lauantai, 14. huhtikuu 2018

Vartiotornia ja muuta kummaa

Luin jokin aika sitten Aila Ruohon kirjan Vartiotornin varjossa. Se kertoo haastattelujen perusteella Jehovan todistajien opetuksesta ja varsinkin siitä, miten suhtaudutaan niihin, jotka eivät noudata ohjeistuksia ja eroavat tai erotetaan yhteisöstä. Kertomukset ovat karuja. Jos nuori ilmoittaa, ettei halua enää olla todistaja, häntä ryhdytään karttamaan totaalisesti. Myös vanhemmat ja sisarukset katkaisevat kaikki yhteydet eronneeseen, mikäli itse kuuluvat Jehovan todistajiin. Jos he eivät niin tekisi, heitäkin alettaisiin pitää huonoina todistajina.  Voi siis käydä niin, että joku, jonka kaikki läheiset ystävät ja koko suku kuuluvat Jt-yhteisöön, jää aivan yksin maailmaan, jota hän ei oikeastaan tunne, koska on viettänyt koko elämänsä vain Jehovan todistajien keskuudessa.

 

Tähän liittyvät myös käsitykset siitä, että vain Jehovan todistajilla on totuus hallussaan, ja he odottavat lopun aikojen Harmagedonia, jonka jälkeen kunnolliset todistajat pääsevät paratiisiin. Kaikki muut ihmiset tuhoutuvat. Lapsille esitettävä propaganda on aika pelottavaa, ja jos siihen on kasvanut koko elämänsä ajan, on iso prosessi alkaa kyseenalaistaa oppimaansa. Kokouksissa ei ole luvallista esittää kriittisiä kysymyksiä tai kommentteja, vaan kaikki totuudet ja tulkinnat tulevat keskustoimistosta Amerikasta, ja oikeat vastaukset opetellaan ulkoa.

 

Kun julkisuudessa otetaan esille Jehovan todistajiin liittyviä asioita, esimerkiksi juuri karttaminen, yhteisön tiedottaja kieltää sen. Siitä entiset todistajat ovat erityisen raivoissaan: miksi valehdellaan, kun kokouksissa kuitenkin opetetaan, että rakkaudesta pois poikennutta kohtaan hänet on suljettava ulkopuolelle eikä hänen kanssaan saa olla missään tekemisissä. Onpa niinkin, että jos joku erotettu haluaa palata, hänen kanssaan ei pitkään aikaan kokouksissa keskustella, vaan annetaan hänen kokea, miten pahasti hän on langennut. Hän joutuu nolona istumaan takana erillään ja odottamaan, että hänet suvaitaan jossakin vaiheessa ottaa takaisin keskusteluyhteyteen,  ja loppuikänsä hän kantaa tietynlaista stigmaa tapahtuneesta.

 

Jotenkin kuulostaa uskomattomalta, että ihmisiä voidaan kohdella noin. Se myös, miten joku suostuu alistumaan, mutta ehkä on niin, että jos on kasvanut pelkoon, ei siitä uskalla hellittää eikä uskalla ajatella omilla aivoillaan. 

 

Vääriin tekoihin langenneita kuulustellaan oikeuskomiteoissa, joissa syyllinen joutuu tekemään tiliä hyvinkin intiimeistä asioistaan. Komitean jäsenet ovat seurakunnan johtomiehiä, jotka eivät ole koulutettuja eivätkä asiantuntevia. Joissakin tapauksissa kuulosti, että he ovat vain sairaita tirkistelijöitä. Heillä on valta erottaa kuulusteltuja seurakunnasta.

 

Jotenkin tulevat mieleen kertomukset lestadiolaisten hoitokokouksista 1970-luvulla. Ihminen saatettiin kutsua sinne kuulusteltavaksi aika omituisista asioista, ja kokoukset saattoivat kestää tuntikausia, jopa yötä myöten. Yhtä lailla sielläkin maallikkomiehet kuulustelivat ja hiillostivat ihmisiä. Milloin oli ollut väärä henki, milloin oli katsottu televisiota. Ihmisen psyykkistä vastarintaa pyrittiin murtamaan. Näistä kertoo myös vastikään julkaistu Pauliina Rauhalan romaani Synninkantajat. En ole itse sitä vielä lukenut, mutta odotan sitä kiinnostuksella. Rauhalan Taivaslaulusta, joka käsitteli myös lestadiolaisyhteisöä naisten ja parisuhteiden kannalta, pidin kovasti.

 

Mikä saa jotkut uskonnolliset ryhmittymät niin ahtaiksi ja tuomitseviksi, ettei ihmisten uskalleta antaa ajatella itse vaan määrätään ulkopuolelta heidän elämänsä asioista? Miten voidaan olla niin varmoja omien mielipiteiden oikeutuksesta ja siitä, että meillä ja vain meillä on koko totuus hallussamme? 

 

Tiukkasävyiset ”tosiuskovat” kritisoivat joskus luterilaista kirkkoa ja pitävät sitä maallistuneena ja maailmaan mukautuvana. Jos kuitenkin vertaan entisten Jehovan todistajien tai entisten vanhoillislestadiolaisten kokemuksia luterilaisiin näkemyksiin, niin huomaan olevani iloinen siitä, että meillä annetaan jäsenille ajatuksenvapaus ja jätetään tuomiovalta Jumalalle. Toisen hengellistä elämää ei pidä rientää mestaroimaan. Toki pitää opettaa, mutta raittiisti. Ja kuten Luther jo oivalsi: jokaisen pitää voida lukea itse Raamatusta, miten asiat ovat. (Ja toivoa sopii, että käännös on totuudenmukainen eikä manipuloitu. JW:ssä käytetään valitettavasti omaa käännöstä ja lestadiolaisuudessa kai ikivanhaa.)

lauantai, 14. huhtikuu 2018

Aamu koitti

Heräsin liian lyhyen yöunen jälkeen, kun aurinko nousi ja tuli liian kirkasta. Pimennysverhomme ei pimennä, ja tämä ongelma häiritsee puolet vuodesta. Nyt ei kuitenkaan enää harmita, sillä tulin istahtaneeksi tähän koneen ääreen ja katsoneeksi ulos ikkunasta. Mitä näinkään? Kaksi isoa rusakkoa popsimassa omenapuusta leikattuja oksia. Niistä on riittänyt rusiksille iloa jo viikon verran, ja oksat ovat jo aika lailla kaluttuja. Nyt paikalla oli kuitenkin siis yhtä aikaa kaksi isoa, harmaata rusakkoa. Yleensä ne liikkuvat yksin. Olivat ihan sovussa vieri vieressä. Reilun vartin tarkkailtuani tapahtui häiriö: kolmas rusakko, pienempi, osui paikalle. Se ajettiin nopeasti pois. Toiset jatkoivat ateriointia.  Sittemmin toinen isokin poistui, ja jäljelle jäi puputtamaan vain yksi. 

Samaan aikaan autokatoksen katolla hyppeli myös mustarastaspariskunta. Toivottavasti ne keksivät hyvän paikan pesälleen, ettei orava (joka asuu kattomme alla kylppärin yläpuolella) poikasineen pistele linnunpoikasia suuhunsa heti niiden kuoriuduttua, niin kuin joskus on käynyt, kun pesä oli avoimella terassin kaiteella. Autokatoksen hyllyllä kukkaruukussa pesä sai olla rauhassa, mutta luonnon helmassa olisi varmasti turvallisempaa kuin ihmisten ilmoilla.

Sinitiaisia pyrähtelee myös pihassa vähän väliä. Niillä on varmaan jo pesä jossakin pöntöistämme. 

Maa on vielä harmahtava, mutta varmaan muutaman pivän kuluttua alkaa jo vihertää, sillä sää on muuttumassa lämpimämmäksi ja yöpakkaset loppumassa. Nyt taitaa olla vähän kuuraa maassa.

Aamuhetki kullan kallis, opetettiin minulle pienestä pitäen. Vanhemmat nousivat viiden kuuden aikaan ylös mökillä kesäaamuinakin, ja perustelu oli se, että aamu on niin ihana, ettei sitä malta jättää katsomatta. Tottahan se on: auringonnousu, lintujen aamukonsertti, järven välke - ei voisi päivä paremmin alkaa. (Kaupungissa kolme rusakkoa omenapuun alla ajaa saman asian.)

keskiviikko, 11. huhtikuu 2018

Kevät tulossa

Näyttää siltä, että talvi on väistymässä viimein ja kevät puskemassa esiin. Peipposet ovat liverrelleet koko viikon, sepelkyyhkyt huhuilevat iltaisin. Mustarastaat hypähtelevät pihassa ja laulelevat kaihoisaa kevätlauluaan... Lunta on enää pälvinä niityillä ja ojanpohjilla. Pajunkissat ovat puhjenneet esiin. Muita kukkasia en ole vielä nähnyt, mutta sään ennustetaan lämpenevän. Ehkä jo piankin on raportoitavaa myös floran puolelta.

Lisää faunahavaintoja: Armaani leikkasi omenapuita toissailtana. Jätimme oksat nurmikolle rusakoita varten, ja nyt karahkat ovat jo kalutun näköisiä. Eilen oli iso harmahtava rusakko aterioimassa, ja öisin on vieraillut muitakin. Eilisen rusakon vieressä tepasteli sepelkyyhky, toukomettinen. Välillä ne vilkuilivat toisiaan, kun hyvin vierekkäin olivat, mutta eivät häiriintyneet toistensa läsnäolosta.

Toissayönä oli käynyt harvinaisempi vieras pihamaalla: kettu. Valvontakamerasta näkyi, kuinka se tutki paikkoja autokatoksen vierustoilta peräkärryn alle. Syötävää taisi etsiä. Onneksi ei osunut rusakoita tielle. Joskus on naapuri nähnyt ketun popsivan rusakonpoikasen suuhunsa keskellä katua.   

Yksi kevään merkki ihmismaailmassa ovat Stockan hullut päivät. Tulin tänään menneeksi sinne, kun siellä päin liikuin. Jos haluaa nähdä paljon muita ihmisiä, niin silloin kannattaa mennä keltahaamujen päiville. Siellä oli tosi paljon väkeä, ja joka paikkaan piti jonottaa pitkään: sovituskoppeihin, tavaroiden luo ja kassoille.  Eikä sieltä selvinnyt ulos ostamatta tälläkään kertaa. Tulin hankkineeksi kevätjuhlamekon, teräsmukin, t-paidan ja karkkia. Katalogin perusteella tekemäni "katso näitä" -lista sen sijaan jäi kotiin, joten mitään ennalta aikomaani en muistanut etsiä. Ei haittaa.

Nyt uhkaa kaksi dead linea (kalmanviivaa!) opiskelun suhteen. Toinen on tällä viikolla ja toinen seuraavalla. Pitäisi saada ryhdyttyä - aiheet ovat kyllä kiinnostavia molemmat. Huominen menee kikyn ja arviointikeskustelun takia iltaan töissä, joten perjantaihin lataan kaiken toivoni. Harmi että torstai ja perjantai venyivät uudessa jaksossa viikon pisimmiksi työpäiviksi. Menen aina aamulla 7.40 töihin, ja kotiin olen tähän mennessä päässyt lähtemään kotiin viiden maissa. Kuinka käynee nyt?  Se kuitenkin auttaa, että on ihan valoisaa, pääsinpä kotiin mihin aikaan hyvänsä. Valo piristää ja tekee iloisemmaksi.

Kevät, kevät!

 

 

maanantai, 2. huhtikuu 2018

Pääsiäismutinaa

Nyt on toinen pääsiäispäivä, "Ylösnousseen todistajia". Tekstinä kirkoissa Emmauksen tien kulkijoista kertova tarina. Tulimme eilisiltana kotiin (ennen kovasti varoiteltua Suurta Lumipyryä), ja pääsiäiskirkot ovat reissun takia jääneet radion varaan. Tänään tuli koululaiskirkko Kuokkalan kirkosta. Ajattelin ensin, etten jaksa kuunnella taas kerran lapsille suunnattua mitäänsanomatonta jutustelua, mutta onneksi avasin radion, sillä sieltähän tuli yksi parhaista kuulemistani pääsiäiskirkoista! Se oli hyvin suunniteltu, ja saarna sopi sekä lapsille että aikuisille. Ei siis aliarvioitu lasten käsityskykyä eikä vesitetty sanomaa. Saarnan mukana oli pari oppilasta vastailemassa kysymyksiin ja pitämässä yllä kuulijoiden mielenkiintoa, mutta päävastuu ja -paino oli papin, Riku Buchtin, puheella. Se oli monipuolinen ja selkeä. Ei edes kovin lyhyt. Emmauksen tieltä Narnian kautta nykypäivään. Laulut olivat suurimmaksi osaksi tuttuja - joitakin samoja, joita oma kuoroni aikanaan lauloi pääsiäiskirkossa, silloin kun minulla oli vielä kuoro ja koululla perinteinen pääsiäiskirkko. Bravo, Jyväskylän seurakunta ja Kuokkalan koulu! 

Karkkilakkoni päättyi pääsiäiseen. Eilen söin äidin luona yhden Ryhmä Hau -suklaamunan ja illalla Armani kotitalolle piipahtaessamme sieltä kaapista pari Vana Tallinn -liköörikonvehtia ja minttusuklaakonvehtia. Äsken avasin kotona odottaneen Muumi-munan ja pistelin senkin. Olen aika vanha jännittämään, mikä yllätys munasta tulee, mutta tulipa pantua merkille kuitenkin. Eilisen munan yllätys oli muovirihkama-askartelu, josta tuli jokin nelipyöräinen vekotin, johon piti liimata tarrat. Kuvasarjan mukaan kaikista Hau-munista tuli jokseenkin samanlainen mutta eri värinen. Pettymys. Tämänaamuinen muna sen sijaan sisälsi pienen muumihahmon! Se oli hauska yllätys. En tosin tunne saamaani tyyppiä, koska aika huonosti tunnen Muumi-kirjojen henkilöitä. Tämä on laiha punatukkainen olento, jolla on paljon helmiä kaulassa. Mahtaako joku lukija tunnistaa?

Olimme äidin luona lauantaina ja sunnuntaina. Eilen oli ihana auringonpaiste, joten menimme äidin  kanssa ulos istuskelemaan aurinkoon. Äiti nautti. Hän joutuu entistä enemmän haeskelemaan sanoja, ja tututkin henkilöt alkavat kadota muistista. Eilen lähtiessämmme hän kysyi ylioppilaskuvaa osoittaen, onko kuvan henkilö meille sukua. Kerroin, että siinä on hänen poikansa poika, vanhin lapsenlapsi. Äiti vaikutti yllättyneeltä: "Ai niinkö?"

Äiti suree sitä, että omaiset ovat kaukana ja hänet on jätetty yksin. Se on minustakin kamalaa. En kuitenkaan tiedä, mitä tehdä. Pääsen seuraavan kerran käymään vasta aikaisintaan kolmen viikon kuluttua. Hoitaja ehdotti, että äiti muuttaisi meidän lähelle, mutta silloin hän menettäisi veljeni perheen käynnit. Muistisairaalle muutto on myös muutenkin katastrofi, vaikka hän sitä itse alun perin toivoisi. Sen olen huomanut jo aiemmin, sillä äitihän on muuttanut jo kolme kertaa muistisairautensa aikana: kotoa pois, tehostetun palveluasumisen kaksiosta yksiöön isän kuoltua ja sen jälkeen ryhmäkotiin. Aina on edellinen ollut paljon parempi ja uusi kauhea. Minulla on nyt kuitenkin äidin suhteen levollisin olo: hoitajat ovat lähellä ja tiedän, että äidistä huolehditaan.

Nyt on viimeinen lomapäivä ennen arjen jatkumista. Suuri Lumipyry toi lunta maahan, ja sitä satelee hiljalleen edelleen, mutta mistään myrskystä tai kovasta tuulesta ei ainakaan täällä päin ole tietoakaan. Normaali talvikeli näyttäisi olevan, pari senttiä lunta. Liekö tilanne kovasti erilainen isoilla teillä autoilijoiden näkökulmasta? Ehkä silloin, jos on kauhea kiirei ja jostakin syystä vaihtanut kesärenkaat alle. Harva suomalainen kai niin luottavainen on, että maaliskuussa vaihtaisi talvirenkaita pois, varsinkaan jos aikoo ajella pohjoiseen. Eteläänhän täältä ei voikaan ajella ;-). Ja kiire on liikenteessä aina huono idea ja riski kaikille. 

Eilen oli aprillipäivä. Kiva ettei osunut koulupäivään tänä vuonna... Keskisuomalainen kertoi Ähtärin pandojen vierailevan Pandan tehtaalla ja poliisit ilmoittivat uuden taltutuskeinon, rännättimen, käyttöönotosta. Armaani kehitti uusia lintulajeja kotitalon lintuhavaintolistalle. Hauskat pilat ovat piristäviä.    

Nyt odottavat työt, kotityöt ja opiskelut. Aion aloittaa keskeneräisestä sanelun korjauksesta ja pyykeistä. Kotipäivä, ihanaa!  

perjantai, 30. maaliskuu 2018

Kevään merkkejä

Viileää on vielä, mutta pikku hiljaa voi silti havaita kevään merkkejä luonnossa. Jokakeväinen ihme on valon nopea lisääntyminen. Mahtavaa (paitsi aamuvarhain, kun valoisuus herättää liian aikaisin)! Jaksaa paremmin, kun valoisa aika on pitempi.

Toinen kevään varhainen merkki on ilmassa kuuluva tinttien kevätlaulu. Useinhan se alkaa jo kevättalvella. Tänään tein havaintoja lintujen eri murteista. Meidän pihan lähistöllä säe kuuluu: tittyy tittyy. Vähän kauempana se menee tyyti, tyyti. Naapurikaupunginosassa on vallalla tyyti tyy, tyyti tyy. Niin lauleli tänä aamuna kaksi yksilöä, vilkasliikenteisen kadun molemmin puolin. Katu varmaan jakaa niiden reviirin.

Lumi sulaa vähitellen, ja vaikka välilä pyryttää lisää, suunta on hupenemaan päin. "Uusi lumi vanhan surma", opetti aikanaan äitini. Kävelyteillä on jo hiekkaisia osuuksia jäisten/ vetisten ohessa. Yö- ja päivälämpötiosisa saattaa ola 15 ateen ero: yölä pakkasta -12°C, päivällä lämpimän puolella +3°C.

Mustarastaatkin jo tirskuvat varoituksiaan, ja kahdena torstai-iltana (sattumoisin juuri torstai?) olen jo kuullut niiden kevätlauluakin jo virittelevän, vielä vähän hapuillen kuin harjoitusvaiheessa, mutta kohta varmaan täysillä, kunhan vähän vielä lämpenee.

Kevät on ihanaa aikaa. Toiveikasta, kun kesän ihanuus lähenee mutta on vielä kokonaan edessä päin.