torstai, 21. toukokuu 2020

Erilainen kevät

Tätä kevättä sanotaan koronakevääksi. Seuraakohan tätä koronakesä ja -syksy? Erikoiset vaiheet meillä ja maailmalla jäävät taatusti mieleen kaikille. Koululaiset etäopetuksessa, yli seitsenkymppiset kotiin velvoitettuina, ravintolat, kirjastot ja vaatekaupat kiinni, kulttuuriesitykset peruttu. Sanomalehdessä joka päivä tieto maailman ja Suomen koronatilanteesta. Tänään maailmassa on 4,8 miljoonaa varmennettua koronavirustapausta, 320 000 kuollutta. Suomessa 6443 vahvistettua tapausta, 304 kuollutta. Suomen tautitapaukset ovat keskittyneet pääkaupunkiseudulle, joskin muuallakin on ollut pienenmpiä epidemioita. Talous on syöksykierteessä, eikä kukaan tiedä, mihin tämä kaikki johtaa.

Koulut avattiin reilu viikko sitten. Tähän mennessä viidessä koulussa on todettu koronatapauksia ja karanteenitoimet aloitettu. Saa nähdä, miten meillä käy. Isotkaan oppilaat eivät pysy erossa toisistaan, vaikka kuinka muistutetaan. Opettajan on mahdotonta eristää itseään turvavälin päähän pienissä tiloissa. Kuinka moni opettaja viettääkin lomansa koronan kanssa? Käsiä kyllä pestään ja desinfioidaan, vaikkakin pesun pituus ja teho jäävät kunkin oppilaan vastuulle. (Hirvittää jo ensi syksy ahtaissa väistötiloissa!) 

Samaan aikaan kevät etenee luonnossa niin kuin ennenkin. Aurinko nousee aamu aamulta yhä aikaisemmin, ja illalla on valoisaa niin pitkään, ettei huomaa mennä ajoissa nukkumaan. Kirsikkapuumme on juuri puhjennut kukkaan, metsässä kielot ovat valmistautumasa kukintaan valkovuokkojen jälkeen. Tuomet ovat jo kukassa, vaikka kolean sään takia niiden tuoksua ei vielä havaitse. Raparperi on jo syötävän kokoista, samoin ruohosipuli. Persilja on myös noussut viimevuotiselle paikalleen. Pionit ja iirikset kasvattavat kartta.

Työstressi on yhtä paha kuin aina. Parissa viikossa pitää korjata valtava määrä kokeita ja muita arvosteltavia töitä ja antaa vuoden tärkeimmät arvosanat. Sitä hommaa ei voi aikaistaa, vaikka kuinka yrittäisi. Kokeita ei voi pitää ennen kuin kaikki asiat on opetettu, viimeisiä palautuksia saa aina odottaa ja odottaa. Tällä kertaa isojenkin oppilaiden vanhemmat lähettelivät viime hetkellä vetoavia viestejä, kun lapsi on jättänyt vuoden hommat hoitamatta. Syy on opettajan, joka ei ole laittanut tarpeeksi muístutusviestejä tekemättömistä töistä. Ikään kuin määräpäivien noudattaminen ei olisi oppilaan oma tehtävä. Eilisiltana klo 22 painoin nappia viimeisen kerran: kaikki arvosanat 155 oppilaalle oli annettu, yhteensä 325 kpl. Helpotus purkautui tämän aamun aikaisena heräämisenä päänsärkyyn. Vielä on yksi viikko touhukasta työtä jäljellä: todistusten allekirjoitusta, stipendien laittoa ym. oppilaiden lähdettyä kotiin. Sitten alkaa taas oma elämä: vapaita iltoja, aikaa ulkoiluun ja lukemiseen. Kesän tuoksuja. Mökki.        

sunnuntai, 10. toukokuu 2020

Äitienpäivänä

On ensimmäinen äitienpäivä ilman äitiä. Rakkaat muistot mielessä. 
 

* * *

Katson telkkarista studiojumalanpalvelusta. Siellä ei puhuta äitienpäivästä vaan Jumalan rakkaudesta. Joskus on ollut vaivaannuttavaa, kun olen tullut menneeksi kirkkoon äitienpäivänä. Siellä on jaettu ruusuja kaikille äideille. Minullekin tarjottu, ja olen joutunut sanomaan, että en ole kenenkään äiti. Ota silti, sanottu, ja ruusu kädessä olen tiedostanut, että tässä asiassa olen erilainen kuin muut naiset. 

 

Huomaan, että näin kuusikymppisenä on entistä enemmän alkanut tulla mieleen muistoja menneiltä ajoilta, sellaisista hetkistä tai kohtaamisista, jotka olisivat voineet viedä koko elämän eri suuntaan. Entä jos... Koskaan en saa tietää, millaiseksi elämä olisi muilla valinnoilla muodostunut. Siitä voin olla varma, että näiden ihmisten kanssa, joiden kanssa nyt elän, en olisi koskaan kohdannut. Näiden onnenhetkien sijasta olisi tullut toisia. Olisinko nyt äiti, sitä en voi tietää. Millainen olisin ollut, sitäkään en (onneksi) tiedä. 

Johdatukseen luottavana ajattelen kuitenkin, että näin on mennyt, ja tämä on hyvä. 

perjantai, 8. toukokuu 2020

Etäkoulu jää historiaan

Etäkoulu loppuu ensi viikolla. Torstaina palaamme takaisin lähiopetukseen. Koulunkäynti on kuitenkin kaukana normaalista. Jokaista luokkaa opettaa nyt meidän koulussa vain yksi opettaja. Se tarkoittaa sitä, ettei kaikkia aineita enäää opeteta. Niinpä muiden kuin valvontaluokan viimeiset tunnit ovat jo käsillä nyt etänä. En enää tapaa kaikkia oppilaita tämän kouluvuoden aikana. 8-luokkalaisten viimeinen tunti oli tänään. Yhden seiskaryhmän kanssa jo viime viikolla, vaikka en sitä silloin tiennyt. Joitakin ryhmiä ehdin vielä tavata alkuviikosta.

Aika erikoista tulee koulussa olemaan. Me menemme väistötiloihin, jotka on vuokrattu kahdeksi viikoksi. Varsinaiset väistötilat valmistuvat vasta elokuussa. Hyvä puoli on se, että tilaa ilmeisesti on runsaasti, joten turvavälit on helppo toteuttaa. Ainoastaan portaikoissa täytyy olla tarkkana, kun kulkuväylät ovat kapeat. Käsienpesupisteitä ei myöskään ole monta, joten täytyy suunnitella, kuinka pesut suoritetaan. Jos jokainen oppilas ja yksi opettaja pesee käsiään 20 sekuntia, se tekee 460 sekuntia eli noin kahdeksan minuuttia ilman vuoronvaihtovälejä laskettuna. Siis joka tunnin alussa ja lopussa. Pitää miettiä, mitä muuta  päivän aikana ehditään tehdä. Meillä on lyhennetty kaikkien koulupäivät neljään tuntiin, jotta yläkoululaiset pääsevät alakoulun jälkeen (ja siivouksen jälkeen) käyttämään samoja tiloja. Lukiolaiset jatkavat etänä.

Aikamoista opettelua vaatii varmaankin alussa se, ettei saa mennä liian lähelle ketään. Ei saa lainata kynää tai kumia kaverilta. (Minäkin hölmö pakkasin koululta lähtemään väistötiloihin värikyniä yms. muistamatta, ettei niitä voi käyttää.) Ei saa myöskään tavata rinnakkaisluokkalaisia tai muita oppilaita. Kaikille on räätälöity oma välituntiaika. Kouluruokaa ei tarjoilla vaan retkieväät joka päivä. Ne syödään opetustilassa. Kasvomaskit on kielletty. Pitää osata yskiä ja aivastaa hihaan tai nenäliinaan. Ja mennä käsienpesujonoon. Saa nähdä, miten alkaa sujua. Ja kuinka ihmeessä kaiken keskellä minä ehtisin havainnoida ja kysellä, miten kullakin on  kotona mennyt, onko ruokaa riittänyt ja ollut turvallista... 

Tämän viikonlopun aikana pitäisi nyt sitten ehtiä korjata ainakin seitsemät kokeet, jotta pääsisin miettimään arvosanoja. Osa niiistä pitää vielä neuvotella toisen opettajan kanssa, jos oppiaine on jaettu kahden opettajan kesken. Ensi viikon jälkeen pitäisi olla valmista, ja viimeinen koe on vasta ensi viikon perjantaina. Lisäksi on vielä monia etätehtäviä tarkistamatta, kun ei aika millään ole riittänyt kaikkien lukemiseen ja kommentointiin, vaikka parhaani olen yrittänyt. Jos nyt tulee vanhemmilta moitteita tarkistusten viipymisestä tai muusta, niin saatan ratketa liitoksistani.

Kaiken keskellä sain tänään suruviestin erään sukulaiseni äkillisestä menehtymisestä. Se tuntuu uskomattomalta, vaikka kuolema on jokaisella joskus edessä. Elämäniloinen, minua kymmenen vuotta vanhempi, vauhdikas ja aktiivinen ihminen - miten niin häntä ei enää ole? Omaa kuolemaa on tullut mietittyä enemmänkin, koronan yhteydessä varsinkin, mutta tämä poismeno jotenkin yllätti ja pyörii mielessä. Toivon voimia lähimmille. Liekö mahdollista pitää sellaisia hautajaisiakaan, jotka ehkä muuten olisivat tulleet kyseeseen.

Elämä on hauras.

 

lauantai, 2. toukokuu 2020

Pyöräilemässä

Tänään oli yllättäen aika lämmintä monen kolean päivän jälkeen. Päätin läheteä pyöräilemään. Koska viime päivät olen ulkosalla hytissyt, laitoin kunnolla päälle, koska pyöräillessä käy tuuli joka tapauksessa.

Ajelin tällä kertaa itään päin, entisten kotikontujen ohitse. Viime aikoina pyöräilyssä on ollut sekin ilo, että muuta liikennetttä on tosi vähän. Pyöräily sujuu vauhdikkasti, kun ei tarvitse odotella muuta liikennettä. Päädyin epämääräisen ajelun jälken Keskuspuistoon. Yllätys! Siellä oli t o s i paljon väkeä, varsinkin pyöräilijöitä, mutta myös jalkamiehiä ja -naisia. Joka mutkan takana, joka suoralla, kaikkialla. 

Minulla oli kamala hiki. Olin pyöräillyt jo aika pitkään, ja vaatetta oli selvästi liikaa. Piti saada yksi välikerros pois. Missä sen voisi huomiota herättämättä poistaa? Päätin lähteä ulkoilutieltä metsään ja hankkiutua jonkin ison puun taakse.Niin tein, mutta kas, toiselta suunnalta menikin maastopyöräilypolku, jota ajeli joku trikoohemmo. Jatkoin vielä muutaman askelen kauemmas molemmista teistä. Sitten riisuin ulkoiluhousut ja aloin riisua välihousujani. Melkein jo ehdin onnitella itseäni onnistuneesta suorituksesta, kun kuulin rasahduksen takaani. Suunnistaja! Onneksi se oli nuori tyttö, joka paineli ohitseni nopeasti eikä jäänyt ihmettelemään, mitä mummeli puuhasi metsässä. Poistin villapaidan, laitoin päällysvermeet ja kypärän takaisin ja jatkoin matkaa.

Muutaman kilometrin ajettuani huomasin, että pyöräni akku oli loppumassa. Se näytti, että 11 km vielä pääsisi, jos käyttäisi minimiavustusta, 6 km sillä tasolla, jota yleensä käytän. Käännyin etelään ja päätin etsiytyä paluusuuntaan. Aloin nuukailla sähköavustuksella: vain mäissä, vain vauhdin hiipuessa, muuten EKO-moodilla. Tulin peltoaukealle, ja siellä alkoikin navakka vastatuuli. Olinkohan siihen asti ajanut myötätuulessa, vai oliko sää muuttumassa? Alkoi tulla ikävä villapaitaa ja välihousuja. Valitsin metsäpolkuja, joilla ei tuule niin paljon. Tajusin pilviverhon peittäneen auringon ja saderintaman lähestyvän. Aurinkolasit alkoivat tuntua liioittelulta.

Entisaikaan ajelin usein Keskuspuistossa. Nyt asun kauempana, ja siellä tulee käytyä vain harvoin. Yksi asia tuntui olevan ennallaan: epämääräiset tienviitat. Johonkin aletaan opastaa, mutta sitten viitat loppuvat. Tällä kertaa löysin itseni tilanteesta, jossa viittoja ei ollut missään risteyksessä, joissakin kylläkin tyhjä tanko. Kotvan ajeltuani arvelin, että kannattaisi mennä katuja pitkin, niin osaisin suorempaa tietä kotiin. Se oli virhe. Omakotitalokadut olivat kaarevia, pieniä, mistään ei nähnyt, pääsisikö jostakin isommalle teille. Muutaman kadunkulman jälkeen palasin takaisin metsään ja jatkoin matkaa sitä kautta.

Mietin, että kun ajan kovaa, ehdin eksymisistä huolimatta helposti etsiä oikeaa reittiä. Jossakin vaiheessa käännyin taas kadulle. Sitten odotti yllätys: olinkin jo aika lähellä entistä kotiani! Tuttuja reittejä pitkin oli helppo ajella viimeiset kilometrit kotiin. Akkukin riitti, kuinka ollakaan, ja ehdin mukavasti kotiin juuri ennen vesisateen alkua. Löysin armaani korkealta, pitkien tikkaiden yläpäästä pesemästä yläkerrran ikkunoita ulkopuolelta. Kävin vielä varmistelemassa, että tikkaat pysyvät pystyssä ennen kuin ryhdyin väsäämään lihapullia ja tekemään koulutöitä. Mainio iltapäivä. Huomenna uudestaan!      

torstai, 30. huhtikuu 2020

Kevään huipennus?

 

Hallitus on viisaudessaan päättänyt, että kaikki peruskoululaiset siirtyvät lähiopetukseen 14.5. Aika uskomaton päätös, kerralla kaikki kouluun! Ja päiväkoti-ikäiset myös. Tulee suuri hässäkkä, eikä vuoden loppuosan opetuksen suunnitelmia enää voi toteuttaa, ei ainakaan meidän koulussa. Ehkä tavallinen peruskoulun ala-aste saattaa jotenkin onnistuakin, sinakin jos koululla on paljon ylimääräisiä tyhjiä tiloja ja opettajia. Meillä ei ole, koska osa koulusta on käyttökiellossa. Osa porukasta lähtee väistötiloihin, mutta ei sielläkään ole väljää tietenkään. 

Meillä yhtenäiskoulussa on aineenopettajasysteemi oikeastaan koko koulussa. Mitä tarkoittaa meillä se, että oma opettaja opettaa koko päivän samaa ryhmää? Opettaisinko sitä luokkaa,  jonka luokanohjaaja olen? Normaalisti opetan heitä kolme tuntia viikossa. Muun ajan opetan seitsemää muuta ryhmääni. Mielelläni luokkani kanssaan toimin, ja jos saan kaksi viikkoa aikaa opettaa yhdelle ryhmälle vain omaa ainettani, niin mukavalta kuulostaa. Toisaalta ryhmässä on 24 oppilasta, eikä niin paljon väkeä saisi olla samassa tilassa. En voi kuitenkaan jakaa heitä kahteen tai useampaan ryhmään, koska ei ole ketään toista aikuista ryhmää valvomaan eikä tilaa, johon voisin heitä laittaa. Luokkatilat taas ovat niin pieniä, ettei mitenkään ole mahdollsta pitää edes metrin turvavälejä saati sitten isompia. Pulpetit ovat kiinni toisissaan. 

Ihan oma ongelmansa ovat astmaatikot, diabeetikot ja muut riskiryhmäläiset, minä ja useat oppilaat ja kollegat. Muutamalla oppilaalla on riskiryhmäläisiä perheenjäseniä myös, ja heitä huolestuttaa kouluun tulo sen vuoksi. Mitähän tämän asian suhteen tehdään? Selkeästi on ilmoitettu, että etäopetusta ei saa jatkaa. Jos olisi saanut, niin olisin mainiosti ehtinyt kaikkien ryhmien kanssa käsitellä kaikki asiat. Nyt jäävät ainakin yläkoululaisten kanssa kurssit kesken. 

Kuunneltuani A-studiossa puhuneita puolueiden edustajia huomaan olevani samaa mieltä Jussi Halla-ahon kanssa: jos lapset eivät tartuta, niin miksi he sitten eivät saa tavata isovanhempiaan? Ja  miksi mennään pykälien taakse piiloon esimerkiksi siten, ettei voitu aloittaa lähiopetusta ensin alakouluissa, jollloin yläkoulujen tilat olisivat olleet käytettävissä alakoulun ryhmien pienentämiseen, näin ainakin meillä yhtenäiskoulussa. Yläkoululaiset olisivat voineet jatkaa etäopiskelua ainakin viikon verran.

Meillä opettajilla ovat menossa vuoden kiireisimmät viikot kokeiden tekemisen ja korjaamisen sekä arviointien kanssa. Työpäivät venyvät yli kahdeksantuntisiksi viikolla, ja viikonloputkin on käytettävä kokeiden korjaamiseen. Yhtään en olisi kaivannut  ylimääräistä hässäkkää (ja sen suunnittelua) seuraaviksi viikoiksi. Hengissä pitäisi tästäkin selvitä, ja koronasta myös.