lauantai, 17. kesäkuu 2017

Nimbyt taas!

Muutama päivä sitten uutisoitiin taas kerran tosi nolosta tapauksesta. Naapurit vastustivat kehitysvammaisten asumisyksikön rakentamista heidän auinalueelleen, tällä kertaa Kirkkonummella. Edellinen tapaus oli Espoosta. Viimeisimmän perustelu oli mitä omituisin: alueella asuu lapsiperheitä, joten se ei ole sovelias nuorten kehitysvammaisten asumiseen. Mitä ihmettä? Eikö juuri lapsille tekisi hyvää oppia käytännössä pienestä pitäen, että meitä ihmisiä on monenlaisia! Puhumattakaan siitä, että joillakin on todellisuudessa taustalla silkka pelko siitä, että oman asunnon rahallinen arvo laskisi, jos naapurissa asuisi erilaisia ihmisiä. 

Jos minulla olisi lapsia, haluaisin mielelläni asua kehitysvammaisten naapurien lähistöllä! Heidän kanssaan olisi varmasti välitöntä seurustella ja vaalia hyviä naapuruussuhteita, jopa käydä toistensa luona kylässä. Toisin on tällaisella tavallisella asuinkadulla, jossa kaikki uudet naapurit eivät edes käy esittäytymässä, jotta tietäisi, ketä naapurissa asuu. (Toki on myös aivan mainioita naapureita, joiden kanssa juttua riittää ja joiden kanssa tehdään muutakin yhdessä kuin vain rupatellaan kadulla.)

Kehitysvammaisille nuorille on unelmien täyttymys päästä aikuistuttuaan asumaan pois lapsuudenkodista. Samoin on heidän vanhemmilleen helpotus, että nuoret pääsevät itsenäistymään turvallisella tavalla asumalla paikassa, jossa on henkilökuntaa auttamassa käytännön asioissa. Jos eläisimme ihanneyhteiskunnassa, he pääsisivät myös kykyjään vastaavaan työpaikkaan tavalliseen työyhteisöön. Kunpa kaikki kehitysvammaiset pääsisivät asumaan muiden ihmisten keskelle mahdollisimman tasa-arvoisina ja arvostettuina yhteisön jäseninä! Kunpa nimbyily ("totta kai heidän pitää saada hyvä asuinpaikka, mutta ei meidän naapuriin!") ei enää pilaisi yhdenkään kehitysvammaisen tai hänen läheistensä iloa uuden kodin odotuksessa.

tiistai, 6. kesäkuu 2017

Hätätilanne

 

 

Olin - taas kerran - lähdössä junaan Pasilasta. Jo kotoa sinne bussilla ja junalla matkatessani huomasin, että hätätilanne oli kehittymässä. WC pitäisi löytää. Asia alkoi heti huolestuttaa, sillä Pasilan asemalla on iso remontti menossa, enkä tiennyt, onko vanha asema enää auki. 

 

Asemalla menin hissikammostani huolimatta hissillä uuden tilapäisaseman toiseen kerrokseen. Etsin WC- opasteita, mutta niitä ei näkynyt missään. Seilasin useilla hisseillä eri kohdista alas ja ylös, mutta vessaa tai opasteita ei näkynyt. 

 

Julisteista huomasin, että tänään vietetään vanhan aseman jäähyväisiä. Se on siis auki vielä. Siellä on myös WC, joten sinne! 

 

Vanhalla asemalla oli vilskettä, kun myymälätiloja purettiin. Löysin viimein vessan kohdan, mutta eteen oli ilmestynyt sininen seinä. Voih. Olo alkoi jo olla tuskainen. Olin kuljeskellut jo yli varttitunnin. Päätin mennä takaisin uudelle asemakäytävälle. Muistin nähneeni Subin mainoksen. Siellä ainakin olisi vessakin. 

 

Seurasin Subin nuolia, ja kuinka ollakaan, samassa portaikossa huomasin myös nuolen WC:hen! Piti mennä Subin ovesta sisään, jolloin pääsi välikköön, jossa oli kolme vessaa. Vihdoin! 

 

Mutta ei sinne noin vain menty. Piti soittaa vessanoven numeroon, kuunnella hintatiedote, ja sitten vasta kuului vapauttava summerinääni: ovi aukesi. Pääsin sisään. Pääsymaksu veloitettaisiin puhelinlaskussani! 

 

Huh, aika hankalaa. Suosittelisin, että WC-opasteet lisättäisiin myös muualle kuin ihan WC:n edessä olevaan portaikkoon. Looginen paikka mielestäni olisi esim i-taulu sekä hisseihin osoittavat opastevalotaulut. Paremman puutteessa myös paperinuoli seinällä helpottaisi hätää kärsiviä.

sunnuntai, 21. toukokuu 2017

Superviikonloppu

Kuluneena viikonloppuna kirkollinen väki kokoontui suurille juhlille: kirkkokuorolaiset Helsinkiin ja luottamusmiehet ja muut delegaatit sekä lähetysväki Turkuun. Minulta kaikki tapahtumat menivät ohi - korjasin kokeita ja tein arvosteluja loma-asunnollamme. Yritin kyllä saada selville kirkkomusiikkijuhlien ohjelmaa etukäteen, mutta en löytänyt sitä mistään. Nettilinkistä tuli aina herja jostakin suljetusta sivusta. Olin jo ostanut perjantaiksi junalipun lähteäkseni maalle, kun lopulta sain tietää Messias-oratorion esitysajan Senaatintorilla. Lauantai-iltana taasen tajusin liian myöhään, että esitys saattaisi olla netissä kuultavissa kuitenkin. Löytäessäni facebook-sivulle striimaus oli juuri loppunut. Voih ja voih. Olen ollut kirkkopäivillä vain kerran, ja silloinkin vain kuoron kanssa esiintymässä 1980-luvun alussa. Kirkkopäiväthän olivat aiemmin vielä suljetumman piirin juhlat kuin kai nykyisin. Pääasiassa paikalla on kuitenkin seurakuntien lähettämiä (ja maksamia) edustajia. Hinnasta ei ole tietoa, mutta käsittääkseni sinne voisi itsekin ostaa pääsylipun. Lähetysjuhlat sen sijaan ovat olleet ilmaiset, ehkä olivat edelleenkin, vaikka olivatkin samassa paikassa. Vaikka nykyisin olenkin lähinnä seurakuntapassiivi, olisi kiinnostavaa seurata, mitä kirkossa tapahtuu. Tänään tein eräästä aikomuksesta totta: lähdin aamulla kirkkoon lomapaikkakunnallamme. Armaani heitti minut sinne autolla, sillä muuten en olisi ehtinyt ajoissa. Tuli siis bongattua uusi kirkko. Väkeä oli hämmästyttävän paljon - olin luullut, että kaikki aktiivisimmat kirkossakävijät olisivat olleet Helsingissä tai Turussa. Vanhuksia oli eniten, mutta myös lapsiperheitä (sitä vauvamekkalan määrää kaikuvassa kirkossa!), riparilaisia ja muitakin. Papit olivat miehiä ja muusikot naisia. Oli oikein perinteinen messu. Aihekin oli, nimittäin rukous. Saarnan ajatukset olivat tuttuja ja usein kuultuja, mutta olihan ihan hyvä kuulla ne jälleen. Laulaakin olisi saanut täysin rinnoin, sillä urkujen pauhu täytti temppelin niin, ettei kenenkään lauluääni erottunut paitsi kanttorin, jolla oli kantava sopraanoääni. Urkuri oli vallan taitava ja soitti pitkät alku- ja loppusoitot. Viikonloppu oli lämmin ja aurinkoinen. Pohjoistuuli osuu meille, joten terassilla ei tarjennut istuskella ennen kuin juuri ennen pois lähtöä, jolloin tuuli laantui ja aurinko kääntyi paistamaan sinne. Niinpä joimme lähtökahvit terassilla. Onneksi tuli tänään liikuttua tavallista enemmän pelkän työnteon lisäksi. Kävelin ensin kirkosta kotiin - 50 minuuttia - ja iltapäivällä lähdimme vielä metsäkävelylle puoleksitoista tunniksi. Linnut sirkuttivat, kukat kukoistivat, lehdet suurenivat puissa melkein silminnähden. Sorsat ja lokit uiskentelivat lammella. Kauempaa kuului palokärjen tai käpytikan naputus (voiko ne erottaa jostakin?) Metsässä on sekin hyvä puoli, että on lämmin, koska tuuli ei siellä tunnu. On myös varjoisaa, mikä on mukavampaa kuin kova paahde, joka vallitsi aukeilla paikoilla. Nyt täytyy kaivaa hellehatut ja lippalakit esiin samoin kuin muutkin kesävaatteet. Outoa, ettei niitä ole toukokuun puoleen väliin mennessä vielä tarvinnut! Tekisi myös mieli päästä pyöräilemään. Kun arvosanat on annettu, aion löytää aikaa myös fillarointiin. Meillä siirryttiin numeroarvosteluun, mikä helpottaa hiukan työtaakkaa: vain 317 arvosanaa aiemman yli 500:n sijaan. Suurin osa alkaakin jo olla selvillä. Olisi hauskaa tehdä pyöräretkiä sekä pääkaupunkiseudulla että lomapaikkakunnilla. Kunpa polveni kestäisi vielä pyöräilyä! Ensi torstaina on helatorstai. Se taitaa mennä kotihommissa, kun ne ovat jääneet viime viikkoina Armaani kontolle kaikki. Perjantaina on onneksi myös kepeä työpäivä piknikkeineen. Pidän arkipyhistä, sillä ne tekevät viikon erilaiseksi, epätavanomaiseksi. Toivottavasti niistä ei koskaan luovuta minkään kikyhömpötyksen vuoksi. (Ihan oikeasti, miten Suomi pelastuu sillä, että tavanomaisen raatamisen lisäksi teen lisätyöpäiviä ja -tunteja? Eihän siinä siirry rahaa mihinkään, työaikaa meillä ei ole muutenkaan ja työuupumus vain lisääntyy.)

sunnuntai, 14. toukokuu 2017

Liikuttavia hetkiä

Tänä viikonloppuna on ollut monta hetkeä, jolloin olen joutunut nieleskelemään liikuttuneena. Useimmat ovat tulleet ihan yllättäen. 

Presidentti Mauno Koiviston kuolema sai aikaan kiitollisen mielen. Hän oli hyvä presidentti ja vaikuttava ihminen. Uutinen hänen kuolemastaan toi mieleen oman isäni ja hänen viimeiset vaiheensa. Samalla tavalla hänkin oli Alzheimerin taudin haurastuttama.  Tämän päivän suruliputus toi palan kurkkuun.  Kansakunnan yhteinen suru ja kiitollisuus. 

Aamulla olimme äidin kanssa kirkossa pitkästä aikaa. En ole itseksenikään päässyt kirkkoon moneen kuukauteen. Heti ensimmäinen virsi sai kyynelet silmiin. En ole tajunnutkaan, miten paljon olen kaivannut sekä virsiä että laulamista. Rakas harrastus on ollut katkolla jo vuosia. Aamuisin kykenen  laulamaan vain tunnin pari astmalääkkeen oton jälkeen. Tänään kirkossa oli lääkkeen otosta jo niin kauan, että ääneni oli jo käheä. Piipittelin vain hiljaa. Silti sekin tuntui tosi hyvältä. Äitikin pitää kovasti laulamisesta, ja hän kovasti toivoisi, että olisi lauluseuraa. Tänään virret olivat kuitenkin yhtä lukuun ottamatta outoja tai uusia, joten äiti pääsi mukaan laulamiseen vain Totuuden Hengessä.

Koko päivän on mielessäni soinut laulu Äidin sydän. Olisin tietenkin myös halunnut laulaa sen äidille, mutta en ikinä pysty sitä itkemättä laulamaan. Niinpä jätin yrityksenkin väliin. Hyräilin sitä vain itsekseni aamulla suihkussa... Silloin huomasin, etten enää muistanutkaan kaikkien säkeistöjen sanoja kunnolla. Vaan kas: kun lähdimme autolla kotia kohti, tuli autoradiosta Faunin iltapäivä, jossa oli lauluja äideille. Ja heti ensimmäisenä ihana esitys Äidin sydämestä kaikkine vanhoine säkeistöineen, joita lapsena lauloimme:

"...Kun ihmismielet vaihtelee, kun kiitos kaikuu, vaikenee, kun poljetaan ja moititaan, jäät yksin yöhön, unholaan. 

On paikka, missä lohdun saa: sua sydän äidin rakastaa. Voit hellään helmaan painaa pään ja itket murheen lientymään. 

Pois moni kallis mennyt on, sä kauan tunsit kaipion. Muut korvas aika, mitkä vei - sydäntä äidin konsaan ei."

***

Äsken päättyi radiossa hieno kuorokonsertti Sulasolin laulujuhlilta Hämeenlinnasta. Viimeisenä piti tulla Finlandia, mutta radiosta katkaistiin lähetys "kun ei Hämeenlinnasta kuulu enää mitään". Voi ei, siellähän oli hiljainen hetki edesmenneen presidentin muistoksi ennen Finlandiaa! Me radion kuuntelijat jäimme nyt sitä paitsi. Onneksi olimme kuitenkin saaneet nauttia upeasta konsertista jo kaksi ja puoli tuntia. Kiitos, Yle radio1.

tiistai, 9. toukokuu 2017

Outo sää

Aamulla oli kirkas auringonpaiste ja pari astetta lämmintä. Lähdin töihin, ja kävelytiellä kohtasin hauskan näyn: kuusi urossorsaa taapersi yhtä jalkaa ojan suunnasta kohti nurmikenttää. Kuin mieskuoro! 

Välituntivalvonnassa tarkenin hyvin talvipalttoossani, mutta hiukan vilutti, kun näin joidenkin lasten juoksentelevan pihalla ilman päällysvaatteita tai jopa pikku topissa! En voi ymmärtää. Asiasta sanominen ei auta yhtään. Ehkäpä elämä joskus sitten opettaa, kun ei halua enää jatkuvasti olla flunssassa...  Tai ehkäpä siinä karaistuu. (Minulle niin ei kylläkään ole käynyt.)

Töistä lähtiessäni alkoi sadella räntää. Kuuro oli kovin paikallinen, sillä kotiportilla ei enää satanutkaan vaan paistoi taas aurinko. 

Illalla päätin lähteä sauvakävelemään. Aurinko paistoi lähtiessäni, mutta tuuli oli aika viileä. Reippaasti askelsin lähiteitä pitkin. Sitten tuli pieni yllätys: alkoi sataa rakeita. Ei mitään kananmunankokoisia, vaan pieniä, muutaman millin kokoisia. Niitä sitten riittikin loppumatkaksi eli pariksikymmeneksi minuutiksi. Sitten olikin maa jo valkoinen.

Valkovuokot hytisivät kylmässä, olivat laittaneet terälehtensä suppuun ja selvästi odottivat lämpimämpiä kelejä. Niin me ihmisetkin! Ehkä ensi viikolla...