Luin Antti Röngän esikoisromaanin Jalat ilmassa. Olen erittäin vaikuttunut! Ehkä paras esikoisromaani, jonka olen lukenut. Aihe on kipeä ja kirjoittajalle omakohtainen, mutta siitä puuttuu kaikki teennäisyys ja yliyrittäminen, jotka joskus ovat aistittavissa ensimmäisissä julkaisuissa. Kieli soljuu vaivattomasti ja tarinaan uppoutuu sellaisenaan, kuin olisi Aaron silmin katselemassa elämää. Pitkästä aikaa luin jotakin niin, etten olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni ennen kuin se on lopussa.

Kirja kertoo koulukiusaamisen seurauksista opiskelijaikäisen Aaron elämässä. Takautumissa Aaro on kuudesluokkalainen, joka on joutunut kiusatuksi lähes koko ala-asteen ajan. Inhottavat luokkakaverit haukkuvat, lyövät, tönivät, vievät ihmisarvon aralta pojalta, joka ei osaa puolustautua eikä halua kertoa kokemastaan kenellekään. Opettaja ei huomaa, vanhemmat eivät huomaa. Isä asettaa omanlaisiaan vaatimuksia tajuamatta yhtään, mitä pojan välttelevän käyttäytymisen takana on. Seurauksena on nuorukainen, jonka itsetunto on mennyttä ja joka pitää itseään luuserina, jota kaikki halveksivat. Nykyhetkessä Aaro on aloittanut opinnot Jyväskylän yliopistossa ja yrittää selviytyä opiskelijaelämässä mutta vailla itseluottamusta.

Surullista on, että Aaron tarina ei ole ainutlaatuinen. Aaroja on eri puolilla. Liian usein kiusaamisen uhri jää yksin, kieltäytyy kertomasta kenellekään, vakuuttaa kaiken olevan hyvin, jos häneltä asiasta kysytään. Hän on varma, että kaikki muuttuu pahemmaksi, jos kertoo jollekin. Tai hän häpeää sitä, että on joutunut kiusatuksi, vaikka siinä ei todellakaan ole mitään häpeämistä toisin kuin kiusaajilla, jotka pilaavat toisen elämän ja vievät tasapainoisen tulevaisuuden. Julkisuudessa on kuultu kiusaamisesta voittajina selviytyneitä, jotka ovat päättäneet "näyttää niille" ja menestyneet laulukilpailuissa tai muussa julkisessa toiminnassa. Hienoa sekin. Pelkään kuitenkin, että enemmän on niitä, jotka eivät koskaan pääse jaloilleen vaan joiden alitajunnassa jäytää kaiken aikaa kiusaajien viesti: olet luuseri, häivy täältä, tapa ittes. (Tällaista kieltähän viime aikoina on kuultu jopa urheiluvalmentajien käyttäneen.) Uhrit löytyvät peräkamarista, psykiatriselta osastolta, haudasta.

Kirjoittaja Antti Rönkä on kertonut, että tarinalla on todellisuuspohja, vaikka se on romaani. Lehtihaastetteluissa hän on antanut kasvot kiusaamisen uhreille. Se on kunnioitettavaa. Jospa hänen esimerkkinsä ja mahdollisesti kirjansa rohkaisisi kiusaamisen uhreja lopettamaan vaikenemisen ja hakemaan apua. Ei psyykelääkkeistä vaan kertomalla totuuden siitä, kuka on tehnyt ja mitä, jotta kiusaajat joutuvat edesvastuuseen ja seuraavat potentiaaliset tekijät ehkä jättävät herjansa heittämättä. Kaikkien lasten ja nuorten pitäisi saada kasvurauha ja tasaainoinen tulevaisuus.

Kirjan luettuani tekee kovasti mieli etsiä käsiini vastikään julkaistu Antti Röngän ja hänen isänsä Petri Tammisen kirjeistä koostuvat yhteinen teos. Olen utelias lukemaan siitä, miten isän ja pojan välit ovat väreilleet ja millaisina he toisensa näkevät nyt. Onko löytynyt yhteinen aaltopituus viiimeinkin?