torstai, 13. toukokuu 2021

Sisäinen kello

Ihminen on käsittämättömän hieno kokonaisuus. Koko elimistö yhdessä toimii tarkoin prosessein iän, ympäristön ja elämäntapojen hienosäätämänä.

Jonkinlainen kellokoneistokin sisällämme pyörii. Tänään on vapaapäivä, mutta heräsin silti klo 5.45, kuten työpäivänä olisi pitänyt tehdä. Hetkeä myöhemmin herätyskelloni naksahtivat sillä sekunnilla, jolloin olisivat herättäneet, jos olisin laittanut herätyksen päälle. Eikä toivoa uudelleen nukahtamisesta, kun on kerran havahtunut. Kun illalla sinnittelin puolille öin valveilla enkä mennyt nukkumaan tavalliseen aikaan, jäi yöuni liian vähäiseksi. Samoin kävi viime viikonloppuna.

Aivotutkijat sanovat, että tarpeeksi pitkä yöuni on välttämätön aivojen huuhtelujärjestelmän toiminnalle. Olen kuitenkin nukkunut liian vähän jo vuosikymmenten ajan. (Siinä yksi lisäpaino siihen taakkaan, joka tulee aiheuttamaan muistisairauden puhkeamisen jossakin vaiheessa.) Unet alkoivat kärsiä silloin, kun työmäärä ja -stressi kasvoi nopeasti todella paljon. Avuksi löytyi lääke, jota otetaan pieni siru ja joka parantaa unen laatua eli estää heräilemästä aamuyöllä vähän väliä. Aiemmin pääsin lääkkeestä eroon kesän ajaksi, mutta viime kesänä sekään ei onnistunut.

Pahimpina vuosina pakotin itseni heräämään 5 - 6 tunnin yöunen jälkeen, vaikka lääkärin mukaan olisi pitänut lääkettä käyttäessä nukkua vähintään kahdeksan tuntia. Tein töissä ympäripyöreitä päiviä, mutta esimiehet vaativat vain enemmän eivätkä ottaneet kuuleviin korviinkaan ininääni siitä, että työtä on liikaa. Nyt onneksi on toisin. Jo useammat pomot noiden aikojen jälkeen ovat pitäneet esillä työhyvinvointia ja näyttäneet itse esimerkkiä siitä, että työn lisäksi voi olla muutakin elämää. Siinä mielessä työ on nyt paljon kevyempää, vaikka yleensä ottaen tällä alalla työmäärä on kasvanut valtavasti erilaisten neuvottelujen ja paperitöiden lisääntymisen myötä. Olen myös oppinut sanomaan EI useille työprojekteille ja jättänyt suurimman osan vapaa-ajan harrastuksista pois. Miten ihmeessä jaksoin nuorempana käydä kielitunneilla (kotitehtävineen), laulaa kuorossa ja järjestää ystäväpiirille erilaisia tapahtumia? Nyt olen iltaisin ihan poikki ja nukahtelen kirjan tai tv:n ääreen.

Sisäisen kellon aamuherätysten hyvä puoli on se, että päivästä tulee pitempi, kun herää aikaisemmin. Ehtii vaikka naputella tällaisia tekstejä sormiverryttelyksi. Kesäaamuissa on oma viehätyksensä, kun luonto kukoistaa ja aamu tuoksuu tuoreelta yön jälkeen. Lintuset kilvan visertelevät. Työaamuina on ihanaa myös se, ettei ole kiire. Voi rauhallisesti edetä aamurutiineissa ja nauttia sisäisestä sopusoinnusta. Liikenteessäkään ei ole ruuhkaa vaan voi pyöräillä vapaasti, vain liikennevaloissa pysähtyen. Tällä viikolla olen saapunut työpaikallekin jo klo 7.20, vaikka ensimmäinen tunti alkaa 8.15.  Kertaakaan en ole tainnut olla ensimmäinen, joten muitakin aamuvirkkuja löytyy. 

Ikkunastani näin juuri koiraa taluttavan naisen, jonka joka aamu kohtaan seitsemän aikaan kävelytiellä, jos olen menossa bussipysäkille. Tervehdimme ja joskus vaihdamme pari sanaa säästä. Hänelläkin on sisäinen kello (tai hänen koirallaan), joka johdattelee hänet kävelylle aina samaan aikaan. 

Nyt sisäisen kelloni eräs haaraosasto ilmoittaa, että olisi aika suunnata kohti aamiaista. Siitä urkenee taas uusi, hieno päivä -  helatorstai ja Flooran päivä.

lauantai, 8. toukokuu 2021

Äitienpäivä

 

Huomenna on toinen äitienpäivä ilman äitiä. Päivä on aina ollut vähän ristiriitainen, kun silloin hehkutetaan niin kovasti äitiyttä ja omat ystävät juhlivat äiteinä ja isoäiteinä. Kuulin vastikään, että tämä edeltävä päivä on nimetty lapsettomien lauantaiksi. En ole ainoa, joka olisi mielellään kokenut äitiyden, jos elämä olisi sellaisen mahdollisuuden tuonut eteen. Teemapäivää en tarvitse, mutta tekee hyvää tietää, ettei ole ainut, jonka tunnelmat ovat  äitienpäivän aikoihin ristiriitaiset.

Eräänä vuonna erehdyin menemään äitienpäivänä kirkkoon. Siellä jaettiin pois lähtiessä ruusut kaikille äideille. Minullekin ruusu työnnettiin kouraan. Annoin sen takaisin ja sanoin, etten ole äiti. Mies hämmentyi mutta työnsi kukan takaisin ja sanoi: ota kuitenkin. Tunsin itseni huijariksi ruusu kädessä.

Luin tänään Hesarista HUSin synnytysosastojen ongelmista: liian vähän kätilöitä, kova kiire koko ajan, läheltä piti -tilanteita synnytyksissä, kätilö ei ehdi edes vessaan. HUS kieltää, mutta kätilöt ja synnyttäjät ovat tapauksista kertoneet monessa eri yhteydessä. Kesällä synnyttäjien  määrä nousee, mikä ex-pääministerin mielestä on mahtava juttu (synnytystalkoot käynnissä sittenkin?), mutta se aiheuttaa kylmän hien nousemista kokeneille kätilöille, joille on tulossa todella raskas kesä. Monet ovat irtisanoutuneet eettisen ristiriidan takia, ja kesälomat verottavat muutenkin kokenutta henkilökuntaa. Opiskelijat tekevät kesäsijaisina parhaansa, mutta vaikeissa synnytyksissä ja ruuhkissa heidän taitonsa eivät välttämättä riitä. Halutaanko siis lisää kansalaisia vai ei? Jos halutaan, kannattaisi huolehtia siitä, että synnytys olisi kaikille turvallinen ja hyvä kokemus. Pelko ja huonot kokemukset estävät uusien lapsien syntymistä.

Miksi minä, lapseton, rupesin miettimään synnytyksiä? Äitienpäivä ja Hesarin artikkeli muistuttivat mieleeni sen, mitä oma äitini kertoi minun syntymästäni. Siihen aikaan kätilöt olivat hyvin karskeja. Äiti oli joutunut olemaan sairaalassa jo pitkään ennen syntymääni. Kun viimein oli päästy synnytyssaliin saakka, kuri oli tiukka. Äidin äännähdettyä kätilö oli huutanut: "Ensisynnyttäjä hiljaa!" Solisluuni oli mennyt poikki synnytyksessä ja olin itkenyt paljon. Olin myös isokokoinen, syntymäpaino 5000 g, ja äidin mielestä minä palelin. Hänen pyydettyään isompia vaatteita hoitaja oli tokaissut äkäisesti: "Ei meillä ole puolivuotiaan kokoa." Äidin mukaan tyyli oli totaalisesti muuttunut, kun hän yhdeksän vuotta myöhemmin oli synnyttämässä nuorinta veljeäni. Silloin koko synnytysosaston ilmapiiri oli aivan erilainen kuin aiemmin.

Äitienpäivänä olisi ihanaa päästä viemään kukkia äidin haudalle, mutta se on liian kaukana. Koronan takia en ole päässyt käymään siellä kuin kerran hautajaisten jälkeen.  Äidin muisteleminen tekee kipeää. Kaipaan häntä ja haluaisin monia asioita pyytää anteeksi. Tyttären ja äidin suhde lienee usein aika ristiriitainen - näin ainakin lähiystäväpiirin kokemusten mukaan. Minäkin tiedän tuottaneeni äidille pettymyksiä, suurimpana ehkä juuri sen, etten saanut aikaan lapsenlapsia. Äiti olisi niin mielellään ollut mummi tyttären lapsille. Poikien lapset kun olivat enemmän tekemisissä äidinäitiensä kanssa. 
 

Hieno asia on se, että sain pitää äidin yli puoli vuosisataa. Suuri trauma elämässä on niillä, jotka ovat menettäneet äitinsä aivan liian varhain. Äitiä ei kukaan voi korvata. Jokin olennainen pala puuttuu, jos ei tiedä, kenen kautta on tullut maailmaan. Siinäpä siis minullekin kiitollisuuden aihe äitienpäivänä: oma äitikulta. 

lauantai, 17. huhtikuu 2021

Hautajaisissa

Tänään oli prinssi Philipin hautajaiset, jotka televisioitiin BBC:n kautta koko maailmalle. Meitä oli siis ehkä miljoona katselemassa, vaikka paikalla läsnä oli koronan takia vain pieni lähisuku. Kaikki oli viimeisen päällle hiottua ja suunniteltua - jos oikein olen ymmärtänyt, niin itse prinssi Philip suunnitellut tilaisuuden aika pitkälle itse, jopa ruumisauton, joka oli erikoisvalmisteinen Land Rover. Taviksetkin saattavat toivoa tiettyä musiikkia tai valita arkun - jopa tehdä itse - valmiiksi, mutta Philipillä oli mahdollisuus olla paljon tarkempi.

Hieno oli tilaisuus: kaunista musiikkia, valikoituja sanoja papeilta, joista toinen oli arkkipiispa, rukouksia, sotilaallisia kunnianosoituksia, ansiomerkit näkösällä. Sitten arkku yhtäkkiä katosi musiikkiesityksen aikana. Se oli kuulemma laskettu kirkon alla olevaan holviin odottelemaan Elisabethin poismenoa, jonka jälkeen heidät yhdessä haudataan Frogmore Cottagen puutarhaan. Kiintoisaa. Johtuiko sitten siitä, ettei odottamiani sanoja "earth to earth, ashes to ashes" kuulunut lainkaan ja jäin ihmettelemään, siunattiinko ruumista ollenkaan? Rukouksissa ja Raamatun lauseissa kyllä puhuttiin ylösnousemuksesta.

Prinssiveljesten välejä oli arvuuteltu iltapäivälehdissä jo etukäteen ja korostettu, kuinka serkku kulkee heidän välissään. Minusta välit näyttivät normaaleilta. Serkku ilmeisesti kuuluu vielä kuningasperheeseen toisin kuin Harry, joten hänen paikkansa oli siinä missä oli. Kuulostan ehkä naiivilta, mutta  minua ärsyttää lehdistön kyttääminen ja tulkinta perheen yksityisasioista. Sitä Harry pakeni, mutta saattoi mennä USA:ssa ojasta allikkoon. Kun on syntynyt kuninkaalliseksi ja tottunut julkisuuteen, ei oikeasti voi (eikä taida haluta) muuttua ihan tavikseksi. Olen varma, että veljet sanoivat toisilleen: "Ihana nähdä. Mulla on ollut sua ikävä."

Prinssi Philip oli 99-vuotias, joten hänen poismenonsa ei ollut kovin suuri yllätys. Suru on silti suuri lähimmillä, joiden elämään jää tyhjä aukko vainajan kohdalle. Erityisesti kuningattarella voi 73 avioliittovuoden jälkeen olla aivan uusi tilanne. Kaipaus seuraa mukana aina, vaikka se muuttuu vuosien myötä. Kuoleman kohdatessa kirkastuvat elämässä oikeasti tärkeät asiat, ja vähäpätöiset saavat jäädä.

 

keskiviikko, 14. huhtikuu 2021

Vanhusten ulkoilu

Eilen uutisoitiin hämmästyttävänä asiana, että iso osa vanhusten kotihoidon ja hoivakotien asukkaista ei ole päässyt korona-aikaan lainkaan ulos. Minä en ihmettele. Vuosi sitten ikäihmisiä velvoitettiin pysymään kotona. Ulkoilun mahdollisuudesta ei silloin puhuttu mitään, ja siksi monet itsenäisesti asuvatkaan eivät uskaltaneet mennä ulos. Hoivakodeissa taas ei ole riittävästi henkilökuntaa ulkoilun toteuttamiseen. Jokainen ulkoilija tarvitsisi oman henkilön mukaansa, eikä hoitajilla ole mahdollisuutta irrottautua rutiineistaan. 

Huomasin asian selvästi äitini kohdalla. Hän asui hoivakodissa omassa huoneessaan ja kärsi tavattomasti yksinäisyydestä. Siltikään hoitajilla ei ollut mahdollisuutta edes viivähtää juttelemassa hänen huoneessaan. Yhteistilaa äiti karttoi, koska huonon kuulonsa takia hän ei kuullut muiden puheita eikä voinut osallistua yhteisiin toimintoihin, jotka nekin tosin vähenivät olemattomiin sinä aikana, kun äiti siellä asui. Sain onneksi kaupungin kautta järjestettyä vapaaehtoisulkoiluttajan, joka kävi kerran viikossa tai kahdessa äidin kanssa ulkona. Se oli iso apu, ja äiti oli niinä päivinä aina pirteämpi ja iloisempi. Loppuaikoina ulkoiluttaja sairastui ja käynnit loppuivat. Käytin itse äitiä ulkona aina, kun pääsin paikalle viikonloppuisin ja sää suinkin salli, mutta ulkoiluttaja lävi arkena, jolloin päivät olivat kaikki toistensa kaltaisia. Äiti päivitteli ulkoilun jälkeen aina pitkään, miten mukavaa oli ollut olla ulkona. Hoitajien kanssa äiti taisi viimeisenä kesänään päästä yhden kerran ulos, kun koko porukka kärrättiin ulos päiväkahville.

Oli suuri onni, että äiti pääsi Taivaan kotiin ennen korona-aikaa. Nythän eivät edes omaiset ole päässeet vierailuille, joten ulkoilu lienee ollut senkin takia mahdotonta useimmille, jos ei itse kykene ulos menemään. Kotona asuvat vanhuksetkaan eivät  kuuliaisina kansalaisina välttämättä uskalla lähteä ulos toisaalta koronauhan, toisaalta muuten heiveröisen kuntonsa takia. Heillä pitää olla luotettava avustaja kumppanina.

Ihmettelin omaisena myös sitä, miksi äidin hoivakodissa tai sitä ennen vanhempien yhteisessä tehostetun palveluasumisen yksikössä ei koskaan kyselty vapaaehtoisia ulkopuolisia auttamaan ulkoilussa tai virkistystoiminnassa. Tuntui, että ulkopuoliset koettiin uhkaksi. Ymmärrän kyllä, että vanhusten turvallisuus on kaikki kaikessa eikä kuka tahansa kadunmies kelpaa vapaaehtoiseksi, mutta olisihan voinut vaikkapa pyytää vapaaehtoisen pitämään luku- tai lauluhetkeä sisällä olijoille, jolloin yksi hoitajista olisi voinut vapautua ulkoiluttamaan vuorotellen muita. Piha-alueen olisi voinut myös suunnitella sellaiseksi, että siinä olisi ollut mukava viivähtää, vaikka ei kauemmaksi olisi päässytkään. Tehostetun palveluasumisen yhteydessä oli myös ryhmäkoteja, joihin kuului parveke. Eräs omainen sanoi, että koskaan hän ei ollut nähnyt ketään parvekkeilla sinä aikana, kun hänen omaisensa oli siellä asunut. Vanhempieni parveke oli etelään, jolloin se oli tukahduttavan kuuma koko kesän. Ryhmäkotien parvekkeet olivat toisella puolella taloa, joten kuumuuskaan ei voinut olla esteenä, miksi ei edes hellepäivinä olisi voinut viettää aikaa siellä.

Vietin yhden joulun äidin luona tehostetussa palveluasumisessa isäni kuoleman jälkeen. Ehdotin hoitajalle, että olisin voinut pitää joululauluhetken halukkaille ruokalassa, jossa oli piano. Hoitaja sanoi, että lupa olisi pitänyt kysyä johtajalta, mutta tämä ei ollut paikalla jouluna. Jäi siis pitämättä. Laulelimme vain äidin kanssa kahden hänen huoneessaan.

Vanhusten oloista on tapana puhua aina ennen vaaleja, mutta mikään ei muutu, ainakaan parempaan suuntaan.  Hoivakulut katsotaan menoiksi, joista on pyrittävä "tehostamaan" löysät pois, vaikka missään ei ole enää yhtään vähennettävää, päinvastoin. Monet sellaiset vanhukset asuvat yksin kotona, jotka eivät enää pärjää vaan olisivat hoivan tarpeessa. Omaiset seuraavat tilannetta sydän syrjällään ja käyvät vierailulla niin usein kuin mahdollista - usein viikonloppuisin satojen kilometrien takaa. Muina päivinä yritetään puhelimitse pitää seuraa ja ratkaista ongelmia. Tämä on niin väärin, hyvinvoivassa Suomessa. Onnellisempia saattavat ola vanhukset taloudellisesti köyhemmissä maissa, joissa arvostetaan enemmän ikäihmisiä.

sunnuntai, 11. huhtikuu 2021

Menneitä

Eilisaamuna katsahdin kirsikkapuuhun keittiön ikkunan takana. Näytti kuin siinä olisi ollut pääsiäiskoristeita: keltaista, punaista, valkeaa ja vaaleanruskeaa. Kun katsoin tarkemmin, niin huomasin, että siinä olikin tiklipariskunta! En ole ennen niitä nähnyt, ja tämäkin visiitti oli vain hetkisen mittainen. Ilahdutti kyllä kovasti. 

Kävin pyöräilemässä keväisen sään innoittamana. Siellä joen varrella, missä viimeksi oli kymmenittäin kanadanhanhia, olikin nyt valtava määrä lokkeja. Niiden kirkuna kuulosti varsin kesäiseltä. Seassa ja vähän kauempana uiskeltelivat sorsat, joita niitäkin oli aika paljon. Ihmisiäkin oli liikkeellä niin paljon, että piti ajella varovasti, ettei kukaan jää alle. 

Omassa pihassa ovat ensimmäiset keltaiset krookukset avautuneet. Pyöräreitin varrella näin pihoissa paljonkin värikkäitä krookuksia. Ajelin entisen kodin lähistöllä ja löysin sellaisiakin reittejä, joita en muistaakseni ole ennen ajanut.

***

Tänään olen muistellut menneitä. Ystävä soitti ja kertoi entisen opettajamme muistokirjoituksesta. Olin itse juuri huomannut entisen kotipaikkakuntani seurakuntalehden Kuolleita-palstalta kymmenkunta joko itse tuntemaani tai vanhempani tuttua. Tässä iässä tietää yhä enemmän ihmisiä, jotka ovat jo edesmenneet. Ystäväpiirissä monella on vanhemman saattohoito ajankohtainen tai jo ohi.

Muistelin menneitä myös siksi, että ryhdyin siivoamaan sähköpostiani, joka on aivan pullollaan. Huomasin, että vuonna 2016 olen ollut niin kiireinen, että postiin on jäänyt täysin yhdentekeviäkin viestejä poistamatta. Nyt suuri luuta lakaisi. Työtä täytyy vielä myöhemmin jatkaa, mutta sain sentään paljon jo poistettuakin. Samalla tuli mieleen ihmisiä, tapahtumia ja asioita, joita en ole hetkiin muistanut.

Kotona pitäisi saada aloitettua kuolinsiivous myös papereiden, arkistojen, kirjojen ja tavaroiden osalta. Paljon on sellaista, josta on vaikea luopua mutta jota ei ole tarvittu tai käytetty vuosiin. Tunnistan itsessäni vinttikansalaisen, joka haluaa säilyttää paljon muistoja elämän varrelta. Opin olen saanut kotoa, mutta en vanhojen muistojen suhteen, sillä ne meidän suvulta ovat evakkkoteiden aikana kadonneet, vaan ylipäänsä kaiken, mitä voi vielä tarvita. Vanhempani ovat eläneet sota-aikaan suuressa puutteessa ja siksi oppineet varautumaan pahan päivän varalle, jolloin mitä tahansa saatetaan vielä tarvita. Sen olen omaksunut vaivihkaa itseeni, ja minun on siksi vaikea heittää mitään käyttökelpoista pois.  

On myös todella vaikea luopua kirjoista. Ne ovat ystäviä, ja nekin kantavat muistoja. En yhtään viihtyisi kodissa, jossa ei ole kirjahyllyä! Meillä niitä on joka huoneessa. (Tai no, vessassa on, mutta kylpyhuoneessa ja saunassa ei ole.) 

Ystävän kanssa jutellessa totesimme, että olemme toisillemme ne, joilla on muistoja 50 vuoden takaa silloisesta kotikaupungistamme. Muiden kanssa emme voi muistella, koska he eivät ole eläneet samoja aikoja samassa paikassa. Päätimme kesällä tavata (korona, hus!) ja mennä entisen kotikaupungin hautausmaalle kävelemään ja muistelemaan edesmenneitä yhteisiä tuttuja.