi päästä opiskelemaan uutta ammattia, jos on jo saanut yhden koulutuksen. On vaikeampi saada opiskelupaikkaa, mutta myös toimeentulo on vaikeampaa ja tukien saaminen lähes ylivoimaista. Mitä siis tehdä, jos huomaa, ettei opiskeltu ammatti sovikaan tai jos liian myöhään oivaltaa, mikä olisi oma ala? Entisaikaan saattoi vaihtaa opiskelualaa tai hankkia useamman koulutuksen. Voiko enää?