maanantai, 7. lokakuu 2019

Redissä

Kävin muutama viikko sitten Redissä, Kalasataman uudessa kauppakeskuksessa. Sitä on moitittu sekavaksi, ja johtajakin vaihdettiin huonon alun vuoksi. Päätin ottaa itse selvää siitä, millainen se on, ettei tarvitse uskoa kuulopuheisiin.

Menin metrolla Kalasataman asemalle. Sitä kautta kai Rediin toivotaan ihmisten tulevan. Ensimmäinen ongelma oli se, mihin päin pitäisi lähteä. Mitään opastetta en nähnyt. Huomasin liukuportaat, mutta niissä opastettiin BB-taloon, johon en ollut menossa. Päätin seurata samasta metrosta tullutta miestä, joka lähti kierreportaita alas. 

Kas, portaat veivät suoraan kauppakeskukseen. Katselin, löytyisikö mitään opastetta, karttaa tai valotaulua, josta voisi paikallistaa oman sijaintinsa ja katsoa, mitä liikkeitä missäkin päin olisi. Sellaista ei löytynyt. Niinpä lähdin kiertelemään ympäri. Olin etukäteen ottanut selvää, mitä liikkeitä siellä pitäisi olla. Samojahan ne pääasiassa ovat kuin kaikissa muissakin kauppakeskuksissa. Muutamaan olisi ollut asiaa.

Kävelin päämäärättömästi ympäri, kunnes tulin takaisin samaan paikkaan, josta lähdin. Päättelin, että kyseinen kerros ei ollut ainoa, koska en ollut löytänyt yhtäkään niistä liikkeistä, joihin olin ajatellut mennä asioimaan. Löysin alaspäin menevät liukuportaat ja siirryin alempaan kerrokseen. Samanlaista haahuilua harrastin sielläkin. Sitten löysin hissinoven, jonka vieressä oli A4-kokonen kaavio kauppakeskuksen kerroksista. Joitakin liikkeiden nimiäkin siinä oli, mutta niin pienellä, etten saanut niistä selvää. Sen ymmärsin, että alempana oli vielä ainakin yksi kerros kierreltävänä. Etsin siis taas liukuportaat ja laskeuduin alemmas. Viimein löytyi pari liikettä, joista olin ollut kiinnostunut. En tosin löytänyt mitään ostettavaa. 

Oikeastaan ainoa iloinen asia tässä tutustumiskäynnissä oli se, että satuin huomaamaan Telian myymälän, ja minulla oli sinnekin asiaa, jota en ollut saanut hoidettua kuukausiin, vaikka oli ollut tarkoitus. Menin siis sisään jonottelemaan vuoroani. Kun se tuli, asiani hoitui erittäin ystävällisesti ja miellyttävästi. Ei siis ollut turha tuo Kalasatamassa käynti sittenkään. Sen kuitenkin tajusin, ettei minun kannata toiste sinne mennä, sillä aika menee hukkaan etsiskellessä, eikä mistään löydy tietoa siitä, mitä liikkeitä on missäkin. En myöskään asu sillä suunnalla, joten voin helpommin ja tehokkaammin käydä muissa kauppakeskuksissa. 

Ideana Redin suunnittelijalla on kuulemma ollut keskieurooppalainen kylä, jossa on kauppoja vieri vieressä. Hän ehkä unohti, että kylä on yleensä syntynyt kirkon ympärille ja että keskusaukiolla on aina suihkulähde. Molemmat puuttuivat tästä modernista virityksestä. Suosittelisin myös ottamaan mallia vaikkapa Sellosta, jossa on selkeä kosketusnäyttöinen valotaulu, johon voi laittaa etsimänsä kohteen, ja se osoittaa reitin, miten sinne pääsee. Voi myös hakea liikkeen sijaintia sen nimellä tai katsoa eri kerrosten pohjapiirroksia. 

Ai niin, olihan siellä yksi iso opastekyltti. Toiseen suuntaan luki Redi ja toiseen Sköne. Olisikohan siellä ollut jokin ihan muu osa vielä, Sköneksi kutsuttu, jossa olisi ollut muuta nähtävää? Jäi arvoitukseksi. 

Pois pääsin menemällä hissiin, jossa oli opaste metroon. Siitä eteenpäin kotimatka sujui sitten ihan mallikkaasti hsl-sovelluksen opastamana. 

Noin viikkoa vierailuni jälkeen luin lehdestä, että Kalasataman opasteita aiotaan parantaa. Jo oli aikakin! En kuitenkaan aio enää mennä niitä testaamaan. Jos haluan uuteen kauppakeskukseen, jaksan odottaa Triplan aukeamista Pasilaan. Kaikkein mieluiten asioisin kuitenkin pienissä erillisissä kivijalkamyymälöissä kaupungin keskustassa tai oman kodin lähellä. Mitä järkeä on suurissa kaukana olevissa kauppakeskuksissa, joissa on jokaisessa samat liikkeet? Toki talvella ei tarvitse välittää loskasta vaan voi asioida kuivin jaloin ja kesällä nauttia ilmastoinnista. Vanhukset ja liikuntarajoitteiset varmaan arvostavat myös esteettömyyttä. Paras vaihtoehto lienee kuitenkin välttää turhaa shoppailua ja pysyä kaukana kaikenlaisista kauppakeskuksista. 

maanantai, 30. syyskuu 2019

Uutisten äärellä

 

 

Tänään uutisissa päivitellään suomalaisten vähenemistä - kuinka väkiluku kääntyy jyrkkään laskuun jo reilun kymmenen vuoden kuluttua, kun monet nykyiset nuoret aikuiset eivät halua hankkia lapsia. Ei riitä veronmaksajia! Ei riitä työntekijöitä! Eläkepommi laukeaa! Vaan kuinkas onkaan, toisissa uutisissa on painotettu, että paras ympäristöteko, jonka yksilö voi tehdä, on se, ettei hanki lapsia. Nuoriso on tiedostavaa ja maailman tila hälyttävä, joten ei liene ihme, että jos maailman ja oman tulevaisuutensa  haluaa pelastaa, on valmis tekemään mitä tahansa. Jos suurin teko on se, että jättää lapset hankkimatta, siihen ollaan valmiita. Syödään kasvisruokaa, matkustetaan maata pitkin ja pidättäydytään lasten hankkimisesta. Maailma pelastuu. 

On toki muitakin syitä lapsikatoon. Itsellänikään ei ole lapsia, sillä en oikeaan aikaan tavannut ketään, jonka kanssa olisin voinut lapsia hankkia. Periaatteenani oli, että lapsella pitää olla sekä isä että äiti. Niinpä haave viidestä lapsesta jäi toteutumatta. Aika monella on tälläkin hetkellä sama tilanne: kumppania etsivät naiset ovat korkeasti koulutettuja kaupunkilaisia, vapaista miehistä taas suurin osa on maaseudulla ja matalasti kouluttautuneita. Jos joku akateeminen nainen haluaisikin muuttaa maalle, hänelle ei löydy sieltä töitä. 

Viime aikoina on julkisuudessa ollut myös esillä sellainen näkymys, että lapset sitovat liikaa, estävät itsensä toteuttamista, aiheuttavat kaiken kaikkiaan paljon käytännön hankaluuksia elämään. Onneksi toisenlaisiakin ääniä on alkanut kuulua: lapset ovat parasta, mitä on elämässä tapahtunut, lapset tuovat iloa, lasten kanssa on hauskaa... Ehkä ei kuitenkaan enää sitä väitetä, että lapsi toisi leivän tullessaan. 

*****

Yksi suurimmista viime viikkojen uutisista on ollut ilmastonmuutos. Uhkat ovat valtavat, vaikkakaan todellisuus ei ole vielä kaikessa kamaluudessaan kaikille edes paljastunut. Ehkäpä joissakin kuplissa uskotaan vilpittömästi, että oma etuoikeutettu tilanne on jotenkin tulevaisuudessakin turvattu. Ongelmat ja riskit ovat joillakin muilla jossakin muualla. Hälyttävää on se, että monet laskelmat ovat osoittautuneet liian optimistisiksi, siis ne jo hurjilta kuulostaneet. Tilanne saattaa olla jo ryöstäytynyt käsistä. Maapallo ei vain lämpene vaan suorastaan kuumenee, ja monet katastrofaaliset muutokset saattavat ollakin kymmenen, ei sadan vuoden päästä totta. Ilmastopakolaisuus ei ole vielä varsinaisesti käynnistynyt, mutta saatamme jo piankin nähdä valtavia ihmisvyöryjä slueilta, jotka ovst muuttuneet elinkelvottomiksi. Ja siellä ihmisiä riittää toisin kuin Suomessa. - Hm, löytyisiköhän siitä ratkaisu: tänne muuttaisi uusia ihmisiä väistyvien suomalaisten tilalle.

Yksi uskomattomimmista uutisklipeistä on ollut Greta Thonbergin esiintyminen YK:n ilmastokokouksessa. Hänen epätoivoisen vimmainen puheensa sai vastakaikua monelta suunnasta. Vaan olisiko voinut jokunen vuosi sitten uskoa, että yksi maailman merkittävimpien maiden johtajista katsoi asiakseen pilkata Gretaa ja hänen viestiään? Yleensähän valtioiden päämiehet ovat viisaita ja arvokkaita.  No, Greta osoittautui aikuisemmaksi kuin D-setä ja otti ikävät sarkastiset huomautukset kirjaimellisesti ja käänsi ne voitokseen. Hyvä Greta! 

 

 

lauantai, 24. elokuu 2019

Aina sattuu ja tapahtuu

 

Kas kun nyt kävi niin, että meidän piti mennä viikonloppuna mökille. Armaani sairastui kuitenkin mahatautiin ja suunnitelmasta piti luopua. Päätin lähteä yksin äidin luo, jonne olisimme sunnuntaina yhdessäkin menneet. 

 

Aamulla oli olo vähän ontto ja mietin, onko tauti tarttumassa minuunkin. Olin lähdön suhteen kahden vaiheilla ja päätin asian vuorotellen suuntaan ja toiseen. En haluaisi viedä tautia tuliaisena äidille, mutta jos en nyt mene sinne, seuraava mahdollisuus on vasta syyskuun lopussa. Äiti murehtii kaiken aikaa, että omaiset ovat hylänneet hänet.

 

Lopulta päätin lähteä bussilla kohti rautatieasemaa ja tehdä päätöksen vasta ennen junan lähtöä. Vatsaa vähän väänsi, mutta tiesin, että tartunta voisi mennä vähäisillä oireilla ohikin.

 

Asemalla tilanne oli ennallaan enkä edelleenkään osannut päättää, lähteäkö vai ei. Menin junan viereen ihmettelemään ja rukoilin mielessäni merkkiä siitä, mitä pitäisi tehdä. Muutama minuutti ennen lähtöaikaa menin sisälle vaunuuni. Vaan sielläpä istuikin joku minun paikallani! Oliko se merkki? En tiennyt. Istahdin seuraavalle vapaalle paikalle. Harkitsin vielä nousemista pois Pasilassa, mutta en osannut päättää. Juna lähti.  Se pysähtyi vielä Tikkurilassa, josta tulikin matkustaja paikalle, jossa istuin, jolloin kysyin omaa varsinaista paikkaani siinä istujalta. Hänelläkin oli paikkavaraus siihen - outoa. Sitten huomasin: minun lippuni olikin vasta ensi lauantaiksi! Olin tehnyt ostaessani virheen!

 

Odotin konnaria selvittääkseni asiaa. Voisin ehkä ostaa uuden lipun vain Tampereelle ja palata kotiin, kun vatsassakin oli vielä epävarma olo. Ehkä saisin paluulipunkin huomiselta peruttua.

 

Konnarin ehdotus kuitenkin oli, että soittaisin VR:n palvelunumeroon ja yrittäisin vaihtaa lipun täksi päiväksi. Hän tosin varoitti, että jonotus puhelimessa kyllä kestää. Niinpä kuuntelin rasittavaa musiikkia Hämeenlinnaan asti ja vähän ylikin ennen kuin puheluun vastattiin. Virkailija lupasi vaihtaa lippuni ja peruuttaa ensiviikkoisen. (Hävisin kyllä rahaa, sillä olin ostanut alennuslipun 13,30 ja nyt jouduin maksamaan kalleimman 42,00. Ensimmäinen summa palautettaisiin tililleni.) Tämä nyt kuitenkin ratkaisi matkani suunnan: edelleen äidin luo. 

 

Seuraavassa junassa, joka oli täysi kuten edellinenkin, istumapaikkani oli, kuinka ollakaan, flunssaisen henkilön vieressä. Takanani aivasteltiin myös. Nyt on siis mahdollisuus useampaankin tartuntaan...  Olin kuitenkin määränpäässä. Soitin hotelliin huonevarauksen, joten yöpaikkakin oli odottamassa. Ehkäpä kaikki vielä järjestyy parhain päin. 

 

 

lauantai, 10. elokuu 2019

Mustikassa

 

Tänä vuonna ei kuulemma ole mustikoita. Suomalainen ei usko ennen kuin näkee, joten lähdimme metsään. Lämpötila oli  +24˚C, joten ei palellut. Olimme katsoneet kartasta lähellä olevan kiinnostavan kohteen, johon ajoimme autolla, sillä fillarilla en olisi saanut ämpäriä ja Kontio-saappaitani mukaan. 

Painelimme metsään. Pessimistinä jätin ämpärin autoon ja ajattelin kerätä vähäiset mustikat Armaani kanssa samaan ämpäriin. Mustikanvarpuja näkyikin joka puolella, mutta eihän niissä tosiaankaan ollut marjoja. Sitten löysin: kolme mustikkaa, joista yksi oli nahistunut. Kaikki olivat pieniä, mutta söin heti kaksi kunnollista. Ne maistuivat vähän kitkeriltä. 

Jatkoimme matkaa pientä metsätietä pitkin. Tien varressa näkyi houkuttelevasti vattuja. Maistelin niitä, ja ne olivat pieniä mutta tosi makeita. Armaani hoputti eteenpäin. Jonkin aikaa kuljettuamme tulimme leveälle sähkölinjalle. Sielläkin näytti olevan vadelmia. Niinpä ryhdyimmekin keräämään niitä - minä Armaani poimuriin, kun olin oman ämpärini jättänyt autoon. Olin ajatellut, että on noloa kulkea iso tyhjä ämpäri mukana metsässä, mutta eipä siellä olisi ollut edes ketään katselemassa. Turhamaisuudesta (tai silkasta tyhmyydestä) joutuu joskus kärsimään. 

Lopulta kävi niin, että pysyttelimme saman alueen vattupuskissa koko ajan. Aikamoisissa pöpeliköissähän ne yleensäkin kasvavat, joten tietoisuus mahdollisista heinikossa väijyvistä punkeista oli mielessä kaiken aikaa heinien viistäessä kasvoja tai kurkottautuessa tiheän pensaan sisään. Poimiminen on yleensäkin hidasta puuhaa, mutta tällä kertaa vielä toinen käteni piteli poimuria, joten oli vain yksi vapaa käsi poimimassa. Pari tuntia vierähti kuin siivillä. Välillä kädelleni istahti soma perhonen pariinkin otteeseen, mutta se piti siipensä niin suoussa, etten saanut tunnistettua. Sitruunaperhonen ja vielä jokin kolmaskin liihotteli ohitseni. Hyttysiä oli vain yksi kerrallaan. Kimalaiset jostakin syystä kiinnostuivat minusta vähän liikaa, mutta selvisin niistäkin. Yhtään punkkia ei onneksi tavattu. 

Evästauon jälkeen jatkoimme vielä jonkin aikaa poimintaa, niin että koko reissuun meni noin neljä tuntia. Lopputuloksena molemmilla noin 1,5 litraa ihanan makeita villivadelmia talven herkkuhetkiin. 

Paljon vattuja jäi metsäänkin, ja uusia kypsyy kaiken aikaa. Mustikoiden poiminta jäi haaveeksi, mutta päätimme tänä vuonna ratkaista asian ostamalla pensasmustikoita. Palatessa Armaanikin löysi kolme mustikkaa, joten ihan ilman emme jääneet kumpikaan. Ensi viikonloppuna kenties jatketaan vatunpoimintaa mutta eri metsässä. 

 

keskiviikko, 17. heinäkuu 2019

Lestadiolaiskuvauksia

Luin Pauliina Rauhalan kirjan Synninkantajat. Se kuvaa lestadiolaisyhteisöä 70-luvulla hoitokokousten aikaan. Näkökulma on välillä 8-vuotiaan Aaronin, välillä hänen isoäitinsä Aliisan, välillä Taisto-papan, Aaronin isopapan, joka on puhuja ja hoitokokoustenkin pitäjä. Rauhala kuvaa hienosti ja ymmärtäen jokaisen näkökulmaa. Kieli on runollista ja luontokuvauksia on paljon. Hengellinen väkivalta, jota hoitokokoukset olivat, avautuu lukijalle yksilön kokemuksen  kautta. 

 

Pidin kirjasta, joskin luontokuvaukset välillä toivat mieleen epäilyksen, mahtavatko jotkut ihmiset todella kokea noin vahvoja luontoelämyksiä. Se lienee Rauhalan tapa kuvata sisäisiä myllerryksiä, joille ei oikein ole sanoja. Koin myös yhden vahvan takauman omaan elämääni, kun Rauhala kuvasi Aaronia vetämässä lakanoita kellarissa. Yhtäkkiä koin olevani hetkellisesti oman lapsuuteni kerrostalon vintillä keräämässä pyykkinarulta lakanoita äidin kanssa. Melkein haistoin puhtaiden lakanoiden tuoksun. Kun isä ja äiti vetivät lakanoita, me leikimme niiden alla. Talvisaikaan lakanat olivat narulla kuin jäisiä levyjä. Sekin tuli mieleen, miten jännittävää hämärällä vintillä oli. 

 

Heti perään luin toisen lestadiolaisuutta käsittelevän kirjan, Maija-Liisa Rovan toimittaman Uskonsota keittiössä, jossa vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneet kuvaavat omia kokemuksiaan. Se oli hyvä lisä romaanin antamaan kaunokirjalliseen kuvaukseen. Kirjoittajat kertovat omasta polustaan vapaaksi lapsuuden herätysliikkeen kahlitsevasta vaikutuksesta. Prosessit ovat rankkoja, koska eroaminen uskonyhteisöstä aiheuttaa myös särön tai jopa täydellisen eron perheestä ja ystäväpiiristä. Monilla ei ole mitään yhteyksiä ulkopuoliseen maailmaan, koska maailman ihmisiä on pidetty pahoina eikä ystävystymistä ole katsottu hyvällä. 

 

Useimmilla kokemuksena oli, että jos kertoi epäilyksistään, varoitettiin ajattelemasta liikaa ja kyseenalaistamasta liikkeen opetuksia. Nykyaikana netti on kuitenkin mahdollistanut keskustelun muiden toisinajattelijoiden kanssa - ja ylipäätään tuonut näkyväksi sen, että muillakin on samantapaisia epäilyksiä opetetun uskon oikeellisuudesta ja varsinkin siitä, että vanhoillislestadiolaiset todellakin olisivat maailman ainoita ihmisiä, jotka pelastuvat helvetin tulelta. Perheissä on myöskin eroja: joissakin vanhemmat ovat olleet vapaamielisempiä tai jopa itsekin eronneet ennen pitkää uskonyhteisöstä, toisissa taas erkaantunut nuori on tuomittu ankarasti ja lapsuuden perhe on alkanut pitää etäisyyttä. 

 

En tunne itse tietääkseni ketään vanhoillislestadiolaista, mutta olen viime vuosina lukenut useita siihen liittyviä kuvauksia. Ymmärrän hyvin sen, miten vaikea on päästä irti lapsena opituista ajattelumalleista. Omakin kotini oli ns. uskovainen ja olen elänyt lapsuuden, jossa hengelliset asiat olivat hyvin keskeisiä. Meilläkin oli monia kiellettyjä asioita, jotka olivat syntiä: tanssi, meikkaaminen, korvikset, neulominen sunnuntaisin, alkoholi... Ne lienevät olleet yleisiä käsityksiä uskovien elämässä 1940- ja 50-luvuilla, jolloin vanhempani elivät nuoruuttaan seurakunnan keskellä. Isän suvussa Sortavalan renqvistiläisyyden vaikutus oli vahvaa, ja sielläkin oli ymmärtääkseni aika selkeät käsitykset siitä, mikä oli uskovaiselle sallittua, mikä kiellettyä. Äitini nuoruuden körttiläisyydessä paheksuttiin ulkoista kaunistautumista, punaista väriä jne.

 

Nykymaailmassa asioihin suhtaudutaan seurakunnissa sallivammin. Lestadiolaisuudessakin tosin korostetaan, ettei heillä ole syntiluetteloita, ihmiset vain eivät halua meikata, kuunnella maallista musiikkia jne.

Lestadiolaisuuden kipupisteitä nykyisin ovat syntiluetteloiden lisäksi monet naisen asemaan liittyvät asiat, esim. ehkäisykielto, joka johtaa naimisiin menoon hyvin nuorena, suuriin perheisiin ja naisten terveysongelmiin. Lapset kokevat, etteivät he saa riittävästi huomiota uupuneilta vanhemmiltaan, ja vanhemmat lapset joutuvat vastuuseen nuoremmistaan. Puhujat ovat aina miehiä, ja he päättävät, mikä on sallittua, mikä ei. Naispappeudesta he ovat samoilla linjoilla kuin ortodoksit ja katolinen kirkko. Tosin heille vain omaan liikkeeseen kuuluvan papin jakama ehtoollinen on oikea, ja synninpäästökin on pätevä vain oman liikkeen jäsenen julistamana. 

 

Taivaslaulu ja Synninkantajat ovat olleet hyviä keskustelunavaajia myös lestadiolaisuuden sisällä. Niillä on edelleen pitkät varausjonot kirjastoissa. Viime aikoina on julkaistu useita muitakin vanhoillislestadiolaisuutta sivuavia teoksia, mikä osoittaa sen, että keskustelu on alkanut ja jatkuu, myös liikkeen sisällä. Hengellisten yhteisöjen ulkopuolisille ihmisille kuvattu todellisuus voi vaikuttaa todella oudolta ja eksoottiselta. Toivottavasti kirjallisuus ja keskustelut aiheesta avaavat silmiä myös lestadiolaisuuden johtoporukoissa, niin että ne rohkaistuisivat tekemään tervehdyttäviä uudistuksia, jolloin liikkeen tulevaisuus olisi valoisampi ja vältyttäisiin mielenterveyttä uhkaavasta hengelliseltä väkivallalta ja traumaattisilta kokemuksilta.