Tänään luin Reko ja Tina Lundánin kirjan Viikkoja, kuukausia, joka ilmestyi jo vuonna 2006, pian Reko Lundánin kuoleman jälkeen. Olen hiukan vältellyt kirjan lukemista arvaten sen aiheeltaan ahdistavaksi, mutta nyt kun se viimeksi kirjastossa käydessäni  eteen osui, tulin sen lainanneeksi. Nyt sairaana ollessa on aikaa lukea. 

Kirja on romaani eli se kertoo Akista ja Minnasta, jotka saavat tietää Akin pahalaatuisesta aivokasvaimesta vuoden 2004 alussa. Siitä alkaa taistelu, jossa käytetään kaikkia mahdollisia hoitoja, mutta joka kuitenkin johtaa sairauden pahenemiseen ja kuolemaan. Nuoret vanhemmat pienine lapsineen joutuvat tuskallisen totuuden eteen: aikaa on vähän. Kirjassa Aki ja Minna kertovat vuorotellen tuntemuksiaan ja tekemisiään arkisen rehellisesti. Voimat vähenevät, pelko väijyy mielessä, tulevasta on vaikea puhua tai edes ajatella. 

Pidin kirjasta paljon. Se oli rehellisyydessään ja avoimuudessaan koskettava, liikuttava, ajatuksia herättävä. Miten voi kestää sen, että elämäntyö jää kesken, vaimo ilman miestä  ja lapset vaille isää? Miten kestää pelko siitä, mitä on edessä, niin viimeisinä päivinä kuin mahdollisesti sen jälkeen?   

Reko Lundánin elämäntyö oli merkityksellinen jo sellaisenaan, mutta hänellä olisi ollut paljon sanottavaa edelleenkin. Olen aiemmin lukenut hänen romaaninsa Ilman suuria suruja ja nähnyt teatterissa ainakin yhden näytelmän, jonka nimi ei nyt juuri tule mieleen. Kutsumattomia vieraita olisin halunnut nähdä, mutta se oli koko ajan loppuunmyyty. Mielenkiintoista oli lukea Akin pohdiskeluja siitä, miten tärkeää suosio oli ollut ja miten se oli vaikuttanut häneen.

Kirjan luettuani etsin netistä Reko Lundánin antaman viimeisen haastattelun. Se oli hyvin koskettava sekin. Aiemmin hänen sairaudestaan ei ollut kirjoitettu lehdistössä mitään, koska he halusivat suojella lapsiaan lööpeiltä. Hienoa, että päätoimittajat olivat asian ymmärtäneet ja hienotunteisesti pysyneet vaiti asiasta, joka kuitenkin oli ollut tiedossa. Onnistuisikohan edelleen ja kaikkien kohdalla? Vakavan sairauden kestämisessä on riittävästi ilman että ikkunan takana väijyy lehtikuvaajia, ja lasten suojeleminen kaikelta ylimääräiseltä on viisasta. Tilanteessa - isän ja äidin kireydessä ja väsymyksessä - on jo paljon kuormaa kannettavaksi.

Arvelen, että sellaiselle ihmiselle, jolla ei ole kristillistä vakaumusta ja sen myötä toivoa kuolemanjälkeisestä elämästä, lähdön läheneminen on vieläkin vaikeampi asia kuin kristitylle. Kristinusko ei suojele ennenaikaiselta tuntuvalta kuolemalta, ei surulta eikä ikävältä, mutta se antaa toivon siitä, että Jumala pitää huolen eikä mitään tapahdu ilman hänen sallimustaan. Omat rakkaat odottavat rajan takana eikä ero heitä ole ikuinen. Miksi-kysymykset ovat kipeitä, mutta niille on kohde: kysymyksiään ja ahdistustaan saa huutaa Jumalalle.  Kirjan lopussa Akikin tapaa sairaalapapin, joka löytää lohduttavat sanat, jotka tyynnyttävät mieltä ja auttavat sopeutumaan kohtaloon.