Viime yönä luin loppuun Laura Honkasalon kirjan Eropaperit.  Se sai aikaan seuraavanlaisia mietteitä: 

Sinikka tulee maalta, vaikeista ja alkeellisista oloista, ja rakastuu Jokkeen, joka perheineen  edustaa hänelle kaikkea sitä, mitä hänen elämästään on puuttunut. He menevät naimisiin ja Leea ja Klaus saavat Sinikasta mieleisen miniän. Syntyy kaksi lasta, Sara ja Tomi. Kaikki on hyvin ja Sinikka onnellinen, kunnes Jokke rakastuu toiseen naiseen, Raisaan, ja kaikki muuttuu, eniten Jokke.

Tarina kuvaa tarkasti ja riipaisevasti tilannetta Sinikan, 6-vuotiaan Saran sekä isoäiti Leean silmin. Saran maailma muuttuu äiti- ja isämaailmaksi, joilla ei saa olla mitään tekemistä keskenään: vaatteetkin on vaihdettava, Raisaa on kutsuttava äidiksi ja Sinikkaa Paskikseksi. Jokke ja Raisa yrittävät saada Saran itselleen moittimalla jatkuvasti tälle Sinikkaa ja Leeaa sekä oikeusteitse. Sara yrittää pitää itseään koossa paeten mielikuvitusmaailmaan ja yrittämällä olla sopeutuvainen.

Kirjan alkupuoli on erinomaista kerrontaa ja ajankuvaa alkaen 60-luvulta. Puolivälissä eron jälkeen Jokke muuttuu niin täydellisesti, että tarina muuttuu epäuskottavaksi. Kuinka kukaan mies voisi ensitapaamisella vaatia tytärtään kutsumaan uutta äitipuolta äidiksi ja omaa äitiä Paskikseksi, katkaista totaalisesti kaikki entiset suhteensa niin sukuunsa kuin ystäviinsäkin ja estää uusia lapsia kokonaan tapaamasta isovanhempiaan? Raisan toiminnan ymmärrän ainoastaan siinä tapauksessa, että hän on persoonallisuushäiriöinen ja äärimmäisen manipuloiva, mutta kuinka Jokke voi niin sokeasti toimia vain Raisan ehdoilla vuosikymmenestä toiseen, toistella Raisan mielipiteitä, olla täydellisen sokea omien lastensa tilanteelle ja käydä niin katkeria huoltajuus- ja elatusriitoja?  

Parasta olivat naispäähenkilöiden ajatusten kuvaukset, varsinkin Saran lapsinäkökulma. Se tuntui uskottavalta - varmaan itse koetulta, niin ainakin Laura Honkasalon haastatteluista olen päätellyt. Sinikan kasvu korpitöllin äidin tahdottomaksi piiskaamasta epävarmasta nuoresta tytöstä anopin hyväksi ystäväksi, yksinhuoltajan ahdistuksesta ja uupumuksesta viimein omille jaloilleen nousevaksi aikuiseksi naiseksi oli myös hyvin kuvattu, samoin näiden kaikkien naisten väliset suhteet. (Sinikan suhde omaan äitiinsä jäi epäselväksi: luulin ensin, ettei hän käynyt oman äitinsä luona koskaan, mutta lopussa kävi ilmi, että Jokke oli käynyt Sinikan kotona kerran ja lapset kuitenkin tunsivat Kaivolan mummon.)

Kirjassa oli yllättäen samanlaista vanhan naisen muistelua hoitokodissa (tässä tosin mielisairaalassa) kuin myös edellisessä lukemassani Mariessa. Kumpikin palasi muistoissaan menneisyyteen ja eli uudelleen vanhoja tapahtumia. Leean tilanne oli sikäli onnellisempi, että hänellä oli ollut onnellinen avioliitto ja häntä käytiin katsomassa: miniä Sinikka kaksi kertaa viikossa ja lopussa myös Sara ja Tomi, mutta suurta tuskaa hänelle tuotti välien katkeaminen Jokkeen ja Inkerin etäisyys.

Monia elämästä tuttuja tuntoja mm. äitien ja tyttärien välisistä suhteista Laura Honkasalo osaa kuvata erinomaisesti. Joken  epäuskottava muuttuminen aivan toiseksi ihmiseksi heikensi kuitenkin tarinaa. Toisaalta minulla ei ole omaa kokemusta eroperheistä, joten ehkä kamalat, julmatkin erot voivat oikeasti olla totta.  

Pidin kovasti Honkasalon kirjasta Sinun lapsesi eivät ole sinun. Lumen saartamasta kahvilasta sen sijaan en muistaakseni pitänyt, mutta syytä en enää muista. Tämä kirja kyllä kannattaa lukea!