lauantai, 10. elokuu 2019

Mustikassa

 

Tänä vuonna ei kuulemma ole mustikoita. Suomalainen ei usko ennen kuin näkee, joten lähdimme metsään. Lämpötila oli  +24˚C, joten ei palellut. Olimme katsoneet kartasta lähellä olevan kiinnostavan kohteen, johon ajoimme autolla, sillä fillarilla en olisi saanut ämpäriä ja Kontio-saappaitani mukaan. 

Painelimme metsään. Pessimistinä jätin ämpärin autoon ja ajattelin kerätä vähäiset mustikat Armaani kanssa samaan ämpäriin. Mustikanvarpuja näkyikin joka puolella, mutta eihän niissä tosiaankaan ollut marjoja. Sitten löysin: kolme mustikkaa, joista yksi oli nahistunut. Kaikki olivat pieniä, mutta söin heti kaksi kunnollista. Ne maistuivat vähän kitkeriltä. 

Jatkoimme matkaa pientä metsätietä pitkin. Tien varressa näkyi houkuttelevasti vattuja. Maistelin niitä, ja ne olivat pieniä mutta tosi makeita. Armaani hoputti eteenpäin. Jonkin aikaa kuljettuamme tulimme leveälle sähkölinjalle. Sielläkin näytti olevan vadelmia. Niinpä ryhdyimmekin keräämään niitä - minä Armaani poimuriin, kun olin oman ämpärini jättänyt autoon. Olin ajatellut, että on noloa kulkea iso tyhjä ämpäri mukana metsässä, mutta eipä siellä olisi ollut edes ketään katselemassa. Turhamaisuudesta (tai silkasta tyhmyydestä) joutuu joskus kärsimään. 

Lopulta kävi niin, että pysyttelimme saman alueen vattupuskissa koko ajan. Aikamoisissa pöpeliköissähän ne yleensäkin kasvavat, joten tietoisuus mahdollisista heinikossa väijyvistä punkeista oli mielessä kaiken aikaa heinien viistäessä kasvoja tai kurkottautuessa tiheän pensaan sisään. Poimiminen on yleensäkin hidasta puuhaa, mutta tällä kertaa vielä toinen käteni piteli poimuria, joten oli vain yksi vapaa käsi poimimassa. Pari tuntia vierähti kuin siivillä. Välillä kädelleni istahti soma perhonen pariinkin otteeseen, mutta se piti siipensä niin suoussa, etten saanut tunnistettua. Sitruunaperhonen ja vielä jokin kolmaskin liihotteli ohitseni. Hyttysiä oli vain yksi kerrallaan. Kimalaiset jostakin syystä kiinnostuivat minusta vähän liikaa, mutta selvisin niistäkin. Yhtään punkkia ei onneksi tavattu. 

Evästauon jälkeen jatkoimme vielä jonkin aikaa poimintaa, niin että koko reissuun meni noin neljä tuntia. Lopputuloksena molemmilla noin 1,5 litraa ihanan makeita villivadelmia talven herkkuhetkiin. 

Paljon vattuja jäi metsäänkin, ja uusia kypsyy kaiken aikaa. Mustikoiden poiminta jäi haaveeksi, mutta päätimme tänä vuonna ratkaista asian ostamalla pensasmustikoita. Palatessa Armaanikin löysi kolme mustikkaa, joten ihan ilman emme jääneet kumpikaan. Ensi viikonloppuna kenties jatketaan vatunpoimintaa mutta eri metsässä. 

 

keskiviikko, 17. heinäkuu 2019

Lestadiolaiskuvauksia

Luin Pauliina Rauhalan kirjan Synninkantajat. Se kuvaa lestadiolaisyhteisöä 70-luvulla hoitokokousten aikaan. Näkökulma on välillä 8-vuotiaan Aaronin, välillä hänen isoäitinsä Aliisan, välillä Taisto-papan, Aaronin isopapan, joka on puhuja ja hoitokokoustenkin pitäjä. Rauhala kuvaa hienosti ja ymmärtäen jokaisen näkökulmaa. Kieli on runollista ja luontokuvauksia on paljon. Hengellinen väkivalta, jota hoitokokoukset olivat, avautuu lukijalle yksilön kokemuksen  kautta. 

 

Pidin kirjasta, joskin luontokuvaukset välillä toivat mieleen epäilyksen, mahtavatko jotkut ihmiset todella kokea noin vahvoja luontoelämyksiä. Se lienee Rauhalan tapa kuvata sisäisiä myllerryksiä, joille ei oikein ole sanoja. Koin myös yhden vahvan takauman omaan elämääni, kun Rauhala kuvasi Aaronia vetämässä lakanoita kellarissa. Yhtäkkiä koin olevani hetkellisesti oman lapsuuteni kerrostalon vintillä keräämässä pyykkinarulta lakanoita äidin kanssa. Melkein haistoin puhtaiden lakanoiden tuoksun. Kun isä ja äiti vetivät lakanoita, me leikimme niiden alla. Talvisaikaan lakanat olivat narulla kuin jäisiä levyjä. Sekin tuli mieleen, miten jännittävää hämärällä vintillä oli. 

 

Heti perään luin toisen lestadiolaisuutta käsittelevän kirjan, Maija-Liisa Rovan toimittaman Uskonsota keittiössä, jossa vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneet kuvaavat omia kokemuksiaan. Se oli hyvä lisä romaanin antamaan kaunokirjalliseen kuvaukseen. Kirjoittajat kertovat omasta polustaan vapaaksi lapsuuden herätysliikkeen kahlitsevasta vaikutuksesta. Prosessit ovat rankkoja, koska eroaminen uskonyhteisöstä aiheuttaa myös särön tai jopa täydellisen eron perheestä ja ystäväpiiristä. Monilla ei ole mitään yhteyksiä ulkopuoliseen maailmaan, koska maailman ihmisiä on pidetty pahoina eikä ystävystymistä ole katsottu hyvällä. 

 

Useimmilla kokemuksena oli, että jos kertoi epäilyksistään, varoitettiin ajattelemasta liikaa ja kyseenalaistamasta liikkeen opetuksia. Nykyaikana netti on kuitenkin mahdollistanut keskustelun muiden toisinajattelijoiden kanssa - ja ylipäätään tuonut näkyväksi sen, että muillakin on samantapaisia epäilyksiä opetetun uskon oikeellisuudesta ja varsinkin siitä, että vanhoillislestadiolaiset todellakin olisivat maailman ainoita ihmisiä, jotka pelastuvat helvetin tulelta. Perheissä on myöskin eroja: joissakin vanhemmat ovat olleet vapaamielisempiä tai jopa itsekin eronneet ennen pitkää uskonyhteisöstä, toisissa taas erkaantunut nuori on tuomittu ankarasti ja lapsuuden perhe on alkanut pitää etäisyyttä. 

 

En tunne itse tietääkseni ketään vanhoillislestadiolaista, mutta olen viime vuosina lukenut useita siihen liittyviä kuvauksia. Ymmärrän hyvin sen, miten vaikea on päästä irti lapsena opituista ajattelumalleista. Omakin kotini oli ns. uskovainen ja olen elänyt lapsuuden, jossa hengelliset asiat olivat hyvin keskeisiä. Meilläkin oli monia kiellettyjä asioita, jotka olivat syntiä: tanssi, meikkaaminen, korvikset, neulominen sunnuntaisin, alkoholi... Ne lienevät olleet yleisiä käsityksiä uskovien elämässä 1940- ja 50-luvuilla, jolloin vanhempani elivät nuoruuttaan seurakunnan keskellä. Isän suvussa Sortavalan renqvistiläisyyden vaikutus oli vahvaa, ja sielläkin oli ymmärtääkseni aika selkeät käsitykset siitä, mikä oli uskovaiselle sallittua, mikä kiellettyä. Äitini nuoruuden körttiläisyydessä paheksuttiin ulkoista kaunistautumista, punaista väriä jne.

 

Nykymaailmassa asioihin suhtaudutaan seurakunnissa sallivammin. Lestadiolaisuudessakin tosin korostetaan, ettei heillä ole syntiluetteloita, ihmiset vain eivät halua meikata, kuunnella maallista musiikkia jne.

Lestadiolaisuuden kipupisteitä nykyisin ovat syntiluetteloiden lisäksi monet naisen asemaan liittyvät asiat, esim. ehkäisykielto, joka johtaa naimisiin menoon hyvin nuorena, suuriin perheisiin ja naisten terveysongelmiin. Lapset kokevat, etteivät he saa riittävästi huomiota uupuneilta vanhemmiltaan, ja vanhemmat lapset joutuvat vastuuseen nuoremmistaan. Puhujat ovat aina miehiä, ja he päättävät, mikä on sallittua, mikä ei. Naispappeudesta he ovat samoilla linjoilla kuin ortodoksit ja katolinen kirkko. Tosin heille vain omaan liikkeeseen kuuluvan papin jakama ehtoollinen on oikea, ja synninpäästökin on pätevä vain oman liikkeen jäsenen julistamana. 

 

Taivaslaulu ja Synninkantajat ovat olleet hyviä keskustelunavaajia myös lestadiolaisuuden sisällä. Niillä on edelleen pitkät varausjonot kirjastoissa. Viime aikoina on julkaistu useita muitakin vanhoillislestadiolaisuutta sivuavia teoksia, mikä osoittaa sen, että keskustelu on alkanut ja jatkuu, myös liikkeen sisällä. Hengellisten yhteisöjen ulkopuolisille ihmisille kuvattu todellisuus voi vaikuttaa todella oudolta ja eksoottiselta. Toivottavasti kirjallisuus ja keskustelut aiheesta avaavat silmiä myös lestadiolaisuuden johtoporukoissa, niin että ne rohkaistuisivat tekemään tervehdyttäviä uudistuksia, jolloin liikkeen tulevaisuus olisi valoisampi ja vältyttäisiin mielenterveyttä uhkaavasta hengelliseltä väkivallalta ja traumaattisilta kokemuksilta.

tiistai, 2. heinäkuu 2019

Kirjastossa

Kirjastobongausprojektini vuorotteluvapaan aikana 2012 pääsi hyvin alkuun mutta hyytyi sitten ajanpuutteen vuoksi. Olen kuitenkin pitänyt asiaa mielessä enkä ole suinkaan luovuttanut. Käyn mielelläni myös muissa kirjastoissa tutustumassa, vaikka varsinainen bongaus kohdistuukin helmet-kirjastoihin.

Kuukausi sitten kävin pienessä kyläkirjastossa Pohjaslahdella. Minulla oli sinne kortti jo 50 vuoden takaa (!) ja  tallessakin vielä,  mutta numeroni olikin annettu jollekin toiselle! Sain nyt sitten uuden kortin ja numeron. Kirjasto on pieni ja lainaus toimii manuaalisesti: kirjastokortin numero kirjan korttiin ja eräpäiväluiska sen tilalle takataskuun. Ihan niin kuin lapsuuteni Lastenkirjastossa!

Heti olisi löytynyt paljonkin  kiinnostavaa luettavaa, mutta uskalsin lainata vain yhden kirjan saadakseni sen luettua ja palautettua ajoissa, sillä kotoa oli mukana kassillinen muita luettavia kirjoja. Valitsin Hannu Väisäsen Leimikot, joka on kuudes osa omaelämäkerrallisesta romaaanisarjasta. Valitettavasti täytyy sanoa, että muut osat olivat parempia. Tämä oli rakenteeltaan sekava ja selittelevä. Luin kuitenkin urheasti kokonaan. Pääjuonessa Antero joutui ryöstetyksi Pariisissa ja alkoi tarinoida ryöstäjille ollessaan tuoliinsa kiinnitettynä. 

Kirjasto kuuluu Mänttä-Vilppulan kirjastoon, ja sinne voi tilata mitä tahansa kirjoja pääkirjastosta. Se onkin hyvä, sillä muuten pohjaslahtelaisilla olisi aivan liian pitkä kirjastomatka, yli 30 km. Kirjasto on auki kaksi kertaa viikossa kaksi tuntia kerrallaan. Talvikaudella sitä käyttävät myös kerholaiset  - kouluhan lakkautettiin joitakin vuosia sitten. Kävin kirjastossa toistamiseen viime viikolla. Palautin ja lainasin uuden kirjan, tällä kertaa Pirkko Arhipan dekkarin, jota en ollut aiemmin lukenut. Arhipalla on joitakin hyviä mutta myös kehnompia teoksia laajassa tuotannossaan. Tämä ei nyt sitten osoittautunut olemaan parhaasta päästä. 

Kummallakin käyntikerralla kirjastossa on ollut myös muita asiakkaita, paikkakuntalaisia. Kirjasto on yksi harvoista julkisista palveluista, mitä kylällä on jäljellä. (Enpä edes keksi mitään muuta.) Mahtavaa, että se on saanut jäädä. Aionkin alkaa käydä siellä joka kerta siellä oleskellessani. Osallistuin myös kesävisaan, joka ei ole vielä ratkennut. Lukubingokin olisi ollut tarjolla. 

sunnuntai, 30. kesäkuu 2019

Radiokirkossa

Pyhäaamun rauha virtaa mieleen, kun voi kuunnella radiosta junalanpalvelusta. Aina - useinkaan - ei pysty tai jaksa lähteä paikan päälle kirkkoon, joten on hienoa päästä osalliseksi messusta radion kautta. Tänään me kuuntelijat pääsimme mukaan Puumalan kirkkoon (ei tosin toimittamaan kuten pappi alussa mainitsi vaan osallistumaan, ainakin minun mielestäni). Hesarissa juuri tänään kerrottiin, kuinka Puumalan kunta voi hyvin nimenomaan kesien ansiosta, sillä kunnan asukasluku moninkertaistuu mökkiläisten ansiosta, ja monet palvelut pysyvät heidän ostovoimansa avulla. 

Oli kiva, että messun aluksi Puumalaa ja sen kirkkoa esiteltiin meille kuuntelijoille. Tuli jonkinlainen käsitys siitä, mistä lähetys tuli. Saimaan rannalta. Kirkkoa kuvattiin sanalla, jonka jo unohdin, olikohan se kaksoisristikirkko? (Pitäisi keskittyä paremmin eikä vain toisella korvalla. On kotona kuuntelun haittapuoli, että ajatukset harhailevat vielä enemmän kuin kirkossa istuessa, ja tulee samalla luettua päivän lehteäkin...)

Valitut virret olivat minulle lapsuudesta tuttuja (vaikkakin vähän muunnelluin sanoin) ja sellaisia, etten ole niitä pitkään aikaan kuullut tai laulanut. ”Joutukaa, sielut, on aikamme kallis...” Piipittelin hiljaa mukana. Toinen papeista olikin hiukan tuttu - viimeksi näin hänet teologian luennolla vuosia sittten. Liturgilla oli kaunis lauluääni (hän antoi viimeisen sävelen soida pitkään säkeiden lopussa) ja saarna oli varsin selkeäsanainen ja antoisa. Kuorolle oli valittu lauluja, joita en ollut ennen kuullut - varsin oivia. Hiukan oli laulajilla vaikeuksia päästä samaan säveleen säkeiden lopussa. Tenorisolisti selviytyi tehtävästään hyvin. 

Nyt radiosta kuuluvat vanhoillislestadiolaiset suviseurat. Kiinnostavaa kuunnella niitäkin. Usein olen mökin nurmikolla kuunnellut kesäisin eri herätysliikkeiden radioituja tilaisuuksia. Nyt osun olemaan kotosalla. Kesäinen juttu tämäkin perinne vierailla tuntemattomampien traditioiden kesäjuhlilla radion kautta. Kiitos, Yle.

keskiviikko, 26. kesäkuu 2019

Lupiinit

Lupiinit on nimetty vieraslajiksi, joka uhkaa luonnon monimuotoisuutta ja pitää hävittää Suomesta. Katselin tänään kävelylenkilläni maantien varressa kukoistavia lupiineja ja totesin, että ne ovat kyllä lisääntyneet hurjasti viime vuosina. Lapsuudessanikin niitä oli teiden varsilla ja pihoilla - oma isänikin istutti niitä mökin puuvajan seinustalle muutama vuosikymmen sitten - mutta ei kylläkään niin paljon kuin nyt. Olen tähän asti ollut sitä mieltä, että meillä ne ovat pysyneet ihan istutuspaikalla, mutta tänä kesänä havaitsin, että nyt ne ovatkin valloittamassa entistä kasvimaata myös. Alun perin lupiinit kai tuotiin Suomeen pihojen koristeeksi myytyinä puutarhakasveina, mutta vasta viime vuosina on huomattu, että ne vievät elintilan alkuperäisiltä niittykasveilta. 

Aikamoinen homma tulee olemaan lupiinien hävittäminen, sillä kaikki tienvarret ovat niitä täynnä.  Kun katsoo kauemmas, huomaa niiden pikkuhiljaa siirtyneen tiestä edemmäs niittyjä ja metsiköitä pitkin. Jos jokainen juurakko pitäisi kaivaa ylös, niin onpahan mahdoton tehtävä. Tänään näin traktorin niittämässä tienvierustaa, mutta ei se ylettynyt lupiinimereen asti vaan lyhensi vain metrin verran tien sivustaa. Kuinkahan hävitysoperaatio aiotaan toteuttaa?

Tonttien omistajat voidaan ehkä velvoittaa lupiinien kitkemiseen omalta alueeltaan, mutta suomalaiset yleensä karsastavat ulkoa päin annettuja käskyjä, jos eivät pidä niitä järkevinä. Viittaan kireään jätevesiasetukseen, jota lopulta piti muuttaa. Suurin osa lupiineista kasvaa kuitenkin tienvarsilla, jotka eivät liene yksityisomistuksessa. Kuka organisoi valtavan maanlaajuisen lupiinijahdin?

Kun äsken katselin sinänsä kauniita lupiineja, havaitsin, että osassa ovat jo siemenet valmiina ponnistamaan kohti uusia kasvupaikkoja. Kasvit pitäisi hävittää ennen kuin siemenet valmistuvat. Taitaa jäädä tältä kesältä ainakin. Ajattelin omalta tontilta katkaista huomenna maljakkoon kaikki karkulaiset, jotka kasvavat muualla kuin alkuperäispaikalla puuvajan vieressä. Juurakko kuitenkin jää odottamaan ensi kesää. Jos kukat heittää kompostiin, ne leviävät aikanaan kompostimullan mukana. Aikamoinen riesa!

Vahva ja näyttävä lupiini siis jyrää muutalleen. Mitä ovat ne muut? Hentoja, vaatimattomia kukkasia, jotka kalpenevat lupiinin korskean ulkomuodon vieressä: harakankelloja, niittyleinikkejä, mesiangervoja, niittykellukoita, suolaheiniä, koiranputkia, siankärsämöjä, saunakukkia... niitä ihania ojanpientareiden ja niittyjen alkuperäisasukkaita. Toivottavasti ne saavat tässä prosessissa viimeisen sanan.