keskiviikko, 19. helmikuu 2020

Kulttuuriharrastuksia

Nyt on loma, mutta perinteinen harrastus hiihto ei onnistu lumen puutteessa. Niinpä on keksittävä muuta. Ulkoilu on aina hyvä juttu, eikä siihen ole riittävästi arjessa aikaa. Niinpä olen pyrkinut joka päivä käymään kävelylenkeillä. Lisäksi nautin siitä, että on aikaa kulttuuriharrastuksille.

Jo ennen loman alkua kävin Kansallisteatterissa katsomassa Lokin, joka on Tsehovin näytelmäklassikko. Pidin siitä huomattavasti enemmän kuin saman teatterin kovin modernista Kolmesta sisaresta syksyllä. Minua on aina viehättänyt Tsehovissa hidastempoisuus ja haikailevat henkilöhahmot. Siksi pidänkin enemmän perinteisistä tulkinnoista. Jo oppikoulun alaluokilla ohjasin itsekin luokkajuhlaan näytelmän eräästä Tsehovin novellista.

Koska vietämme lomaa Hämeenlinnan suunnalla, ovat kulttuuriharrastuksetkin loman aikana täällä. Eilen ilahduin, kun huomasin paikallisen harrastajateatterin esittävän Tsehovin novelleista ja pienoisnäytelmistä sovitettua esitystä Aivastus. Sain lipun samaksi illaksi, ja pääsin tutustumaan Eräs teatteri -nimiseen hyvin sympaattiseen teatteriin. Paikka oli tunnelmallinen vanha tiilirakennus aivan aseman tuntumassa. Esitys oli erinomainen ottaen huomioon, että kyse oli harrastajista. (Suoraan sanoen paikallisen ammattiteatterin esitys viime vuonna toi enemmänkin mieleen harrastajateatterin!)

Toinen erittäin suositeltava tutustumiskohde on Hämeenlinnan taidemuseossa paraikaa esillä oleva Anni Rapinojan näyttely Luonnnon helmassa. Wau, millaisia töitä hän onkaan tehnyt työtovereinaan luonnon eläimet ja kasvit! Kannattaa käydä katsomassa! Minun suosikkejani olivat mm. puolukanlehdistä tehdyt laukut ja korkokengät. Pajunkissoista tehdyt kengät, laukut ja takit olivat myös somia. Luonnon kauneutta korostivat myös laatikoissa esitellyt eri luonnon antimet. Hauska idea oli niinikään huone, jossa sai fatboy-tyynyillä nauttia luonnon rauhasta (tosin se ei onnistu, jos samaan aikaan osuu paikalle pälättäviä mummi ja lapsenlapset -yhdistelmiä...). Erityisen paljon pidin Sunnuntaiaamuna-työstä, jossa työtoverina oli ollut jänis.

Muuten olenkin harrastanut kirjallisuutta. Luin juuri loppuun Torgny Lindgrenin Dorén raamatun. Se oli kiehtova tarina. Vasta myöhemmin kuulin, että se on trilogian kolmas osa. Hyvin toimi itsenäisenä teoksenakin. Aleksiasta kärsivä päähenkilö päättää kertoa elämäntarinansa puhuen nauhalle, koska hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Sitä sävyttää voimakkaasti lapsena äidinisän kanssa tutkittu Dorén raamatunkuvitus. Loppuratkaisu jäi mietityttämään, ja haluaisin mielelläni kuulla jonkun toisen lukijan tulkinnan siitä. Toivon, että sunnuntaina kokoontuvassa lukupiirissämme joku toinenkin olisi lukenut saman kirjan, sillä aiheenamme on jokin Lindgrenin teos. Harvoin muuten käy niin kuin nyt, että mielestäni kirjan viimeinen virke ei ollut onnistunut. Tuskin koskaan ennen olen edes kiinnittänyt erityistä huomiota loppuvirkkeeseen. Nyt se jäi vaivaamaan.

Nyt luen toista lukupiiriäni varten Hanna-Riikka Kuisman Kerrostaloa. Se on aiheeltaan ja tunnelmaltaan aivan erilainen. Tapahtumapaikkana on keskisuuren suomalaiskaupungin lähiö ja sen huono-osaiset asukkaat. Aika karua kerrontaa sellaisesta ihmisryhmästä, jonka elämä on minulle aivan vierasta. Tekee hyvää tutustua elämään oman kuplan ulkopuolella - monien suomalaisten kaljanhuuruiseen, huumeiseen, ajelehtivaan elämään. Jos jo lapsuus on vietetty samanlaisissa oloissa, onko edellytyksiä ja realistisia mahdollisuuksia parempaan? Olen vasta sivulla 57, joten vielä en tiedä, mikä on kirjailijan pointti aiheeseen.  

 

lauantai, 1. helmikuu 2020

Mitäpä se hyvejää...

Tänään on Hesarin kuukausiliitteessä iso juttu Puolangasta, kainuulaisesta kunnasta, joka on brändännyt itsensä pessimistisellä elämänasenteellaan ja päässyt siten jopa BBC:n uutisiin ja sitä myöten maailmanmaineeseen. Puolankalaisten pessimismi ei ole tuulesta temmattua. Omat juureni ovat puoliksi Puolangalla, ja tunnistan helposti asenteen niin itsessäni kuin edesmenneissä äidissäni ja mummissani. "Mitäpä se hyvejää" on tuttu lausahdus, joka hetkessä vie mielikuvissa mummolan pirttiin.

Puolanka on kaukana kaikesta. Isot väylät, niin rautatiet kuin valtatietkin kiertävät Puolangan kaukaa. Sinne täytyy asiakseen mennä, harva joutuu sattumalta. Oulusta tullessa on vastassa kyltti: Seuraavana Puolanka - vielä ehdit kääntyä pois. Houkuttelevaa. Taustalla ovat tietysti nälkämaan olosuhteet: kaikesta on ollut pula, pellot ja metsät ovat tuoneet vain niukan elannon, välimatkat ovat olleet pitkiä. 

Puolankalaiset keksivät reilut kymmenen vuotta sitten ottaa ilon irti pessimismistään. Perustettiin ihan Puolangan pessimistipäivät. Ne alkavat vuosittain 1.1. ja päättyvät 31.12. Eräänä vuonna satuin käymään sukulaisten luona juuri pessimistipäiven aikaan, ja ostin muutaman rintanapin: "Mitäpä se hyvejää" tietenkin, lisäksi "Kun luulet olevasi pohjalla, se onkin vasta välipohja" sekä tietenkin "tolokku". Puolangalla on puhuttu ihmisestä, joka on tolokku jo kauan ennen kuin pääministeri Sipilä toi termin "tolkun ihminen" yleiseen tietoisuuteen. Hänhän onkin kotoisin Puolangalta hänkin...

Lisätehoja brändäykseen on tuonut mies maailmalta, jutussa haastateltu Tommi Rajala, joka on perheineen asettunut Puolangalle vuonna 2015. Hänellä on yhteyksiä eri puolille maailmaa ja videokuvaajan taitoa. Niinpä hän on toiminut mm. kunnan hankekoordinaattorina. Nykyisin pessimismipäivät työllistävät häntä. Artikkelista kävi ilmi kylläkin myös surullinen seikka: pessimistien saadessa uudet tilat paikalla ollut kylän ainoa sekatavarakauppa joutuu lopettamaan toimintansa, kun tilat menevät alta. Sitten ei kunnan alueelta saa edes kalssareita ostettua. Toisaalta jos jokin muu taho olisi ostanut tilat, olisi tilanne luultavasti sama. Puolangalla toimivista yrittäjistä on lehden mukaan vain muutama alle eläkeikäinen. Onko siellä ensi vuosikymmenellä enää yhtään yritystä? Tai asukasta?

Kävimme lapsuudessani Puolangalla joka kesä heinätöiden aikaan. Kun lähdimme kotiin, mummi hyvästeli aina sanoen, että me emme sitten enää näe, koska hän kuolee ennen seuraavaa kesää. Siinä kohti pessimismi oli kuitenkin aiheetonta: hän eli yli kahdeksankymppiseksi. Sillä perällä, jossa mummolani oli (40 km kirkonkylän keskustasta) ei liene enää yhtään talviasukasta. Äiti aikanaan käveli kouluun 17 km matkan ja asui viikot koulun asuntolassa. Talvella pääsi nopeammin, kun saattoi hiihtää. Mitähän jos jokin lapsiperhe päättäisi asettua asumaan sinne nyt? Lapset kai haettaisiin 40 km päähän kouluun taksilla joka aamu?

Äiti olisi parikymmentä vuotta sitten halunnut rakennuttaa perintöpalstalleen rantamökin, mutta kunta ei salli rakentaa kuin 100 metrin päähän rannasta, ettei tule liian ahdasta! Niinpä jäivät myös kesäasukkaat saamatta. Tilanne on edelleen sama. Näkisivätpä kunnan kaavoittajat vaikka Tampereen lähijärvien kesämökkitiheyden! Äidin kotijärvellä ei naapurin mökkejä näy eikä kuulu. 

Suorastaan surkuhupaisalta kuulosti jutussa se tieto, että Paljakan hiihtokeskus (jolla on vaikeuksia pärjätä Ukko-Hallalle) on päättänyt tänä vuonna satsata kiinalaisturisteihin. Sekin vielä!

Tulevaisuus näyttää, miten Puolangalle käy. Kenties uusi nousu tapahtuu sitten, kun maailman miljardi ilmastopakolaista etsii uusia kotikontuja. Tilaa riittää. Jos netti vielä silloin toimii, on etätöitä mahdollista tehdä rajattomasti. Kenties silloin tarvitaan myös viljelijöitä ja peltomaata. Nytkin olisi asuminen todella edullista. Mainittu Rajala oli ostanut 200 neliömetrin talon uima-altaineen hintaan 25 000 €. Pikkuisen eroa vaikkapa Helsingin yksiöihin hintaan alkaen 150 000 €...

tiistai, 28. tammikuu 2020

Postin ongelmia meillä päin

Postin ongelmia käsiteltiin tänään aamun lehdessä. Niitä tosiaan riittää - ei voi enää luottaa siihen, että jos krijeen antaa postin kuljetettavaksi, se löytää sinne minne pitää ja kohtuuajassa. Minä sain seurakunnan lähettämän joulukalenterin 11.12. Kummityttöni lähetti jouulukortin - Helsingistä Helsinkiin. Se oli leimattu 13.12., mutta meidän postilaatikkoon se saapui loppiaisen jälkeen v. 2020. Hautajaisten pitopalvelu lähetti laskun normaaliin tapaan heti tilaisuuden jälkeen. Meille se tuli 14.1., ja eräpäivä oli 15.1. Tällaisia tarinoita on kaikilla.

Vähän huolissani laitoin tänä aamuna pankkiin meneviä tärkeitä kuolinpesän asiakirjoja postilaatikkoon. Toivottavasti pääsevät perille! Toki ne voisi periaatteessa viedä henkilökohtaisesti pankkikonttoriin, mutta kun niitäkään ei enää ole koko kaupungissa kuin muutama, eikä yhtään 10 km säteellä meistä. Ne pari konttoria, jotka vielä on, suljetaan klo 16.30 eli siihen aikaan, kun normaalisti pääsen töistä. Konttorille ehtisin klo 17.30:ksi. Viikonloppuisin, kun ihmisillä olisi aikaa, pankkikonttorit ovat kiinni. Toki useimmat asiat voi hoitaa puhelimitse, mutta asiakirjoja ei saa lankaa pitkin menemään. Nämäkin dokumentit skannasin aiemmin sinne, mutta alkuperäiskappaleet on toimitettava myös.

Postiin palatakseni: olen ymmärtänyt, että tiistaisin leikataan ruohoa ym. eikä jaeta postia. Meille kyllä posti tulee tiistaisin. Sen sijaan maanantaisin useinkaan ei. Hesarissa kerrottiin tänään, että pääkaupunkiseudun postinjakelu on kaaostilassa. Käsin ei saa lajitella, mutta konelajittelu ei toimi niin kuin pitäisi. Jos pakka hajoaa, sitä ei saa lajitella uudelleen käsin. Käsin ja koneella lajiteltuja ei saa yhdistää. Väki on stressissä, sijaisia ei saa, uudet työntekijät saavat tarpeekseen vähimmillään yhdessä päivässä. Ei taida olla sellainen työpaikka, josta voisi olla ylpeä.  

sunnuntai, 26. tammikuu 2020

Jalat ilmassa

Luin Antti Röngän esikoisromaanin Jalat ilmassa. Olen erittäin vaikuttunut! Ehkä paras esikoisromaani, jonka olen lukenut. Aihe on kipeä ja kirjoittajalle omakohtainen, mutta siitä puuttuu kaikki teennäisyys ja yliyrittäminen, jotka joskus ovat aistittavissa ensimmäisissä julkaisuissa. Kieli soljuu vaivattomasti ja tarinaan uppoutuu sellaisenaan, kuin olisi Aaron silmin katselemassa elämää. Pitkästä aikaa luin jotakin niin, etten olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni ennen kuin se on lopussa.

Kirja kertoo koulukiusaamisen seurauksista opiskelijaikäisen Aaron elämässä. Takautumissa Aaro on kuudesluokkalainen, joka on joutunut kiusatuksi lähes koko ala-asteen ajan. Inhottavat luokkakaverit haukkuvat, lyövät, tönivät, vievät ihmisarvon aralta pojalta, joka ei osaa puolustautua eikä halua kertoa kokemastaan kenellekään. Opettaja ei huomaa, vanhemmat eivät huomaa. Isä asettaa omanlaisiaan vaatimuksia tajuamatta yhtään, mitä pojan välttelevän käyttäytymisen takana on. Seurauksena on nuorukainen, jonka itsetunto on mennyttä ja joka pitää itseään luuserina, jota kaikki halveksivat. Nykyhetkessä Aaro on aloittanut opinnot Jyväskylän yliopistossa ja yrittää selviytyä opiskelijaelämässä mutta vailla itseluottamusta.

Surullista on, että Aaron tarina ei ole ainutlaatuinen. Aaroja on eri puolilla. Liian usein kiusaamisen uhri jää yksin, kieltäytyy kertomasta kenellekään, vakuuttaa kaiken olevan hyvin, jos häneltä asiasta kysytään. Hän on varma, että kaikki muuttuu pahemmaksi, jos kertoo jollekin. Tai hän häpeää sitä, että on joutunut kiusatuksi, vaikka siinä ei todellakaan ole mitään häpeämistä toisin kuin kiusaajilla, jotka pilaavat toisen elämän ja vievät tasapainoisen tulevaisuuden. Julkisuudessa on kuultu kiusaamisesta voittajina selviytyneitä, jotka ovat päättäneet "näyttää niille" ja menestyneet laulukilpailuissa tai muussa julkisessa toiminnassa. Hienoa sekin. Pelkään kuitenkin, että enemmän on niitä, jotka eivät koskaan pääse jaloilleen vaan joiden alitajunnassa jäytää kaiken aikaa kiusaajien viesti: olet luuseri, häivy täältä, tapa ittes. (Tällaista kieltähän viime aikoina on kuultu jopa urheiluvalmentajien käyttäneen.) Uhrit löytyvät peräkamarista, psykiatriselta osastolta, haudasta.

Kirjoittaja Antti Rönkä on kertonut, että tarinalla on todellisuuspohja, vaikka se on romaani. Lehtihaastetteluissa hän on antanut kasvot kiusaamisen uhreille. Se on kunnioitettavaa. Jospa hänen esimerkkinsä ja mahdollisesti kirjansa rohkaisisi kiusaamisen uhreja lopettamaan vaikenemisen ja hakemaan apua. Ei psyykelääkkeistä vaan kertomalla totuuden siitä, kuka on tehnyt ja mitä, jotta kiusaajat joutuvat edesvastuuseen ja seuraavat potentiaaliset tekijät ehkä jättävät herjansa heittämättä. Kaikkien lasten ja nuorten pitäisi saada kasvurauha ja tasaainoinen tulevaisuus.

Kirjan luettuani tekee kovasti mieli etsiä käsiini vastikään julkaistu Antti Röngän ja hänen isänsä Petri Tammisen kirjeistä koostuvat yhteinen teos. Olen utelias lukemaan siitä, miten isän ja pojan välit ovat väreilleet ja millaisina he toisensa näkevät nyt. Onko löytynyt yhteinen aaltopituus viiimeinkin?

 

lauantai, 18. tammikuu 2020

Talvi?

Om tammikuun loppupuoli. Lämpötila on plussan puolella eikä maassa ole lunta. Tutkijat kertoivat jo vuosia sitten, että ilmastonmuutoksen edetessä Etelä-Suomessa tulee olemaan useita kuukausia kuin marraskuussa. Nyt se on todellisuutta. Lunta on nähty tilapäisesti muutamia senttejä noin vuorokauden kerrallaan. Muuten on ollut pääasiassa pilvistä ja tihkusateista, ellei sitten ole satanut runsaasti ja tuullut myrskyisästi. Aivan erilaista kuin ennen.

Luonto on hämmentynyt. Talitinttien titityy on alkanut. Pajunkissoja on ollut teiden varsilla jo viikkoja. Järvissä ei ole jäätä merestä puhumattakaan. Savimaiden pelloilla kuulemma vesi seisoo lätäkköinä. Nurmet vihertävät.

Juu, joidenkin mielestä tämä kuuluu luonnolliseen vaihteluun. Kunpa kuuluisikin! Todellisuudessa lumiset talvet saattavat tästedes olla harvinaisia poikkeuksia. 

Kävin tänään Hämeenlinnan taidemuseossa katsomassa Kotimaan kasvot -näyttelyä. Siellä erityisesti sykähdyttivät tällä kertaa lumiset maisemat. Mm. Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen ja Eero Järnefelt ovat kuvanneet kotimaata talvisina päivinä. Muistin, miltä kuulostaa lumen narina saappaan alla pakkasaamuna tai miltä tuoksuu kireä pakkanen. Tässä asiassa voi kyllä sanoa, että ennen oli paremmin! 

Lapsuuden muistoihin kuuluu tunne siitä, kun pulkkamäen jälkeen kehossa on kohmeisia kohtia eivätkä kasvotkaan liiku normaalisti. Kirpakka pakkanen on minusta aina tuntunut voimaannuttavalta. Varmaan siksikin, että vaatteet ja muu varustus on ollut kunnossa. On voinut nauttia ilman raikkaudesta ja kauniista, aurinkoisista talvipäivistä. Nyt ei aurinkoa ole juurikaan näkynyt.

On tosi surullista, jos sää tulee jatkossa talvisin olemaan tällaista kuin nyt. Harmaudesta pimeyteen ja takaisin harmauteen. Ei auta kuin toivoa, että tämä tosiaan on luonnollista vaihtelua, ja että ilmastonmuutoksesta huuolimatta talvet voivat olla tulevaisuudessa myös toisenlaisia.