lauantai, 18. marraskuu 2017

Loppumatka

 

 

Bussimatka eteni mukavasti ja joutuisasti. Lahteen jäi väkeä ja tuli uutta.  Bussi oli koko matkan  lähes täynnä. 

 

Edellisiin arveluihin tuli tarkennuksia. Koiria oli kolme. Haukkuja oli etuosassa ollut isompi koira, ehkä paimenkoira tai noutaja. Minun viereeni käytävän toiselle puolelle ilmestyi keskikokoinen, kaunis, hyvin käyttäytyvä koira. Se oli hyvin kiinnostunut eväistäni, mutta sivistyneellä tavalla: sen katse seurasi jokaista suupalaani, kun pistelin vuohenjuustopatonkia. Sen jälkeen se kävi kuuliaisesti makuulle bussin lattialle.

 

Takapenkin rouvat lienevät olleetkin neitejä. Iloisesti rupattelivat. Muutenkin kuului keskustelunsorinaa ympäriltä. 

 

Jaksoin lukea kuusi tarina, joten paluumatkallekin riittää tutkittavaa.  Kuljettajan ääni mataloitui ja hiljeni matkan kuluessa lähes kuulumattomiin. Ehkä hänellä oli kurkku turvoksissa. Turvallisesti hän kuitenkin meidät sompaili päämäärään saakka. 

 

Matkustusmukavuus oli sitä luokkaa, että bussi kilpailee hyvin junan kanssa. Penkit ovat mukavammat ja jalkatilaa enemmän. Tosin pitää olla omat eväät mukana. Töitä voi tehdä yhtä hyvin tai huonosti kuin junassakin. Puhelimen saa ladattua matkan aikana ja lisävaloa voi sytyttää, jos on liian hämärää.  

 

lauantai, 18. marraskuu 2017

Bussilla matkaan

 

 

Päätin vaihteeksi lähteä äidin luo bussikyydillä - hinta kun on kolmasosan junalipun hinnasta ja matka-aika vain tunnin pitempi. Pääsin Kampin terminaaliin noin varttia ennen lähtöaikaa, ja yllätyksekseni bussi oli jo paikalla ottamassa matkustajia kyytiin. Sain hyvän paikan ja asetuin istumaan. Matkan alkaessa bussi oli väljästi täynnä, vain käytävänvieruspaikkoja jäljellä ja niillä reppu kullakin. (Minun reppuni istuu ikkunan puolella.)

 

Matkan aluksi katsoin metron avaamisen kunniaksi netistä metromatkan videona sekä asemien esittelyt. Sitten alkoi bussissa tapahtua. Pelkoni toteutui: takanani istuu taas yskijä! Ihan niin kuin taannoisella Pietarin-matkalla, jonka jälkeen sairastin kolmatta viikkoa. Kunpa ihmiset yskisivät edes nenäliinaan eikä ilmoille ja edessä istuvan päälle! Kun tästä järkytyksestä hiukan tokenin (neljän -viiden yskäerän jälkeen) alkoi koira haukahdella! Se vihloo korvia. Haukahdukset tulevat yllättäin, yksittäisinä, mutta ovat niin kimeitä, että minun vaurioitunut kuuloni ei niitä kestä, ne sattuvat kovaa jokainen. Joudunkohan koko loppuelämäni pitämään yksilöllisiä kuulosuojaimiani, kunh sellaiset saan noin kuukauden kuluttua? Vinosti edessäni istuu nainen ja pieni koira. En ole varma, onko haukkuja tuo yksilö vai onko täällä useampiakin koiria. Haukauduksen jälkeen viereinen koiranomistaja nukkuu ihan rauhassa eikä reagoi lainkaan. Ehkä hän on tottunut tai haukkuja on jonkun toisen koira.

 

Lähtiessä satoi, mutta nyt on poutaa (ysk takaa). On (ysk) kaunista katsoa, kun seutu herää uuteen päivään. Pilvet ovat vaalean violetteja, ja edessä näkyy myös kirkasta taivasta.

 

Kuljettajan alkumuminasta ei juuri saanut selvää, sillä hän puhui hyvin matalalla äänellä, eivätkä takapenkin rupattelevat rouvat lainkaan havainneet kuulutusta. Erotin sanat ”Lahti 10.30”.

 

Kaikesta huolimatta bussissa on ihan kiva istua. Tämän bussin istuimet ovat mukavat ja on riittävästi jalkatilaa toisin kuin onnibusseissa, joihin en mahdu kuin yläkerran etupenkeille, jotka ovat aina ensimmäisinä varattuja. Pikku tyynyni selän takana auttaa velä asiaa. Nyt on ryhdyttävä töihin. Minua odottaa kahdenkymmenen fantasiatarinan lukemisto... Tämän kirjoittaminen puhelimella on myös hiukan hankalaa, koska sivusto heittää joka merkin jälkeen tekstin alkuun. Siis töihin! 

 

sunnuntai, 12. marraskuu 2017

Isänpäivämietteitä

Isänpäivä on tärkeä päivä, vaikka sitä tänä vuonna joissakin päiväkodeissa kuulemms ei vietetäkään sellaisena vaan "läheisenpäivänä" niiden lasten vuoksi, joilla ei ole isää. Kuulostaa kummalliselta, että ne, joilla isä on, eivät saisi isää juhlia, jos kerran äitienpäivääkin vietetään. Eihän kaikilla ole äitiäkään. Ja toisaalta jokaisella on pakosti joskus ollut sekä äiti että isä, jos ei muuta niin yhden lahjoitetun siittiön tai munasolun muodossa.

Lapselle todellisuus on totta, vaikka sitä sanoilla yritettäisiinkin pehmittää. Joillakin lapsilla on isä, joillakin ei. Joidenkin isä asuu kotona, joidenkin muualla, jotkut eivät ole tavanneet koskaan isäänsä, joidenkin isästä ei edes äiti tiedä mitään. Joillakin on kaksi tai useampiakin isiä. Eräskin lapsi kuuluu kertoneen kaverilleen, että hänellä on kolme isää: oma isä, uusi isä ja Taivaan Isä. Niinkin voi olla. Joku on kasvanut Ukin ja Mummin luona, kun ei isästä ja äidistä ole ollut vanhemmiksi. Pääasia, että joku on rakastanut ja huolehtinut. Silti on minusta parempi, että asia sanotaan niin kuin se on sen sijaan että pehmitellään siinä pelossa, että lapsi ahdistuu. Jos askarrellaan isänpäiväkortteja tms., kuuluu opettajan ammattitaitoon miettiä, millaiset taustat ryhmän lapsilla on ja ohjata tekemisiä sen suhteen. Ei ole pakko väsäillä kortteja sinä vuonna, kun jollakin on akuutisti vaikea tilanne, tai voi kyseisen lapsen kanssa käydä asian etukäteen läpi. Kortin voi viedä haudalle, lähettää postissa, antaa ukille... Pienelle toki jo se, ettei voi antaa korttia tai lahjaa oikeana päivänä, voi olla vaikea asia, ellei siitä puhuta etukäteen. Satuin tilanteeseen, jossa eräs lapsi kertoi, että hänen isänsä asuu toisessa maassa, mutta hän ottaa tekemästään kortista kuvan ja lähettää sen isälle puhelimellaan. Käteensä isä saa kortin seuraavalla lomalla. 

***

Minulla on kolmas isänpäivä, jolloin isä ei ole enää elossa. Syvä kiitollisuuden tunne valtaa mielen, kun ajattelen omaa isääni. Hän oli monella tavalla moderni isä. Kun synnyin, äitiysloman pituus oli kaksi kuukautta. Niinpä isäni hoiti minua päivät äidin mentyä töihin, kunnes meille tuli kotiapulainen isän kesäloman loputtua, jolloin olin vajaat viisi kuukautta. Isä vei minut äidin työpaikan lähistölle puistoon imetettäväksi äidin ruokatunnin aikaan. Silloinhan lapsia ei imetetty milloin tahansa vaan neljän tunnin välein. Muutenkin isä oli paljon meidän lasten kanssa, sillä opettajana hän pääsi kotiin aikaisemmin kuin äiti ja saattoi jatkaa töitään siellä. Isä korjasi vihkoja ja kokeita, suunnitteli tunteja ja laittoi päivällistä iltapäivisin. Kuulemma yksi aika varhaisista lauseistani leikeissäni oli: "Mitäf opetettaf lapfille?" (Siitä lauseestahan en ole päässyt eroon tähän mennessäkään...)

Muita lapsuusmuistojani hetkistä isän kanssa ovat esimerkiksi se, kun makoilimme isän ja veljeni kanssa vanhempien sängyllä ja isä luki meille Aku Ankkaa - kuivakkaalla äänellä, jossa ei ollut mitään erityistä eläytymistä. Juuri siitä syntyi tunne kuin olisin itse lukenut ja kuvitellut sävyt. Toisella kertaa olin tulossa isän kanssa kirkosta. Kävelimme juuri Norssin ohi, ja huomasin, että olen jo isää vyöhön asti, niin pitkä tyttö! En silloin arvannut, että kuljimme tulevan kouluni ohi. Myöhemmiltä ajoilta muistan monet kerrat olleeni soutajana, kun isä nosti tai laski verkkoja mökillä. Tai aikuisiältä, kun piti siirtää meille kahdelle liian raskas puunrunko johonkin. Isä sanoi: "Kun keinot loppuvat, alkavat konstit", ja keksi, kuinka tukkien avulla vierittämällä homma onnistui. Isä oli aina sitä mieltä, että kaikenlaista voi oppia, kun vain yrittää. Ei se mihin tahansa päde, mutta isällä oli tapana tarttua toimeen, ja niin onnistuivat ompelu, rakentaminen, leipominen, piirtäminen, soittaminen ym.

Kunpa nykyajan isätkin osaisivat ottaa lapset mukaan kaikenlaisiin puuhiin, huomata lapsessa olevan hyvän ja kehua aina kun vain on aihetta. Äsken uutisissa eräs isä sanoi osuvasti: isän arki on lapsen lapsuus.

sunnuntai, 12. marraskuu 2017

Uusi piispa

Äsken päättyi telkkarissa piispanvihkimysjumalanpalvelus Helsingin tuomiokirkosta. Nyt on hiippakuntaamme vihitty uusi piispa Teemu Laajasalo. Pidin messun tunnelmasta. Se oli rauhallinen ja juhlallinen. Arkkipiispa Kari Mäkinen puhui aluksi uudelle piispalle lämpimästi ja koskettavasti. Saarnan piti Teemu Laajasalo. Hän puhui hauskasti ja selkeästi anteeksiantamisesta, anteeksi saamisesta ja anteeksi saamisen uskomisesta. Puhetapa oli melko nopea - paljon asiaa lyhyessä ajassa - mutta vakuutti ainakin minut siitä, että hän todella tarkoitti, mitä sanoi. Välillä hän vilkuili alas oikealle puolelleen, aivan kuin siellä olisi ollut jokin elävä olento, jota piti pitää silmällä tai rauhoittaa. Onneksi ei kuitenkaan ollut (kamalaa, jos sieltä olisi nostettu huipentumana vaikka koira!). Ehkäpä sakastista kävi veto kaavun helmoihin tai mikin johto oli takertua johonkin.

Messun musiikki oli myös korkeatasoista ja rauhoittavaa. Cantores Minores lauloi upeasti (erityisesti miesäänet!) ja kanttorin ääni soi myös kauniisti. Trumpetti ja urut toivat myös juhlavuutta tunnelmaan. 

Varsinainen vihkiminen tapahtui saarnan jälkeen. Sisarkirkkojen edustajat eli piispat eri maista lukivat raamatunlauseita ja siunasivat piispan virkaan kätten päällepanemisella, jossa välittyi apostolinen suksessio seuraavalle piispalle. Kuka tietää, oliko piispojen joukossa myös oma seuraava arkkipiispamme... (Ja siis Luojahan sen jo tietää,)

Messu jatkuu varmaan vieläkin tuomiokirkossa. Meille tv:n katsojille Kimmo Saares luki Herran siunauksen. Sekin kuulosti hyvältä, juuri noin eleettömästi ja vakuuttavasti luettuna. Tunsin tulevani siunatuksi. 

Toivon, että Teemu Laajasalo onnistuu hyvin tehtävässään Jumalan armon avulla, kuten toivotettiin. Varjelkoon Junala häntä niiltä vaaroilta, jotka merkittävä asema tuo tullessaan. 

sunnuntai, 5. marraskuu 2017

Sadetta ja siunauksia

Luin tänään loppuun Liisa Seppäsen matkakertomuskirjan Sadetta ja siunauksia - pyhiinvaellus Walesissa. Pidin siitä kuten myös hänen edellisestä saman aihepiirin teoksestaan Kelttiläisillä poluilla - kohtaamisia pyhimysten kanssa. Tällä kertaa tuntui kuin melkein olisin ollut mukana, mikä johtunee siitä, että lukiessani olin sairaslomalla ja kirjan myötä pääsin ikään kuin nojatuolireissulle Walesiin.

Huomasin, että hyvin samanlaisia elämänpohdiskeluja oli pyhiinvaelluksella herännyt kuin itselläni viime aikoina. Saattaa johtua iästä - hän oli vaelluksensa aikaan saman ikäinen kuin minä nyt. Merkillistä, että aika tuntuu kuluvan aina vain nopeammin: äsken oli kesä, kohta on joulu ja taas uusi kesä.  Elämää on varmuudella enemmän takana kuin edessä. Musiikkimakummekin osoittautui samanlaiseksi: vuosikymmenten ajan Siionin virret ja Jaakko Löytyn laulut ovat olleet läheisiä. 

Seppänen kuvailee eloisasti, kuinka walesilaiset osoittautuivat sydämellisiksi, ystävällisiksi ja vieraanvaraisiksi ihmisiksi. Hän kulki yksin ja sai kohdata mielenkiiintoisia paikallisia ihmisiä samalla kun tutustui pyhimystaruihin, joita siellä tuntuu riittävän. Kelttiläisistä pyhimyksistä tuntuu heijastuvan iloinen luottamus Jumalaan ja luonnonläheisyys.  

Tuli mieleen ensimmäinen interrailini, jolloin tuli käytyä mm. Aberystwythissä ja Bangorissa. Pyhimyksistä en muista kuulleeni silloin mitään, vaikka he tuntuvat olevan kelttikristityille läheisiä.

Tärkeä huomautus oli se, että pyhimykset eivät ole olleet sen parempia ihmisiä kuin mekään, mutta jossakin suhteessa he ovat olleet esimerkillisiä.

Erään vaelluspäivän mietelause:

"Niin kauan kuin aikaa on, saa aina aloittaa alusta. Sitä tarkoittaa armon aika."