keskiviikko, 13. syyskuu 2017

Metsässä

Viime viikonloppuna oli sateista. Päätin kuitenkin sunnuntaina lähteä metsäkävelylle, ettei koko viikonloppu menisi liikunnatta. Varustauduin sadevaatteilla ja goretex-kengillä. Lähdin metsään kävelytietä, joka on pääasiassa nousua kesäkahvilaan asti. Sade välillä taukosi, välillä vain tihkutti. Oli mukavaa. 

Sitten yhtäkkiä oivalsin, että sateellahan sienet vallan innostuvat kasvamaan. Harmittelin, ettei tullut otettua mitään pussia mukaan, kun olin ajatellut, ettei sateessa viitsi mennä umpimetsään. Menin kahvilaan, joka sattumoisin oli vielä auki. Virkistäydyin syömällä jäätelön. Kysyin sitten, olisiko heillä antaa muovipussia siltä varalta, että löytäisin sieniä. Sain ohuen muovikassin, joka oli juuri sopiva minun tarkoitukseeni. 

Lähdin laskeutumaan korkeuksista toista rinnettä kuin mistä olin tullut. Poikkesin kaikille pikku poluille, joita löysin, ja sopivan paikan tullen vielä niiltäkin pois. Yritin tähystää, näkyisikö kantarelleja tai suppilovahveroita. Eipä näkynyt, mutta jotakin valkoista siinteli maassa polun lähellä. Lampaankääpiä! Muistin kuulleeni, että jos löydät ensin yhden, löytyy pian lähistöltä kassillinen. Se piti paikkansa! Parista eri paikasta keräsinkin muovikassini täyteen lampaankääpiä. Kassi tuli niin painavaksi, että piti suunnata pian takaisin. Reilut pari tuntia yhteensä meni mukavaan metsäretkeeni. 

Toukatkin pitävät lampaankäävistä, joten vaikka olin maastossa yrittänyt laittaa pussiin vain parhaat, huomasin kotona olevani vielä kriittisempi, ja vain parhaat pääsivät maanantai-iltana pannulle. Tein sienipiirakan, jonka päällykseen tuli myös rahkaa. Hyvää oli! Toinen satsi odottaa vuoroaan pakastimessa. 

Toivottavasti pääsen vielä toisenkin kerran sienimetsään tänä syksynä. Ei haittaa, vaikka useimmiten joutuu suojautumaan hirvikärpäsiltä. Tällä kertaa niitäkään ei ollut, ei myöskään hyttysiä tai muita öttiäisiä. Ehkä ne eivät pidä sateesta. Vain yksi kärpänen sinnitteli seuranani loppumatkan. 

perjantai, 8. syyskuu 2017

Lähijunassa

 

 

Ennen oli yksi konduktööri, joka myi matkalippuja. Nyt on kaksi, jotka "vilkaisevat matkalippuja". He eivät saa määrätä rangaistuksia liputtomille puhumattakaan siitä, että myisivät niille, jotka eivät ole saaneet lippua hankittua. Jos lipun haluaa, pitää ensin hankkia pankkikortti, älypuhelin tai tietokone. Kuinkahan pärjäävät äitini ikätoverit ja sitä vanhemmat? Mitenkähän lippunsa ostavat kehitysvammaiset, sokeat tai ulkomaalaiset? Itsenäinen elämä taitaa jäädä unelmaksi, eli tulevat ainakin työllistäneeksi avustajia. Konduktöörejäkin ilmeisesti työllistyy nykyisin tuplasti.

 

VR muuten ilmoitti konduktöörien nykyisin auttavan matkustajia heidän ongelmissaan. Mietin, voisiko sitä testata. Mitähän sanoisivat, jos tosiaankin esittäisin heille jonkin ongelman. Hammassärky? Ikävöinti? Jano? Ihmissuhdeasiat? Helpommalla pääsisivät, jos vain myisivät junalippuja!

 

Tämän päivän reissulle lähdinkin Pasilan sijasta päärautatieasemalta, kun satuin ehtimään aikaisempaan bussiin ja sitä myöten aikaisempaan lähijunaankin, ja ajamaan siksi päätepysäkille asti. Havaitsin, että Assalla neonliiviset konnarit olivat tarpeen. Ihmiset kyselivät heiltä, miten pääsevät Käpylään, lentoasemalle jne. Jos siis lipun on onnistunut hankkimaan, niin reittejä voi sitten kysellä konnareilta. Lisää hämmennystähän täällä päin aiheuttaa se, että ratikkalinjatkin myllättiin uuteen uskoon eikä enää tiedä, millä ratikalla pääsee mihinkin. Kolmonen kiersi ennen kahdeksikkoa. Nyt tilalla on linja, joka vaihtaa kaksi kertaa numeroa reittinsä aikana. Ota siitä sitten selvää!

sunnuntai, 3. syyskuu 2017

Pyörän selässä

Hienoa, että säät edelleen suosivat pyöräilyä. Töihin on hauska hujauttaa sähköpyörällä, ja samalla saa liikuntaakin. Tänään sain ilokseni olla kotosalla eilisen työpäivän takia, ja niinpä päätin tänään harrastaa liikuntaa pyöräillen (taas yksi syy vältellä kuntosalia, vaikka siellä on kivaa, kunhan saa vain lähdettyä).  

Ensin pyöräilin aamulla kirkkoon. Siitä on tosi kauan, kun olen lähikirkkooni päässyt viimeksi. Ikävästi alkoi sataa juuri kun olin lähdössä, mutta enhän ole sokerista... Matka ei ole kovin pitkä, joten en ollut läpimärkä perille päästessäni. Messu oli kiva ja puhutteleva. Oudoin hetki oli se, kun menin ehtoolliselle ja jäinkin yksin viimeiseen pöytään. Samaan aikan toimittajat tosin nauttivat ehtoollisen kaiteen toisessa päässä, minä olin keskellä. Sitten, pois jo noustuaan, liturgi havahtui ja sanoi: "Ai täällä on vielä yksi!" Sitten sain häneltä kiireisesti sekä leivän että viinin. Kirkkokahveilla tapasin näöltä tutun ihmisen, jolla olikin paljon asioita sydämellään. Oli hyvä hetki keskustella. Kotiin lähtiessä oli sade jo ohi ja saatoin huristella pelkäämättä kastuvani.

Iltapäivällä nousin uudelleen pyörän selkään. Katsoin hiukan pyöräilykarttaa saadakseni inspiraation ajosuunnasta. On hauska ajella ennestään tuntemattomilla seuduilla. Tällä kertaa suuntasin pohjoiseen. Muutaman kerran ajoin eri suuntaan kuin oli tarkoitus ihan siksi, että vielä suuntaa epäröidessäni kiltti autoilija antoi tietä, jolloin toki ajoin sinne, mihin hän oli arvellut minun menevän. Eikä ole niin kauheasti väliä, mitä kautta ajaa, jos ei varsinaisesti edes ole mihinkään menossa!

Lopulta reittini kulki kolmen kaupungin alueella. Oli paikoin oikein kova vastatuuli. Pysähdyin aina välillä katsomaan karttaa osatakseni päättää, mistä kannattaisi mennä. Lopulta ajelin hauskaa järvenrantatietä, jonka varrella pikkuruisilla tonteilla tien ja rannan välissä oli pieniä vanhoja saunoja ja välissä vähän isompia. Joissakin kohti oli enemmän tilaa ja hulppeita omakotitaloja - ja yksi suorastaan palatsin näköinen. Järvimaisema oli tyypillinen suomalainen - silmä lepäsi sitä katsellessa. 

Kerran ajoin pahasti harhaan. Kartta oli loppunut ja käytin puhelimen karttasovellusta. Tulkitsin erään metsäpolun karttaan merkityksi väyläksi ja ajelin sitä reilun kilometrin. Sitten tulin ison talllialueen pihaan, josta en löytänyt läpikulkua. Ei auttanut kuin ajaa sama polkureitti takaisin ja yrittäää löytää uusi kevyen liikenteen väylä. Usean kilometrin kierroksen jälkeen, kun olin jo päättänyt suunnata kotiin päin, havaitsin yllättäin olevani  saman tallin toisella puolella! Olin myös jo lähempänä tuttuja seutuja kuin olin ymmärtänyt.

Yhteensä tänään tuli pyöräiltyä 27 kilometriä. Ihan hyvin. Toivottavasti sää suosii tämänkin viikon ajeluja. 

 

sunnuntai, 20. elokuu 2017

Suruliputus

Eilen oli koko maassa suruliputus Turun perjantaisen terrori-iskun vuoksi. Yhä lähemmäs omaa elinpiiriä tuleva vihan ja terrorin aalto on hätkähdyttänyt suomalaisia. Jo meilläkin! On vaikea ymmärtää, miten joku voi aiheetta haluta tappaa hänelle tuntemattomia ihmisiä ja aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa ja kärsimystä. Pahuus ja viha. Hesarissa oli hyvä analyysi terrorismin syistä. Halutaan aiheuttaa pelkoa, saada ihmiset muuttamaan arkeaan, kylvää epäluuloa, saada maat reagoimaan. Pohjimmaisena syynä lienee oman ideologian levittäminen. 

Mitä ajattelee 17-vuotiaana eli alaikäisenä Suomeen jostakin syystä saapunut nuori, joka ei saa turvapaikkaa, koska ei ole kansainvälisen suojelun tarpeessa? Mikä on syy, jonka perusteella hän ajatteli sellaisen saavansa? Miksi hän haluaisi maahan, jonka kulttuuria ja kieltä hän ei ymmärrä? Onko saapumisen syynä ollut tuleva tehtävä, joka hänelle on jo aiemmin määrätty, vai onko hän päätynyt kauheaan tekoonsa täällä ollessaan, koska ei ole voinut hyväksyä sitä, mitä ympärillään näki? Oliko hänestä väärin se, että naiset olivat samanarvoisia kuin miehet? Pitikö hän naisia 'huonoina', kun nämä pukeutuivat ja käyttäytyivät vapaasti? Eivätkö naiset huomanneet häntä tai olleet hänestä kiinnostuneita? Joutuiko hän alistumaan halveksimiensa naisten ohjaukseen vastaanottokeskuksessa? Pelkäsikö hän miehiä ja kohdisti siksi iskunsa naisiin, itseään heikompiin?

Paljon kysymyksiä. Toivottavasti niihin ja muihinkin saadaan joskus selvyyttä, kun tekijä jäi henkiin toisin kuin useimmissa muissa Eurooppaan kohdistuneissa iskuissa. Toivottavasti hän myös joutuu kärsimään tekonsa seurauksista. Toivottavasti hän joskus myös oppii katumaan. 

Mitä Suomeen kohdistunut terrori-isku vaikuttaa omaan elämäämme? Arkeen toivottavasti ei juurikaan, paitsi että valppaana on syytä olla. Lähimmäisiä on kohdeltava kunnioittavasti ja  rakastavasti.  Omassa elämässä olisi syytä toimia niin, että olisi valmis lähtöön milloin tahansa. Asiat Luojaan ja lähimmäisiin kunnossa, paperiasiat järjestyksessä, testamentti ja hoitotahto tehtynä. Niin toki pitäisi olla joka päivä, sillä elämä voi muuttua tai päättyä äkillisesti  muustakin syystä kuin järjettömön väkivallan seurauksena. Kun asiat ovat suunnilleen kunnossa, voimme kaikesta huolimatta jatkaa elämäämme vapain ja iloisin mielin kiitollisena jokaisesta uudesta päivästä. 

 

Lisäys 21.8.

Lehdet ovat spekuloineet monenlaista perjantain tapahtumien jälkeen. Liiankin kanssa, sanoisin, sillä näin seuraava iskun suunnittelija saattaa saada innoitusta, koska huomaa julkisuuden, mikä tapahtumasta seuraa. Omiin ihmettelyihini nimenomaan naisiin kohdistuneesta iskusta tuli yksi vastaus terrorismintutkijalta: kun iskee heikoimpiin, saa eniten huomiota. Siksi terroristit kohdistavat nykyisin iskunsa lapsiin, tyttöihin ja naisiin. Kuvottavaa ja raukkamaista!

keskiviikko, 2. elokuu 2017

Honkien huminaa ja vähän pörinää

Lähdimme eilen maalle poimimaan mustikoita. Metsä on tuttu ja kiva: kun ryteiköstä pääsee läpi ja nousee jyrkän rinteen ylös, tulee valoisaan, aukeaan mäntyvaltaiseen metsään, jossa mustikat viihtyvät erinomaisesti. On nautinto poimia marjoja omaa vauhtia hiljaisessa metsässä, jossa yleensä kuuluu vain hyönteisten surinaa ja honkien huminaa. Saa antaa ajatusten virrata vapaasti, ajatella kaikkea ja ei mitään.

Sitten kävi köpelösti. Rouhaisin reippaasti marjoja poimurillani, ja siinä samassa tunsin voimakkaan kivun ranteessani. Ensin luulin käärmeen purreen, mutta sitten tajusinkin olevani parinkymmenen kiukkuisen ampiaisen ympäröimä! Poistuin liukkaasti kauemmas - poimuri jäi mättäälle - ja vain yksi ampiainen lähti seuraamaan. Onneksi sekin pian uskoi minun olevan matkalla muualle. 

Ranteessani oli nyt kivistävä pikku reikä, jonka ympäristö alkoi turvota. Soitin Armaalleni, joka oli vähän kauempana, ja kerroin lähteväni talolle etsimään lääkettä. Enhän allergisena tiennyt, millainen reaktio oli tulossa.

Kymmenen minuutin kuluttua olin laskeutunut jyrkänteen alle ja päässyt ryteikön läpi. Löysin lääkekaapista Ampikyy--pakkauksen ja nielaisin kaikki pillerit. Sitten odottelemaan. Ranteessa oli jo iso punainen turvotusalue, joka oli hyvin arka. Kurkkukin vähän tuntui oudolta mutta ei kuitenkaan turpoavalta. Puolisen tuntia istuskelin. Sitten kipu loppui ja turvotus alkoi hellittää. Siirryin pihalle puhdistamaan siihen mennessä keräämiäni marjoja. Toisen puolituntisen jälkeen olinkin valmis palaamaan metsään. Mustikat ja honkien humina kutsuivat!

Pari tuntia vielä poimimme. Nautin luonnossa olemisesta, mutta suhtauduin pörriäisiin varovaisemmin kuin aiemmin. En huitonut. Sitten alkoi selkä olla aivan liian kipeä ja aurinkokin matalalla. Tulimme pois ja lähdimme kotiin. Siellä puhdistin mustikkani, vaikka menikin puoleenyöhön. Aamulla vein osan marjoista iäkkäälle naapurille ja Armaani vei osan omistaan toiselle naapurille. Jaettu ilo jne.

On ihanaa, että voi päästä metsään. Olen kiitollinen vanhemmilleni, että meitä on viety marjaan, sieneen ja muutenkin liikkumaan luonnossa. Käy sääliksi sellaisia ihmisiä, joille metsä on pelottava tai inhottava paikka. Heiltä jää jotakin käsittämättömän hienoa kokematta.