lauantai, 20. marraskuu 2021

Pimeitä tyyppejä

Palaan aiheeseen, josta olen kai mutissut jo aikaisemminkin. Kun pimeässä aamulla pyöräilen töihin ja pimeässä illalla palaan kotiin, tulee turhia tykytyksiä niistä hetkistä, kun musta hahmo hyppää varjoista eteen, eikä häntä huomaa ennen kuin on muutaman sentin päässä. Tarkoitan kävelijöitä mustissa vaatteissa ilman heijastimia. Yhtä lailla ongelmallisia ovat valottomat pyöräilijät, jotka myös saattavat putkahtaa eteen mistä tahansa aivan yllättäen. Eräänäkin aamuna joku tyyppi loikkasi bussipysäkiltä eteeni aivan yhtäkkiä. Onneksi hän huomasi minut (valot!) ja ehti pysäyttää liikkeensä ennen kuin jäi alle. Minä en häntä huomannut ennen kuin hän jo seisahtui pyörätien laitaan.

Ihmettelen sitä, eivätkö ihmiset todellakaan ymmärrä, kuinka näkymättömiä he pimeässä ovat. Sadepäivinä näkyvyys on, jos mahdollista, vieläkin kehnompi. Pimeä hahmo erottuu vasta metrin päästä ja säikäyttää pyöräilijän.

Oma lukunsa ovat tummiin pukeutuneet koiranulkoiluttajat. Heitäkään ei pimeässä huomaa, mutta joskus on koiralle laitettu pantaan tai talutushihnaan heijastin, jolloin voi ennakoida, että hihnan pääasä on ihminen. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta mieluummin hahmottaisi muut tiellä liikkujat vähän kauempaa. 
 

Sitäkin olen taas ihmetellyt, kuinka varhain tuleekaan pimeä jo marraskuun puolivälissä. Päiväthän lyhenevät vielä kuukauden verran. Tuntuu, ettei se voi olla mahdollista. Kuinkas vähän aikaa onkaan valoisaa talvipäivänseisauksen aikaan? Onhan pimeyteen tietysti totuttu näillä leveysasteilla ja tässä iässä, mutta aina se myös yllättää. Tavallisina vuosina ei tähän aikaan ole ollut aikaa asian havainnoimiseen ja ihmettelyyn, kun on ollut niin kiire. Nyt en ole vielä oikein päässyt edes kiirehtimisen alkuun, kaikki hässäkät ovat edessä.

Pimeään on joka tapauksessa paras tottua ja kiinnitellä omiinkin vaatteisiin riittävästi heijastimia. Mustia ulkoiluvaatteita ei valitettavasti voi välttää, sillä muunvärisiä ei  ole saatavilla. Tänään ostin uudet, entisiä lämpimämmät ulkoiluhousut pyöräilyä varten, mutta musta oli ainoa saatavilla oleva väri. Onneksi oli pieni heijastinnauha kiinnitetty valmiiksi toiseen lahkeeseen. Toivon näkyväni muille ja muiden näkyvän minulle.

lauantai, 30. lokakuu 2021

Halloween - tai sitten ei

Amerikasta tänne vyörynyt kauppiaiden kannattama halloween on tänään - tai huomenna tai ensi viikolla, miten sen nyt haluaa nähdä. Amerikkalaiset väsäilevät kurpitsalyhtyjä juuri täksi päiväksi, sillä huomenna on lokakuun viimeinen päivä. Suomalaisillekin se sopii tänä vuonna hyvin, kun aatto sen osuu lauantaiksi. Meidän pyhäinpäivämme on kuitenkin vasta viikon kuluttua.

Tavallaan näin on hyvä, että halloween-höpsötykset ovat tänään ja rakkaimpien haudoille mennään rauhallisesti vasta ensi lauantaina. Pyhäinpäivään on yhdistetty meillä kaksi juhlaa: ns. pyhäinmiesten päivä ja kaikkien vainajien muistopäivä. Käy se niinkin. Minulla on ollut tapana käydä pyhäinpäivänä kävelemässä hautausmaalla, ellen ole silloin sairaana, kuten monesti varsinkin nuorempana saattoi käydä. Syksyn ensimmäinen flunssa iski usein pyhäinpäivän aikaan. Kai olen nyt karaistuneempi, sillä en ole juurikaan enää flunssia sairastanut (kop kopi kop). Pidän myös pyhäinpäivän virsistä, ja siksi käyn silloin mielelläni kirkossa, jos mahdollista. 

Isän ja äidin kuoleman jälkeen on tullut entistä tärkeämmäksi päästä käymään heidän haudallaan, vaikka se on kaukana. Olen tosi iloinen siitä, että Armaani on ymmärtänyt asian ja usein lähtenyt kanssani pitkälle automatkalle. Tänä vuonna olen ostanut sinne vietäväksi ekologisista syistä kynttilälyhdyn. Kanervat aion laittaa myös. Jos hauta olisi lähempänä, kävisin siellä useammin, mutta hyvä näinkin, että pari kertaa vuodessa voin käydä. Toki heitä voi muistella muuallakin.

Tänään siis monet suomalaisetkin hassuttelevat halloween-teemalla. Oppilaiden kanssa pidimme eilen kauhutarinatunnin, jolloin he lukivat iltakoulussa taannoin kirjoittamiaan tarinoita, osa pukeutuneina erikoisiin asuihin. Tänään varauduin kotona karkki vai kepponen -karkein, mutta olen helpottunut siitä, ettei ovikello ei ole kertaakaan soinut. Ehkä aiemmat keppostelijat ovat kasvaneet siitä leikistä ohi ja nykynaapuruston lapset ovat vielä liian nuoria. Ulkoa sen sijaan kuuluu kiljahtelua ja ikkunasta näkyy lamppujen loimotusta. Aktiiviset äidit ovat tehneet lähimetsään kummitusmetsän, jossa on lyhtyjä, lepattavia valkeita haamukankaita, mustia vaatteita naruilla yms. rekvisiittaa. Lapsilla on taskulamppuja käsissään ja mustia viittoja yllään, ja he seikkailevat rohkeina pelottavassa metsässä... Hieno idea. Pari tuntia sitten kävelylenkiltä tullessani vahingossa osuin kävelemään sitä kautta, kun tapahtuma oli vasta alkamassa. Nyt on pilkkopimeää ja lyhtyjen valot loimottavat metsästä. Varmasti ikimuistoista ja mukavaa.

Joitakin vuosia sitten pari poikaa ilmaantui ovellemme kyselemään: karkki vai kepponen. Kysyin, mitä kepposia he ovat ajatelleet, ja pojat hämmentyivät. Eivät olleet ottaneet lainkaan huomioon sitä, että joku haluaisi mieluummin kepposen kuin antaa karkkia. Muistaakseni he sitten jotakin keksivät, mutta armahdin heitä ja annoin karkit.

En kuitenkaan itse pidä halloweenin juhlinnasta. Miksei juhlittaisi suomalaisittain kekriä? Ja kaikki tuo kuolemanrekvisiitta - ymmärrän kyllä, että pelottavasta asiasta halutaan laskea leikkiä. Sitähän tekevät aikuisetkin, esimerkiksi meksikolaiset kuolleiden päivän juhlinnassa. Siellä koristellaan haudat värikkäästi ja vietetään riehakasta juhlaa vainajia muistellen. Täälläkin syksyn synkeydessä on hauska sytytellä lyhtyjä ja tavallisina vuosina vaikka kokoontua ystävien kesken syömään hyvin. Jättäisin silti vampyyrit, luurangot ja zombit pois niistä bileistä. Ehkä kekri ei nykyihmiselle sano mitään eikä siihen liity mitään omia perinteitä, joten pitää lainata amerikkalaisten halloween-rekvisiittaa. Lapsillehan se on tuttua ja tavallista, koska he ovat jo siihen perinteeseen kasvaneet. Juhlikoot. Kunhan minä saan viettää rauhallisen, tunnelmallisen pyhäinpäivän omine traditioineni.    

 

sunnuntai, 24. lokakuu 2021

Boomerin aamumutinoita

Pääministeri sai aikaan kohun nimittelemällä meikäläisen ikäisiä ihmisiä netissä boomereiksi, joiden olisi syytä ottaa coolimmin. Hän taitaa nyt relata vähän liikaakin tiukan koronataistelun jälkeen. Kyseessä lienee ollut humoristinen heitto, mutta minua kuitenkin suoraan sanoen hiukan huolestuttaa se, että maan hallituksessa valta on nyt kovin kokemattomissa käsissä. Ainoa varttuneempi ministeri on Anna-Maja Henriksson. Ei olisi pahitteeksi, että mukana olisi enemmänkin elämänkokemusta.

Kauhistuttaa ajatella Suomen tulevaisuutta jo ihan siltä kannalta, että velkaa on valtavasti. Kuinka siitä selviydytään purkamatta hyvinvointivaltion perustuksia? Olen lueskellut Anu Partasen kirjaa Pohjoinen teoria kaikesta, jossa hän kertoo amerikkalaisille suomalaisesta yhteiskunnasta. Luin juuri hänen kuvauksensa tasokkaasta suomalaisesta päivähoidosta, mutta lehtiuutisten perusteella tilanne päiväkodeissa on nyt ihan toinen kuin teoriassa ja kirjan kirjoittamisen aikaan. Pätevistä lastentarhanopettajista ja lastenhoitajista on huutava pula varsinkin pääkaupunkiseudulla, ja taloudellisten syiden vuoksi vähät aikuiset lasten ympärillä vaihtuvat päivittäin. Sijaisia ei löydy ja ihmisiä siirrellään ryhmästä toiseen tehokkuuden maksimoimiseksi. Ei ihme, että lapsista kasvaa kaaoksen keskellä aggressiivisia tai ahdistuneita. Nykymaailmassa kaikkea mitataan rahassa, eikä ihmisläheisiä ammatteja kuten hoitajia, sosiaalityöntekijöitä tai päiväkodin henkilökuntaa arvosteta niin paljon, että heille maksettaisiin sellaista palkkaa, jolla tulee kunnolla toimeen, ja huolehdittaisiin hyvistä työoloista. Jos jo nyt on näin, niin mikä on tilanne sitten, kun nykyvelat lankeavat maksettaviksi? Vai onko nuorilla päättäjillä sellainen ajatus, ettei velkaa oikeasti koskaan tarvitse maksaa takaisin? Tai että mitä väliä, kun muillakin valtioilla on paljon velkaa?

Velkaongelman lisäksi suomalaisten hyvinvointia uhkaavat monet muutkin valtaisat huolet. Ilmastonmuutos koskettaa meitä rajummin kuin eteläisempiä maita: keskilämpötila nousee, lumitalvet harvinaistuvat, tuhohyönteiset lisääntyvät, sateita ja myrskyjä on yhä useammin, talvesta tullee neljän kuukauden marraskuu. Samaan aikaan on menossa ennennäkemätön lajikato: pölyttäjien väheneminen (johtuen neonikotinoideista ja glyfosaatista kenties) pienentää marjojen ja hedelmien satoja (ehkä tulevaisuudessa ei enää saada mustikoita ja puolukoita), lintupopulaatiot pienenevät (kuin pyy maailmanlopun edellä - mistä se sanonta tulee???) ja jokaisen eliölajin katoaminen vaikuttaa ravintoketjun kautta lukuisiin muihin lajeihin. Suomessa lisäksi maatalouden tukala tilanne vaikuttaa siihen, että monet viljelijät eivät enää jaksa. Ruokaturva ja huoltovarmuus ovat uhattuna, jos kotimainen tuotanto päästetään vähenemään liiaksi. Maailmantilanne on kaikkialla niin epävarma, että ei vaikuta realistiselta ajatella, etteivät isot konfliktit koskaan ulottuisi tänne asti. Sapelinkalistelua kuuluu jo sieltä täältä. Entäs tulivuoret ja maanjäristykset? Niitä meillä ei ole, mutta yhden supertulivuoren purkaus voisi suistaa koko maapallon kylmyyteen ja pimeyteen.

Mikä on ihmiskunnan tulevaisuus täällä planeetalla? Nykypäättäjien ikäisenä olimme huolissamme ydinvoimasta, maailmanrauhasta ja kehitysmaiden tilanteesta. Nykyiset nuoret tuntuvat pitävän ydinvoimaa puhtaana energiana - muistamatta Harrisburgia, Tsernobylia, Fukushimaa... Käytettyä ydinpolttoainetta on varastoituna siellä täällä joten kuten. Nykyinen pandemia laittoi koko maailman sekaisin, ja tutkijoiden mukaan pandemioitakin tulee lisää. Valitettavasti niitä voidaan saada aikaan myös laboratorioissa, jos niin halutaan. 

Ei ollenkaan käy kateeksi päättäjien tilanne. Vastuu on todella raskas ja asiat monimutkaisempia kuin luulisikaan. Ehkä juuri siksi onkin joillakin tarve välillä bilettää ja unohtaa vastuun paino edes hetkiseksi. Sitten taas jaksaa huolehtia kansakunnan asioista.

 

 

keskiviikko, 20. lokakuu 2021

Koronarokotuskohua

Korona on nyt jyllännyt puolitoista vuotta. Monet ovat sairastuneet, jotkut kuolleet. Suomi on tähän asti pärjännyt suhteellisen hyvin verrattuna moniin muihin maihin, mutta tilanne on muuttumassa. Yleensä suomalaiset ovat olleet rokotusmyönteisiä ja ymmärtäneet, että rokotusten ansiosta meillä lapsikuolleisuus on maailman pienimpiä ja keskimääräinen elinikä korkeimpia. Ei tarvitse enää olla huolissaan poliosta, isorokosta, tuberkuloosista eikä monista muistakaan sairauksista, joihin entisaikaan kuoltiin joukoittain. Tätä nykyä lapset eivät rokotusten ansiosta sairasta edes meidän lapsuudessamme tavallisia rokkoja kuten vesirokkoa, vihurirokkoa tai tuhkarokkoa. Nehän aiheuttivat aikanaan jälkiseuraamuksina mm. aivokalvontulehduksia, kuuroutta ja lapsettomuutta. Onko nykyajan rokotekielteinen nuorisonosa ollenkaan ymmärtänyt, mistä on kysymys?

Ymmärrän kyllä epäluuloja, joita voi syntyä uutta rokotetta kohtaan, mutta perustelut rokotteen turvallisuudelle kannattaa lukea asiantuntijoilta, ei vainoharhaisilta nettikirjoittelijoilta. Tähän mennessä on rokotettu jo miljoonia ihmisiä, joten pahat sivuvaikutukset olisivat jo tulleet ilmi. Mahdollisista pitkäaikaisvaikutuksia emme tiedä, mutta pahan koronan seurauksista on selvempi kuva: hengitysvaikeudet, keuhkojen pysyvä vaurioituminen, long covid työkyvyttömyyksineen, kuolema. On outoa, etteivät ne pelota niin paljon kuin rokotuskohdan lyhytaikainen kipu tai mahdollisesti päivän kestävä kuumereaktio. Kaksi kertaa rokotetuilla tehohoitoon joutuneilla on ilmeisesti lisätaakkana jokin pitkäaikaissairaus kuten syöpä. Silloin on kehon puolustusjärjestelmä kovilla muutenkin.     

Kaikkein eniten ihmettelen niitä, jotka vastustavat koronapassia. Sehän auttaa palaamaan turvalliseen normaalielämään ja mahdollistaa ravintoloiden ja tapahtumien toiminnan, toisin sanoen kauan lomautetuina olleiden ihmisten paluun takaisin työhön. Covid-19 on koetellut raskaasti ravintola-, matkailu- ja kulttuurialaa. Sääliksi käy myös koronapotilaita hoitavia hoitajia ja lääkäreitä. Käsittämättömän rankkaa työtä täydessä suojavarustuksessa kiireessä ja henkilökuntapulan keskellä, ja potilaita tulee enemmän ja enemmän siksi, etteivät nämä välitä suojautua rokotuksin. Ja kauheaa on ajatella, miltä tuntuu sydänsairaasta tai syöpäpotilaasta, jonka leikkaus siirtyy ja siirtyy, koska leikkauksen jälkeen tarvittavan tehohoitopaikan vie koronarokotukseen välinpitämättömästi suhtautunut kanssaihminen.     

Valtiovaltakaan ei ole hoitanut asioita kunnolla. Ensinnäkin velkaa on otettu rennolla kädellä: kaikki koronan aiheuttamat ongelmat luvataan korvata täysimääräisesti eikä velan takaisinmaksusuunnitelmasta ole tietoa. Mistään ei säästetä vaan kaikkeen otetaan uutta velkaa. Tässä ehkä näkyy hallituksen kokemattomuus ja nuoruus. Velkaa veljenpoikana ei tunnisteta. Jos jostakin jouduttaisiin kuluja vähentämään, yleinen älämölö saa nopeasti aikaan leikkausten perumisen. Hui, vaalit tulossa, ei uskalla riskeerata oman puolueen ääniä. Jos minä voisin päättää, niin ensimmäisenä huolehtisin tärkeimmistä: reilut palkankorotukset ja lisää työpaikkoja hoitoalalle ja varhaiskasvatukseen, joissa  työvoiman pahoinvointi ja joukkopako ovat jo menossa. Ei riitä pian ammattitaitoisia hoitajia rokotekriittisille tehohoitopotilaille tai päiväkotien henkilökuntaa hoitajien tai muidenkaan lapsille.  Mistä sitten voisi rahat ottaa? Minusta suureellisia rakennushankkeita tai niiden huippukalliita suunnittelutöitä voitaisiin lykätä. Sellaisessa, mikä ei ole elintärkeää, voitaisiin tyytyä vaatimattomampaan versioon. Muiden alojen palkankorotuksia voitaisiin myös siirtää. Jokainen supistus tai lykkäys osuu aina jonkun kukkaroon, mutta on ryhmiä, joilla on paremmat mahdollisuudet selviytyä kuin ne, joila kyse on konkreettisesti jokapäiväisestä leivästä tai asunnon vuokrasta.

Erikoinen uutinen oli se, että jotkut, ilmeisesti keski-ikäiset naiset, ovat ryhtyneet häiriköimään koronapassin käyttöön ottaneita ravintoloita vastaan. Julkisuudessa oli tapaus Vääksyn ranskalaisesta kyläkaupasta ja ravintolasta.  Ravintoloille on aiheutettu muutenkin harmia varaamalla kaikki pöytäpaikat turhaan tai kirjoittelematta ilkeitä arvosteluja nettiin. Miten ihmiset kehtaavat?    

Mikähän mahtaisi olla paras tapa saada rokotekriittiset muuttamaan suhtautumistaan koronarokotukseen? Oikean, luotettavan tiedon saaminen ei tunnu kiinnostavan, vaan mieluummin luetaan omaa mielipiettä tukevia hörhösivuja. Raskain tie on se, että he itse tai heidän läheisensä saavat pahan covidin ja joutuvat sairaalaan - tai jopa tehohoitoon tai ruumishuoneelle. Yhdysvalloissa (jossa edellinen presidentti vähätteli koronaa ja sai aikaan epidemian leviämisen kulovalkean tavoin) ovat kuulemma rokotekriittiset sairastuneet lopulta rukoilleet rokotusta sairaalepedissä ennen tehohoitoa. Vähän myöhäistä! Täyden rokotussuojan saaminen vie useita kuukausia. HS haastatteli tänään kauhajokista nuorukaista, jonka perustelut rokottamattomuudelleen olivat, ettei virusta juurikaan ole Kauhajoella. Entä jos hänen isänsä tai äitinsä saa pahan covidin ja joutuu teholle? Poika ei siinä vaiheessa enää voi auttaa asiaa. Luultavasti hänelläkin on jo tartunta, ja mahdollisesti rokottamattoman vanhemman selviytymisestä ei ole takuita. Luulisi nuoren myös haluavan joskus kotipaikkakunnalta muuallekin käymään. Virus uhannee rokottamattomia vielä vuosia, jopa ainiaan tästä eteenpäin, kunnes kaikki ovat sen sairastanet tai saaneet rokotuksen. Eristäytyminen on yksi mahdollisuus mutta loppuelämän visiona karu.  

    

sunnuntai, 10. lokakuu 2021

Lehti puusta variseepi

Syksy on ja kesä on pois, siitä ei pääse  mihinkään. Kun aamulla katsahdin ulos, alkoi heti mielessä soida syksyinen laulu: Lehti puusta variseepi, päivä yötä pakenee. Niinhän se juuri käy. Ruska on ollut harvinaisen komea myös täällä etelässä, ja olen nauttinut pyöräilystä keltaisten lehtien keskellä, kuin olisin ollut komeassa kultalinnassa. Nyt alkavat loputkin lehdet putoilla. Omenapuumme on tipahduttanut jo kaikki lehtensä, ja kirsikkapuussakin on enää puolet oransseiksi värjäytyneistä lehdistä kiinni puussa. Raparperit ja kesäkurpitsat ovat lamaantuneet maan pinnelle, ja vain maa-artisokat seisovat ryhdikkään vihreinä siellä täällä. Niillä on enemmän tilaa ja valoa, kun muut hiipuvat rinnalta. Ne ovat muutenkin olleet oman tiensä kulkijoita - ei, vaan omalla paikallaan seisojia - sillä niitä emme istuttaneet tänä vuonna lainkaan, vaan ne lähtivät kasvamaan itsestään edellisenä vuonna maahan jääneistä pikku mukuloista.

Kuuntelin ja katselin äsken Lotta Svärd -järjestön 100-vuotisjuhlan kunniaksi pidetyn tv-jumalanpalveluksen, jossa saarnasi tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio. Oli vallan erinomainen saarna. Koko messu oli hienosti suunniteltu, juhlava ja korkeatasoinen. Liturgilla tosin tuntui olevan ääni maassa, sillä ensimmäinen vuorotervehdys laulettin tosi matalalta ja hänen puheäänensäkin oli painoksissa. Kaipa hän oli käynyt koronatestissä ja saanut luvan tulla paikalle... Nuorisokuoro oli huippuhyvä, kanttori ja urkuri samoin. Oli ihmeellistä nähdä pitkästä aikaa kirkkosali täynnä ihmisiä. Monilla oli maskit päässä, mikä onkin vielä järkevää. Lottiakin oli aika monia paikalla, vaikka he ovat jo liki satavuotiaita. Yhdeksänkymppiset ovat olleet pikkulottia. Kadettien rivit toivat juhlavuutta ja muistuttivat, että noin nuoria olivat myös monet sotilaat ja lotat aikanaan, melkein lapsia, varsinkin jatkosodan aikaan. 

Satuin juuri eilen lukemaan loppuun lukupiiriämme varten Laila Hietamiehen teoksen Hylätyt talot, autiot pihat. Se oli varsin koskettava kuvaus Viipurin menetyksestä. Siinä puuhasi yksi toimelias lottakin, Kerttu Penttilä, jos pelasti tilanteen monta kertaa. Selväksi tuli, miten hirvittävää sota on, mikä suuri huoli oman turvallisuuden lisäksi on kaikista läheisistä rintamalla tai muuten tuntemattomasssa paikassa, isänmaan kohtalosta puhumattakaan. Eläydyin voimakkaasti siksikin, että kirjan henkilöt puhuivat karjalan murretta, joka toi elävästi mieleeni ukkini ja mummini, jotka olivat kotoisin Laatokan Karjalasta. Olen iloinen, että tulimme valinneeksi Hietamiehen luettavaksemme hänen elämäntyötään kunnioittaaksemme, sillä kukaan meistä ei ollut lukenut ainoatakaan hänen teostaan, vaikka olemme aika laajasti lukeneita. Kiinnostavaa kuulla illalla, millaisia kommentteja muiden lukemat Hietemiehen teokset ovat herättäneet.  

Ennen Hietamiestä kuuntelin kävellessä Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoista osan Sotaleski, jossa siinäkin elettiin talvi- ja jatkosodan aikaa. Molemmissa kuvataan kotirintaman näkökulmasta sota-ajan tapahtumia. Varsinaisia sotakirjoja en pystyisi lukemaan olenkaan, niin ahdistavia ne varmaankin ovat. Nyt kaipaisinkin välillä jotakin ihan erilaista luettavaa. Toisen lukupiirini seuraava kirja käsittelee Ranskan vallankumouksen aikaa, toinen piiri on tänään, joten sen valinnasta ei vielä tiedä. Luureissa minulla on tällä hetkellä Merete Mazzarellan Syksystä syksyyn. Ehkä jotakin hilpeämpää välillä?

Kun ikkunasta katsoo, niin haikeat sävelmät toinen toisensa jälkeen tulevat mieleen: On suuri sun rantas autius... Vägen hem var mycket lång och ingen har ja mött... Mutta silti, pidän syksystä(kin). Tässä vuodenajassa on haikeutta ja dramatiikkaa, ja se vie väistämättä ajatukset myös elämän katoavaisuuteen: paljon enemmän on takana kuin edessä. Ja silti, päällimmäisin tunne taitaa olla kiitollisuus, kaikesta.