perjantai, 7. joulukuu 2018

Hoosianna

Viime sunnuntaina oli ensimmäinen adventtisunnuntai. Naputtelin silloin postausta puhelimeen, mutta unohdin siirtää sen tänne blogiin. Tässä se nyt tulee, vähän myöhässä.

Hoosianna kajahti tällä kertaa lapsuuteni kotikirkossa. Olipa hyvä, lämmin, hellä olo olla siellä! Tuttuja ei paljon ollut. Muutaman vain tiesin näöltä, joskin olivat useimmat hiukan muuttuneet 30 vuodessa... Saarnan pitänyt pappi oli aikanaan veljeni kavereita, kuoronjohtaja mitä ilmeisimmin oman kurssikaverini tytär. Erään vanhan papin tunnistin kirkonpenkistä; hänen ikimuistoisella riparillaan olin isoisena.

 

Muistot linkittävät aiempiin elämänvaiheisiin. On se katastrofi, jos käy niin kuin äidille ja muille muistisairaille, että menettää omat muistonsa, koko elämäntarinansa. Tällä vierailulla minun piti ensi kertaa esitellä itseni äidille, sillä hän ei enää tunnistanut minua näöltä. Sama kävi veljelleni viime viikolla. Äiti muistaa parhaiten lapsuutensa asioita, mutta omista sisaruksistaankin hän muistaa vain vanhimmat. Teimme pientä muistiharjoittelua, kun eilen kirjoitimme joulukortteja. Vain lähimmille sukulaisille ja ystäville niitä kirjoitimme, mutta jokaisesta jouduin kertomaan, kuka on kyseessä. Äitiä harmittaa suunnattomasti se, ettei hän muista enää mitään.

 

Laulelimme myös vanhoja tuttuja joululauluja. Monen sanoja äiti pystyi tapailemaan mukana. Laulaminen on hänen rakkain puuhansa.

 

Olen joskus miettinyt, millainen ihminen minusta olisi tullut, jos olisinkin jäänyt kotikaupunkiin. Onneksi en jäänyt! Joillekin sopii ja on tarpeellistakin pysytellä samojen neliokilometrien alueella koko elämänsä. Minusta tuntuu, että tulin omaksi itsekseni vasta päästyäni katsomaan kaikkea vähän kauempaa. ”Et tiedä, millainen talosi on, ennen kuin menet sieltä ulos”, sanoi muistaakseni joku kiinalainen viisaus.

 

Nyt, yli 30 vuoden jälkeen, tuntuu, että on mukavaa käydä entisessä kotikaupungissa ja äidin tapaamisen lisäksi muistella menneitä. 

 

torstai, 6. joulukuu 2018

Eläinhavaintoja

Meillä ei ole koskaan ollut minkäänlaista kotieläintä. Siksi olen aina seuraillut eläinten käyttäytymistä uteliaana ja tiedonhaluisena. Tahtoisin ymmärtää paremmin. Niinpä mielelläni tarkkailen muiden lemmikkien toimintaa.

Naapurin kissan kanssa meillä on silloin tällöin tuijotuskilpailuja. Olemme molemmat aika sinnikkäitä. Viimeksi kesällä kissa loikoili toisen naapurin auton konepellillä ja tuijotti minua, joka seisoin meidän toisen kerroksen ikkunassa. Otin pari kuvaakin, mutta mirri ei siitä hätkähtänyt.

Kun lauantaiaamuna lähdin kohti bussipysäkkiä, oli kaikkialla hvin hiljaista. Vain muutamia koiria näkyi hinaamassa isäntiään aamukävelyllä. Isännät vaikuttivat väsähtäneemmiltä kuin iloiset koirakumppanit.

Eräänä päivänä huomasin jonkun naisen tuijottamassa läheisen talon nurkkaa tiiviisti. Ihmettelin, mitä hän seinässä näki vai tuijottiko hän kenties ikkunasta sisään, mutta sitten havaitsin: hänen pieni koiransa pissasi juuri talon nurkalle. Yäk! Vastaavasti kerran huomasin toisen naisen päästävän mäyräkoiransa meidän pihaan tarpeilleen! Naru vain venyi eikä koiraa näkynyt, kun tulin katua pitkin. Lähtivät pois ennen kuin ehdin kohdalle, mutta olin aika pöyristynyt. Ettäs kehtasi.

Viime viikolla töistä tullessani näin kävelytielle pysähtyneen ryhmän: mies, nainen ja kaksi koiraa. Mies huudahti juuri koiralle: "Kuinka monta kertaa sinulle pitää sanoa, että EI!" En jäänyt kuuntelemaan koiran vastausta, mutta veikkaan, ettei se ollut valmis spekuloimaan kysymystä kovin pitkään.

Viime viikonlopun yöpaikassa asusti sympaattinen kissa. Olin laittanut matkalaukkuni yöpymishuoneen lattialle. Yhtäkkiä huomasin, että kissa oli asettumassa sen sisään. Nostin sen pois ja laitoin matkalaukun vetoketjun kiinni. Vähän myöhemmin havaitsin, etten ollut vetänut vetoketjua huolellisesti ihan kiinni, vaan se oli jäänyt hiukan auki. Kissa yritti suurentaa sitä tassullaan ja puikahtaa sitten pienestä raosta sisään. Kovin kapeaksi sai iso kisu itsensä venytettyä! Kissa tykkäsi myös kaivautua lakanan alle silloin, kun petiä pedattiin. Iso möykky vain näkyi.  

Aamulla herättyäni minulla oli tunne, että joku tuijottaa minua. Oli aivan pimeää enkä nähnyt mitään. Laitoin valot, ja kas, kissa istui ovensuussa katsellen minua miettiväisen näköisenä. Ehkä se oli jo kauankin odottanut, että heräisin. Se kiersi patjani kertaalleen ja poistui sitten - pomppaamaan emäntänsä sänkyyn, kuten kuulin myöhemmin.

Toisten lemmikit ovat hauskoja. Niiden kanssa voi leikkiäja niitä voi tarkkailla, mutta ei tarvitse opetella hoito-ohjeita eikä siivota kakkoja.  (Kauhistuttaa kuvitella, kuinka paljon jätöksiä Suomenkin kissat ja koirat tuottavat - ja kuinka huomattava osa tuotoksista pakataan muoviin kaatopaikalle. Parempi tietysti niin kuin että ne tarttuisivat kengänpohjiin kaduilla kävellessä, mutta kovin ekologista ei taida lemmikinpito yleensäkään olla.) Monelle lemmikki voi olla ainoa ystävä ja syy elää. Viime viikon yksinäisyysviikkoteemaan liittyen voisi sanoa, että lemmikeille voi olla myös paljosta kiitollinen.   

sunnuntai, 4. marraskuu 2018

Elämän päättymisestä

Pyhäinpäivän tienoilla tulee mietittyä kuolemaa tavallista enemmän. Se johtuu siitä, että aihepiiri on esillä julkisuudessa tavallista enemmän. Sanotaan myös, että pyhäinpäivänä tämän elämän ja tuonpuoleisen raja ohenee. Tänä vuonna olen lukenut japanilaisesta kuolemansiivoojasta, joka tulee yksin kuolleen kotiin hävittämään tavarat, vanhemmasta, joka on menetttänyt lapsensa väkivallanteon seurauksena, toisesta vanhemmasta, jonka lapsi eli vain hetken ja siitä, miten suomalaiset nykyisin suhtautuvat kuolemaan. 

Aika erikoiselta tuntuu se ajatus, ettei lapsia otettaisi mukaan hautajaisiin. Lapset ovat hyvin kiinnostuneita aiheesta, ja hautajaisten jälkeen syntyy hyviä keskusteluja elämän rajallisuudesta. Ensimmäiset hautajaiset, jotka itse muistan, olivat ukkini hautajaiset, kun olin 8-vuotias. Lauloimme veljeni kanssa kirkon urkuparvelta laulun Täällä Pohjantähden alla, isä säesti uruilla. Samassa kirkossa olen sittemmin ollut kolmissa muissakin hautajaisissa, ja parin viikon kuluttua ovat seuraavat. (Toki siellä olen ollut myös ainakin kahdessa konfirmaatiojuhlassa ja neljissä häissä.) Kävin myös murrosikäisenä mummin ja äidin kanssa katsomassa kuollutta enoani, kun hänet oli laitettu arkkuun. Eräissä hautajaisissa me hautajaisvieraat kävimme ensin jättämässä vainajalle jäähyväiset avoimen arkun äärellä, ja siunaus alkoi vasta sen jälkeen. Muistaakseni koko tilaisuus pidettiin vainajan kodin pihalla. Äidin puolen isovanhempien hautajaisissa ajettiin siunaustilaisuuden jälkeen kulkueena hautausmaalle kymmenien kilometrien päähän, jossa virren veisaamisen jälkeen luotiin yhdessä hauta umpeen. Minusta tuntuu hyvältä, että lapset ovat vanhempiensa mukana myös surujuhlissa. Yhdessä muistellaan, kaivataan ja itketään. Tavataan sukulaisia ja saadaan koko elämän kestäviä muistoja.

Pari päivää sitten tuli jostakin syystä mieleeni eräs mies, johon tutustuin nuorena herättäjäjuhlabussissa. Hän oli isäni opiskelututtu vuosikymmenten takaa. Mietin, vieläkö hän on elossa. Vastauksen sain tänä aamuna lukiessani Sana-lehteä. Siinä poika muistelee vastikään kuollutta isäänsä. Miehellä oli tapana kysyä minulta törmätessämme herättäjäjuhlilla: ”Oletko sinä se, keneksi minä sinua luulen?” Ja minä vastasin aina myöntävästi. Sitten päivitettiin kuulumiset. Jutussa poika kertoi lämmöllä isästä ja tämän osoittamasta rakkaudesta. Juttu toi mieleeni monia omaan isääni liittyviä muistoja.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän on tietenkin muistoja kuolemista ja hautajaisista. Nyt olen ennättänyt olla joidenkin omien ystävien hautajaisissa, ja suvun vanhimmat ovat yksi toisensa jälkeen siirtyneet tuonpuoleiseen, ensin isovanhempien sukupolvi ja nyt jo vanhempien. Kohta on meidän vuoromme. Siihen on hyvä valmistautua niin kauan kuin kykenee. Testamentin olen tehnyt ja kertonut, että haluan arkkuhautauksen, mutta olisi paljon muutakin, mitä kannattaisi järjestää kuntoon. Hoitotahtoani pitäisi vähän päivittää. Turhista tavaroista ja varsinkin laajoista arkistoistani pitäisi luopua. Pitäisi myös päättää, mihin toivon päiväkirjojeni ja muiden henkilökohtaisten tavaroideni joutuvan - polttouuniin vai jonkun riesaksi... Papereitakin on todella paljon verrattuna vaikkapa isotätiini, jonka jälkeen jääneet tärkeät paperit tulivat minulle säilytykseen hänen kuolemansa jälkeen: muutamia valokuvia sekä koulu- ja työtodistukset. Kukahan nuoremmista ottaisi suvun aarteet säilytettäväkseen?

Toivoisin osaavani käyttää elämäni niin, että sen lähestyessä loppuaan voisin olla kiitollinen ja tyytyväinen. Jotkut asiat eivät ole menneet niin kuin olisin toivoinut, mutta suurimpaan osaan asioista olen itse voinut vaikuttaa - vähintäänkin siihen, millä asenteella asioihin suhtaudun. Ehkä elämä on myös opettanut, niin että tänään osaa suhtautua asioihin paremmin kuin nuorempana. Vastikään edesmennyt sukulaiseni kertoi kesällä, että kaikki asiat on selvitetty ja hän on valmis lähtemään sitten kun Luoja hyväksi näkee. Paranemisesta ei ollut toivoa, mutta hän oli kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä, joka vielä oli edessä. Sellainen lähtö tuntuisi hyvältä ja armolliselta.

Kuoleman edessä on pakko pysähtyä. Ihminen, joka juuri oli tässä, elävänä ja läsnäolevana, ei ole enää täällä. Mihin hän meni? Missä hän on nyt? Jäljelle jäi vain kuori, jossa ei ole enää elämää. Näkeekö hän meidät nyt? Tietääkö hän, että ajattelemme häntä? Vieläkö saamme nähdä ajan rajan tuolla puolen? Vastauksia joudumme odottamaan, kunnes itse olemme rajan takana.

”Sinne toivon siivillä jo sydän pieni lennä.

Siellä kun on kotomaani, sinne tahdon mennä.”

maanantai, 22. lokakuu 2018

Ilmastonmuutosskenaario

Ilmastonmuutos on tosiasia jo nyt, mutta tulevat vuodet ja vuosikymmenet näyttävät, kuinka pahaksi tilanne menee - mikäli ihmiskunta ei tuhoa itseään ennen sitä jo sotatoimin. Parinkymmenen vuoden kuluttua Suomen ilmasto on jo toisenlainen ja jotkut alueet maapallolla muuttuneet elinkelvottomiksi. Miltä silloin näyttää?

Olen itse vanhus, luultavasti muistisairas. Toivottavasti vielä on hoitopaikkoja, joissa pidetään hyvää huolta. Jos olen onnistunut pääsemään hyvään paikkaan, siellä on ilmastointi ja ruoka-asioistakin huolehditaan. Ei hätää. 

Lumiset talvet ovat himmenneitä muistoja niillä, joiden muisti vielä toimii. Kesät ovat kuumia, talvet pimeitä ja sateisia. Piristystä ainaiseen harmauteen tuovat myrskytuulet ja rankkasateet. Metsissä on loppukesällä vielä marjoja ja syksyllä sieniä, mutta ihmiset eivät mielellään mene metsään, koska siellä on niin paljon punkkeja ja uusia hankalia ötököitä. Ne joilla on pihoja, yrittävät kasvattaa perunaa ja vihanneksia kotitarpeiksi. Maanviljely on vaikeuksissa kuumien, kuivien kesien ja sateisten keväiden takia. Olisi kuitenkin yritettävä kasvattaa viljaa, koska sitä ei enää saa ostettua muualta, sillä ilmastomuutokset ovat muuallakin tehneet viljelyn vaikeaksi ja äärimmäiset sääilmiöt tuhoavat usein sadon. Ruuan hinta on noussut huippukorkeaksi. Afrikasta on vyörynyt miljoonittain ilmastopakolaisia Eurooppaan, jonka kestokyky ei enää riitä. Amerikka on eristäytynyt eikä suostu ottamaan pakolaisia. Aasiassa tulvat, rankkasateet ja maanjäristykset ovat tuhonneet sadot ja asumukset miljoonilta.

Sotia on käyty enenevässä määrin. Ihmiskunta on pienentynyt tuhoisien aseiden käytön myötä. Eikä siinä kaikki: osa taisteluista on käyty avaruudessa tuhoamalla vastustajien satelliitteja. Romua tippuu taivaalta silloin tällöin satunnaisiin paikkoihin ja aiheuttaa tuhoa.

Tavalliset ihmiset yrittävät jatkaa elämäänsä.Yhteiskuntien rakenteet horjuvat, poliittiset vastakkainasettelut lisääntyvät ja yleinen epävarmuus lisääntyy. Olen ehkä onnellisimpien joukossa, sillä en enää jaksa seurata maailman menoa, tai jos seuraan, niin en ihan pysy perässä. Ehkä en ole enää silloin niin ahdistunut kuin ne, jotka ymmärtävät ja näkevät muutoksen suunnan. Onneksi ei ole lapsia, joiden kohtalo surettaisi. Toivon toki, että sukulaiset ja tuttavat pärjäävät, ja ehkä joku suvun nuoremmista jäsenistä osoittautuu niin hyväsydämiseksi, että käy vanhaa sukulaistätiä hoitopaikassa katsomassa. 

 

sunnuntai, 21. lokakuu 2018

Ilmastonmuutoksesta

Tällä viikolla ilmastonmuutoksesta on puhuttu enemmän kuin koskaan. Skeptikoiden vastalauseet ovat hiljentyneet ja tosiasioiden tunnustamisen aika on tullut. IPCC:n raportti on yksiselitteinen ja kauhistuttava. Alkaa olla viimeinen hetki yrittää edes vähän hillitä järkyttäviä tulevaisuudennäkymiä. Osa ihmiskunnasta tuskin ymmärtää koskaan, mitä oikein tapahtuu. 

Ilmastonmuutoksen seuraukset kaatuvat eniten köyhimpien ja vähäosaisimpien ihmisten asuttamille alueille. Eniten muutoksia elämäntyyliin pitäisi kuitenkin tehdä meidän ja muiden länsimaisten ihmisten. Suomalaisten ylikulutuspäivä oli tänä vuonna jo maaliskuussa, mikä on pöyristyttävää. Koska talvella on pakko lämmittää paljon, muutosten pitäisi kohdistua nimenomaan elämäntapaan. 

Aika nopeasti sitä pystyy kertomaan, miten muut voisivat muuttaa tapojaan. Omalla kohdalla se onkin vaikeampaa. Yritän kuitenkin. Parin testin mukaan olen itse jo tehnyt - tosin tahtomattani - suurimman mahdollisimman ilmastoteon jäämällä lapsettomaksi. Hm. Toinen hyvä tekoni on lentomatkailun välttäminen. Sitäkään en voi laskea omaksi ansiokseni, vaan kiitän Armastani, joka ei suostu lähtemään lentomatkoille. Joukkoliikennettä käytän päivittäin työmatkoilla, ja autolla kuljemme vain kun menemme kotikaupungin ulkopuolelle. Maalle ei pääse ilman omaa autoa, koska joukkoliikennettä ei siellä enää ole. (Ei taida olla taksejakaan enää, toim. huom.). Yritän välttää keinokuituvaatteita, mutta se on vaikeaa, koska lähes kaikki vaatteet ovat nykyisin muovisekoitteita eli elastaania, polyesteriä yms. Vanhoista vaatteistakin on vaikea luopua, koska aina tuntuu, että vielä niitä ainakin mökillä voisi pitää vaikka ei enää töissä, eikä kukaan muu suostuisi niitä edes pitämään. Siksi vaatekaapit pullistelevat. Roskiin en haluaisi vaatteita laittaa.

Mutta sitten päästään arkipäivän valintoihin. Havahduin siihen, että aamupalani on erittäin epäekologinen. Teetä. Voileipiä, joiden päällä kalkkunafilettä, juustoa ja kurkkua. Puoli lasillista gefilusmehua. Mikä olisi parempi vaihtoehto, jolla jaksaisi lounaaseen asti? Kaurapuuroa ja kylmää vettä? Kananmunia pitää kolesterolin takia välttää. Jugurttikin on maitotuotteena vältettävä. Hedelmät tuodaan kaukaa. Pakastemarjamme loppuisivat alkuunsa, jos minäkin ryhtyisin niitä syömään. 

Tai pitäisikö ryhtyä kasvissyöjäksi? (Sivutuotteena olisi hyväksyttävä ainaiset ilmavaivat.) Töissä voin syödä kasvisruokaa silloin, kun se ei sisällä pähkinöitä. Punaista lihaa yritän välttää, mutta se on vaikeaa, koska Armaani tekee ruuat pääasiassa siitä. Pitäisi ehkä tehdä osittain eri ruuat. Lisäksi pitäisi ottaa selville, mitkä ravintoaineet jäävät saamatta, jos ei syö sekaruokaa.

Jos matkustamisen ja ruoka-asiat saisi hyvään järjestykseen, pitäisi vielä miettiä asumista. Lämmitykseen ei ole vaihtoehtoja: meillä on sähkö- ja puulämmitys. Pienhiukkasia torjutaan sytyttämällä päältä rutikuivat puut. Sähköntuottajalta voi valita ekologisimman vaihtoehdon. Lämpötila meillä on talvisin viileä. Mittari näyttää 20 - 21˚C, mutta ilman villasukkia ja -paitaa ei tarkene. Kesällä on kylläkin päinvastoin, kun aurinko lämmittää talon hirmuisen kuumaksi. Kunpa voisi varastoida aurinkolämpöä talveksi! 

Kesämökki on vain kesäkäyttöön eli talvella kylmillään, mutta loma-asunto toki vie energiaa.

Kierrätämme kaiken mahdollisen: biojäte omaan kompostiin, paperi, pahvi, muovi, metalli, lasi, lääkkeet, vaatteet omiin keräyspisteisiinsä. 

Mitä vielä voisi muuttaa? Ruoka-asiassa on tehtävää. Kierrätyksessä tehostettavaa. Ostamista vältettävä. Matkailu kotimaassa tai junapelissä. Asennekasvatusta töissä nousevan nuorison keskuudessa. Olisiko vielä muuta?