torstai, 9. elokuu 2018

Pahaenteistä

 

Tänään on outo sää. Kuuma on, niin kuin jo yli kuukauden ajan, mutta tänään lämpö lisääntyi vielä klo 16:n jälkeen ja nousi yli 30 asteen. Sen sijaan meillä sisällä, jossa yleensä on tukalan kuuma, onkin nyt viileämpää, ”vain” 27 astetta. En siis tuuleta viilentääkseni niin kuin muina päivinä, vaan pidän ikkunat ja ovet visusti kiinni, ettei tule lisää lämpöä sisään. 

Kuvat maaapallon eri puolilta kuivuudesta ja kuumuudesta kärsiviltä alueilta ovat pysäyttäviä: nytkö se todella alkaa tuntua se ilmastonmuutos? Ja Afrikan lisäksi myös Euroopassa, Kaliforniassa, Australiassa... Tästäkö se vain etenee?  Tällaisiako ovat tulevaisuuden kesät? Saadaanko kunnon vilja- ja rehusatoa enää oikein missään? Jos joka puolella hätäteurastetaan karjaa, riittääkö ravinto? Kuinka monta katovuotta Suomi kestää? Tunnutaan luotettavan siihen, että viljaa voidaan aina tuoda, mutta entä jos kato on maailmanlaajuinen? Suomessa maanviljelijät lopettavat työnsä myös sen vuoksi, ettei sillä elä. Mitäs sitten syödään? Uutisissa kerrottiin eilen, ettei kato vaikuta kuluttajahintoihin juurikaan, koska esimerkiksi  leivän hinnasta vain 5% menee tuottajille. Kuinka ihmeessä? Nettipalstoilla kaupunkilaiset haukkuvat viljelijöitä ja kadehtivat tukiaisia. Silti heillekin leipä kelpaa ja hinnan pitäisi olla edullinen. Entä jos viljaa ei muuallakaan ole myytäväksi asti tai ei syystä tai toisesta saada tuotua  eikä Suomessa enää viljellä?

Kuivuus ja kato ovat kuitenkin vain pieniä tekijöitä maailman tämän hetken ongelmien keskellä. Kuinka voi olla, että vaikutusvaltaisiksi johtajiksi on  tärkeimmissä maissa valittu ihmisiä, joilla ei ole riittävää ymmärrystä tehtävän hoitamiseen eikä varsinkaan rauhantahtoa ja neuvottelukykyä? Kaikkialle tuntuu kerääntyvän pahaenteisiä myrskypilviä, ja yhä useammin saa lukea ja kuulla vertauksia ilmapiiriin, joka vallitsi edellisten maailmansotien alla. Ihan oikeasti, hankkivatko maailman johtajat tahallaan sotaa? Ympäristön tilastakaan ei ole yhteisymmärrystä, joka tarvittaisiin, jotta maapallo voisi pelastua ja ihmiskunta jatkaa ylipäätään olemassaoloaan ilmastonmuutoksen kourissa.

Ei voi mitään, mutta mieleen tulevat monet lopunajalliset ennustukset: maa saastuu ihmisten jalkojen alla, sanomia sodista ja maanjäristyksistä tuntuu tulevan päivittäin jne. Maailmanloppu taitaa tulla ihan ihmisten oman toiminnan kautta. Kysymys kuuluu, mitä voi yksittäinen pieni ihminen tehdä tämän kaiken keskellä? Vältellä muovipussien käyttöä, syödä kasvisruokaa ja pysyä sovussa muiden kanssa? Olisiko muuta vielä? Olemmeko vain vastuuttomien maailman johtajien pelinappuloita, joilla he pönkittävät omaa ties mistä syystä kieroutunutta egoaan? 

Silti: maailma on kaunis ja ihminen on kaunis, oikeita taideteoksia. Miksi emme kykene pitämään niistä huolta?

sunnuntai, 5. elokuu 2018

Loppu hyvin kaikki hyvin - ainakin tällä erää

Olen taas menossa äidin luo Keski-Suomeen. Tälläkin kertaa bussilla, sillä molemmat mahdolliset junat oli loppuunmyyty. Heräsin ajoissa, ja aikaa aamutoimiin ja pakkausten viimeistelyyn oli riittävästi. Piti olla. Juuri ennen lähtöä huomasin muistilapusta, että porkkanoita oli pitänyt kuoria matkaevääksi. Äkkiä toimeen!  Sekin sujui sutjakkaasti. Mutta sitten. Ovella lähtiessä tuli mieleen, että bussilippu kannattaa ottaa valmiiksi käteen. Vaan sitäpä ei löytynytkään mistään! Käytin sitä eilen viimeksi palatessani elokuvista ja muistan nähneeni sen jossakin, mutta repusta sitä ei löytynyt,  vaikka kuinka pengoin. Sitten käsilaukku, eilinen reppu, entä pöydällä, taskut... ei missään. Oli pakko kahmaista muutama kolikko taskuun ja lähteä juoksujalkaa bussipysäkille. 

Pääsin perille näkemättä vilaustakaan bussista, mutta näyttötaulu osoitti, että bussi oli jo mennyt. Reittiopas, josta ajan eilen tarkistin, kertoikin tänään minuuttia aiemman ajan. Ehkä se oli ollut siitäkin etuajassa. Ei auttanut muu kuin katsoa uudelleen reittiopasta siinä toivossa, että vielä jollakin bussilla ehtisin Kamppiin kaukobussiterminaaliin. 

Tärppäsi! Jos kävelisin kuuden minuutin päässä olevalle pysäkille, minun pitäisi  vielä ehtiä sieltä toisella bussilla. Askelsin sinne niin ripeästi, että jäi vielä odotusaikaakin. Huh helpotusta! 

Bussi tuli ajallaan ja istuin kyytiin. Silloin havaitsin, että eväskassissani oli jotakin hullusti. Äidille tuliaisiksi keräämäni karviaiset olivat kassin pohjalla eivätkä rasiassa! Aloin poimia niitä takaisin. Yksi oli märkä, joten sitä ei voinut laittaa muiden sekaan. Pistin sen suuhuni. Yäk, se olikin pilaantunut. En siinä kiireessä ja hiki valuen keksinyt muita ratkaisuja, joten nielaisin sen. Gulp.

Sen jälkeen onneni kääntyi. Kävi ilmi, että toinen bussi ei ajanutkaan samaan paikkaan kuin omani, vaan se kaarsi suoraan Kampin terminaaliin, suoraan Alepan eteen! Jess! Aikaa oli niukasti, mutta ennätin ostaa pikku eväät, käydä wc:ssä ja laskeutua rauhallisesti kaukoterminaaliin. Vielä jäi muutama minuutti yli. Matka saattoi jatkua. 😊

tiistai, 31. heinäkuu 2018

Ampiaiset

Ampiaisista on ollut harmia tänä kesänä. Niillä on pesiä kaikissa mökin rakennuksissa, mutta tällä kertaa tuvan kuistin katon välissä oleva pesä on laajentunut hyvinkin suureksi ja lapset pelkäävät amppareiden lentelyä. Kun lehdissä kaiken lisäksi luki, että elokuussa ampiaisten määrä saattaa  20-kertaistua ja ne muuttuvat äkäisiksi, ymmärsimme, että on aika toimia.

Netistä löytyi monenlaisia konsteja (muita kuin veljeni ehdottama Raid, jota kammoksuin). Tälläsin ensin pesän alapuolelle ämpärin, jossa oli veden lisäksi tilkka astianpesuainetta. Ampparit kuulemma ensin koukkaavat alaspäin ennen lennolle lähtöä, ja tiskiaine vie pintajännityksen, jolloin ne hukkuvat. Saldo: parikymmentä kuollutta ampiaista muutamassa päivässä, vaikka ämpäri oli aika alhaalla lentoaukkoon nähden.

Miesten keinot olivat järeämmät. Paikalle tuotiin teollisuusimuri, jonka letku suunnattiin aukkoon, josta ampiaiset kulkivat. Se aiheutti epätietoisuutta pörisijöissä, mutta vaikka kymmenet lajitoverit joutuivat imurin kitaan, muut keksivät vaihtoehtoisia reittejä. Imuria siirreltiin eri paikkoihin tarpeen mukaan, ja muutamassa päivässä saldo oli satoja ampiaisia ja liikenne pesän suulla huomattavasti aiempaa hiljaisempaa. 

Kahvipöytään pihamaalle ilmaantui pian myös makeista tarjoiluista kiinnostunut ampiaisyksilö. Kokeilin lukemaani vinkkiä, jossa täytettiin muovipussi vedellä ja ripustettiin pöydän lähelle. Vedestä heijastuvan auringon piti karkottaa ampiaiset. Aluksi tuntui, että konsti toimi, vaikka pussia ei saatukaan ripustettua vaan sitä pideltiin ilmassa tai se laitettiin pöydälle,  mutta lopulta joko aurinko oli liian alhaalla, pussi väärässä paikassa tai ampiainen tavallista fiksumpi. Se jatkoi pörräämistä. Pöytäseuralaiset alkoivat katsoa minua säälivästi, kun sinnikkäästi esittelin vesipussia ampiaiselle. 

Sinänsä minulla ei ole mitään ampiaisia vastaan. Niillä on oma paikkansa luomakunnassa niin kuin minullakin. Tällä kertaa tuvan  pesä oli kuitenkin vaarallisessa paikassa, kun varsinkin tiedustelija-ampiaiset hyökkäilivät sisään menijöitä kohti. Voin ymmärtää, että varsinkin lapsia pelottaa. Pahassa paikassa olevan pesän saa luonnonsuojeluhenkinenkin hävittää. Vaarallisinta on tietysti silloin, jos joku on hyvin allerginen ampiaisenpistoille. Äitini on joutunut monta kertaa hoitoon vakavan reaktion vuoksi, mutta hän ei enää pysty  käymään mökillä. Sain itse viime kesänä ampiaisen piston, kun laitoin mustikkametsässä käteni maa-ampiaispesään. Kyypakkauksella oireet kuitenkin hävisivät tunnissa ja pääsin takaisin metsään. En siis ole allerginen ampiaisille ainakaan vielä. Loppukesällä tilanteet usein kärjistyvät, kun turhautuneet työläiset parveilevat ja ovat kärttyisiä. Jos niiden lukumäärä vielä kasvaa huomattavasti, riski pistokseen kasvaa. 

Ensi kesäksi on ehdittävä laittaa valepesä kuistin kattoon ennen pesänrakennusaikaa. Annoin tehtävän paikkakunnalla asuvalle veljenpojalle, koska emme itse milloinkssn pääse mökille tarpeeksi aikaisin. Näytin hänelle myös netistä videon, jossa opastettiin valepesän tekoon. Ehdotin suodatinpussimallia, ettei tarvitse opetella virkkaamaan. Toivottavasti hän muistaa saamansa tehtävän keväällä ajoissa!

Aitassa ja saunassa olevat ampiais- js kimalaispesät saavat olla rauhassa. Ne eivät ole vaaraksi kenellekään vaan rinnakkaiselo sujuu luontevasti. Kuumalla on hauska kuunnella surinaa, kun pesää jäähdytetään siipiä heiluttamalla. Iltaisin pörinä lakkaa, kun hyönteisetkin käyvät nukkumsan. Zzz...

maanantai, 23. heinäkuu 2018

Konmaritusmutinaa, osa 2

No niin, nyt on koko Kon mari -teos luettu. Johtopäätöksenä voisin sanoa, että kyllä se innosti miettimään uutta, järkevämpää järjestystä tavaroille ja ennen kaikkea turhien tavaroiden karsimista. Varmasti voisin paremmin, jos saisin käytyä kaikki tavarat läpi ja luovuttua kaikesta, mikä ei ole välttämätöntä. Jospa saisin otettua ainakin yhden päivän tämän kesän aikana, jolloin keskittyisin roinan poistoon. Vaikeaa se on, sillä kaikella tuntuu olevan syy siihen, miksi olen sen säilyttänyt. Pitäisiköhän kokeilla kriteerinä sitä, tuottaako vaate tai tavara iloa? Lisäksi haluaisin, että poistamani tavarat eivät mene roskikseen vaan kiertävät tuottamaan iloa toisaalla. Ainakin useista kenkäpareista voin luopua - Armaani iloksi, sillä hänestä minulla on niitä liikaa - koska niitä ei tule käytettyä, usein siksi, että ne ovat hiukan liian isoja tai pieniä. 

Kirjat ovat oma lukunsa, mutta niihin en tällä erää puutu. Silloin tällöin vien kirjaston kierrätyshyllyyn joitakin, joista olen päättänyt luopua.

Talvi- ja kesävaatteet ovat erikseen, ja toiset sijaitsevat varastossa. Valitettavasti siellä ei ole kovin paljon tilaa minun tavaroilleni. Kaipaisin oikeasti vanhan ajan vinttiä, johon voisi surutta viedä esimerkiksi vaatteet, joiden tietää tulevan uudelleen muotiin ja joita voi vielä käyttää.  Nytkin minulla on käytössä pitkä villatakki, jonka hankin kymmeniä vuosia sitten. Ihan passeli edelleen mutta oli välillä pois muodista. (No, ei sitä kukaan tosi muotitietoinen ehkä enää käyttäisi, mutta minulle ok.)

Loppukaneettina kirjasta sanoisin, että oli kiinnostava. Ja mielenkiintoista, että joku voi kokea järjestelemisen todella sydämen asiakseen lapsuudesta asti. Ei taida olla edes perhettä kirjoittajalla, ainakin sellaisen kuvan sain. Siipan pitäisi ainkin jakaa sama ajatusmaailma.

Nyt pitäisi varmaan vielä päättää, tuottaako kyseinen kirja minulle sellaisen mielihyvän värähdyksen, että sijoitan sen kirjahyllyyni, vai sanonko sille: kiitos kun jaoit ajatukset kanssani, hyvää matkaa.

maanantai, 23. heinäkuu 2018

Konmaritusmutinaa, osa 1

Olen kaikista trendeistä aina harppauksen jäljessä. Konmaritusbuumi tuli Suomeen ja ilmeisesti muuallekin joitakin vuosia sitten, ja Armaani antoi Marie Kondon ensimmäisen kirjan minulle lahjaksi jo pari vuotta sitten (ymmärrän kyllä miksi 😂), mutta kirja jäi lukemattomien kirjojen pinossa pian lähes puolen metrin syvyyteen, kun muita kirjoja kertyi sen päälle, ja vasta nyt olen päässyt siihen käsiksi. Siitä minulla ei ole epäilystäkään, ettenkö kuuluisi kohderyhmään! Työhuoneeni on katastrofaalisen täynnä tavaraa, niin komerot, työpöytä kuin lattiakin.

Nyt siis otin kirjan kassiini mukaan lomalukemiseksi ja ryhdyin tutustumaan teokseen ja ideologiaan (kai sitä niin voi kutsua), josta toki olin kaikuja kuullut jo  vuosia sitten. Trendeistä selvillä oleva serkkuni muistaakseni puhui asiasta jo ainakin kolme vuotta sitten. 

Lähtökohtahan on se, että jos on liikaa tavaraa ja epäjärjestystä, se ahdistaa, ja koko elämäkin on sotkussa. Siitä olen samaa mieltä, ja ahdistun joka kerta, kun astun kotona omaan työhuoneeseeni. Töissä yritin parhaani mukaan siistiä soppeani kesäksi, sillä tiedän pomoni käyvän siellä lomani aikana katsomassa ja miettimässä, mihin muuhun käyttöön tilan voisi ottaa. Liikaa papereita on sielläkin, mutta kotona kaaos on vielä pahempi, ja syyllinen löytyy helposti peiliin katsomalla. 

Taustaksi ja puolustukseksi on kyllä sanottava, että tavaroiden säilyttäminen kaiken varalta johtuu saamastani kotikasvatuksesta: mitään sellaista ei saanut heittää pois, millä voisi vielä joskus olla käyttöä. Se taas johtuu siitä, että vanhempani sota-ajan kasvatteina, evakkoina ja suuren köyhyyden kokeneina olivat oppineet laittamaan kaiken talteen ja köyttämään uudelleen. Sama taipumus näyttää periytyneen veljilleni. Tavallaan kyllä hyvä asia ekologisesta näkökulmasta. Joulupaperit ja lahjanarut voi vuoden kuluttua ihan hyvin ottaa esiin ja käyttää uudelleen, jolloin luonnonvaroja säästyy. Vaatteista voisi leikata matonkuteita tai siivousrättejä. ”Laitetaan talteen”, kuulen mielessäni isäni sanovan erinäisistä kumilenkeistä, ruuveista ja muista vipstaakeista.

Marie Kondolla on erilaiset perustelut tavaroiden vähentämiselle. Ihminen voi paremmin ja kokee elämänsä olevan järjestyksessä, kun tavarat ovat hallinnassa ja hän omistaa vain sellaisia tavaroita ja vaatteita, jotka tuottavat hänelle iloa. ”Kaiken varalta” ei kuulu hänen sanastoonsa. Sen sijaan opeista  henkii japanilainen ajattelu, jossa tavaroillakin on henki - sukkahoususi voivat paremmin, jos niitä ei ole kuristettu myttyyn vaan ne saavat levätä sillä aikaa, kun et niitä käytä. 

Kondo esittelee omia kokemuksiaan sekä perusteet ajattelulleen, opettaa vaatteiden lajittelua sekä säästettävien vaatteiden taittelua. Olen kyllä aina viikannut puseroni pesun jälkeen kaappiin pinoon, mutta en kylläkään pieneksi neliöksi vaan isommaksi. Veikkaan myös, että niin syvälle en konmaritukseen hurahda, että puserot alkaisin taitella pikkuneliöiksi ja säilyttää pystyssä. Noudattaakohan  joku suomalainen niitä oppeja kirjaimellisesti? Japanissa se varmaan istuu tyyliin paremmin sekä panteistisen ajattelun että pienten tilojen takia.

En myöskään koe tarvetta ”pitää yhteyttä ” talvivaatteisiini sivelemällä niitä kesäaikaan osoittaen, että kaipaan niitä. Kattia kanssa. Kesä on liian lyhyt talven kaipaamiseen! Nautin, kun saan käyttää kesävaatteita, silloin kun sää sen sallii. Kaikkina kesinähän hellevaatteet eivät pääse edes ulkoilemaan (mutta niitäkään ei silti silittele). En myöskään ymmärrä, miksi pitäisi kenkiä tai laukkua illalla kiittää niiden työstä. 

 - - -

Ja kirjat. En todellakaan näe tavoitteeksi supistaa kirjahyllyjeni sisältöä 30 niteeseen, josta Kondo itseään onnittelee. Meillä on yhteensä kahdeksan kirjahyllyä, joissa on paljon kirjoja, osin kahdessa rivissä. (Monella kirjoja rakastavalla ystävälläni on paljon enemmän.) Suurin osa meidän kirjoista on minun, sillä Armaani kykenee luopumaan omistaan helpommin ja  ja käy ne säännöllisesti läpi. Olenhan minäkin sitä tehnyt, mutta luopuminen on vaikeampaa, koska en  t a h d o niistä erota. Enkä tyhjennä ensin kaikkia kirjojani lattialle tai kysy jokaiselta kirjalta, tuottaako se minulle mielihyvän värähdyksiä. Kirja-asiat hoidan omalla tavallani enkä moiti itseäni, jos hyllyt ovat täynnä. Tavoite on kuitenkin se, ettei lattialla ja työpöydällä enää olisi pinoja, vaan kaikki kirjat mahtuisivat hyllyihin.

No, Kondokin sanoo lajitteluosan lopuksi, että kysymys on tunteesta. Jokaisella on omat ilonaiheensa ja lempikapistuksensa. Jollakin on paljon kirjoja, toisella kenkiä. Pääasia, että ne tuottavat iloa.

Jatkan lukemista ja sisäistä väittelyäni Kondon kanssa. Kirjahan on hyvä, jos se herättää ajatuksia, ja sitä tämä kirja totisesti tekee!