Sain juuri luettua Päivi Istalan muistelmateoksen Ristivetoa. Se on aikamoinen järkäle, 536 sivua, ja kun lukemisaikaa oli aika vähän, tuntuu, että seurustelin hänen kanssaan pitkään.

 

En tiennyt Päivi Istalasta juuri muuta kuin nimen ja että hän on radiotoimittaja, kun aloitin lukemisen. Kävi ilmi, että hän on ollut aikanaan aika kohuttukin henkilö tekemiensä ohjelmien vuoksi. Kirjassa hän kertoo oman näkemyksensä tapahtumista, henkilöistä, Yleisradiosta, työhistoriastaan (hän on myös teatteriohjaaja) sekä myös yksityiselämästään. Käy ilmi, että sekä hänen vanhempansa, puolisonsa kuin myös lopulta hän itse ovat olleet alkoholisteja. Muille kävi huonosti, hän onnistui raitistumaan ja saamaan elämänsä takaisin.

 

Teos on sujuvasti kirjoitettu – siksi sen jaksaa hyvin lukea, vaikka se onkin aika seikkaperäinen kuvaus asioista ja henkilöistä. Monet teemat herättivät ajatuksia ja omia muistoja, varsinkin työelämän ongelmat: työmäärä, työolot, esimiehet, byrokratia ja johtajien vieraantuneisuus todellisuudesta. Toisaalta hän miettii, miksi on pysynyt työpaikassa, jossa on niin paljon kuluttavia ja kaiken energian vieviä elementtejä. Samoja asioita olen itse miettinyt omalla kohdallani. (Vastaus on tietysti se, että on myös hyviä puolia, ja työ sinänsä on innostavaa.)

 

Ajankohta, josta Istalan työelämä alkaa, sijoittuu kuohuvalle 1960-luvulle. Vanhoja rakenteita ja ajatusmalleja halutaan purkaa niin Yleisradiossa kuin muuallakin. 70-luvulla kylmän sodan aikaan kaikki politisoituu ja vasemmistolaisuus kukoistaa. Istala lasketaan kuuluvaksi revareihin, millä on seurauksensa. Hän kokee olevansa leimattu tietynlaiseksi toimittajaksi ohjelmissa esittämiensä mielipiteiden vuoksi. Ristivetoa-ohjelma lopetetaan kesken kaiken. Naistentunti, joka saa suuren suosion, leimaa hänet feministiksi.

 

Omat varhaisimmat politiikkaan liittyvät muistikuvani ovat 70-luvulta, jolloin kouluissa edelleen Teiniliiton jäljiltä tiedostettiin, kuka kuuluu mihinkin leiriin. Taistolaisten hurjista puheista kuulin vain kaikuja äidin työpaikalta. Niinpä kirja avarsi myös käsitystäni siitä, mitä 60- ja 70-luvuilla tapahtui. 

 

Yleisradion myöhemmistä uudistuksista minulla onkin jo omakohtaisia näkemyksiä, ja huomasin kuuntelijana olevani varsin samaa mieltä toimittajan kanssa. Monia hyviä ohjelmia lopetettiin, kanavauudistuksissa sekoitettiin hyvin toimivia konsepteja. Keski-ikäisistä ja vanhemmista kuulijoista tunnuttiin haluavan päästä eroon, vaikka olemme radion kanssa kasvaneita ja sen uskollisimpia käyttäjiä. Nuorten kosiskelu ei tainnut juuri onnistua, ja vanhoistakin kuulijoista varmaan menetettiin osa, kun ohjelmistoa muutettiin kevyemmäksi kaupallisten kanavien mallin mukaan.

 

 Jos minä saisin päättää, palauttaisin lastenradion takaisin – lasten puhelintoivekonsertit, lastenkuunnelmat jne. Yle Puheen palauttaisin todelliseksi puheeksi ilman urheilua. Voimalan tyyppisiä ohjelmia tarvittaisiin takaisin televisioon. Ylipäätään rauhallisia keskusteluja lisää nykyisen silpun sijaan. Hartausohjelmista olen iloinen, samoin monista Yle Radio 1:n  asiaohjelmista, joita mielelläni kuuntelen varsinkin keittiössä puuhastellessani ja autossa matkatessa.  

 

Kenelle suosittelisin Ristivetoa-kirjaa? Niille, joita kulissien takainen Yleisradio kiinnostaa. Niille, joita kiinnostaa aikakausi 1960-luvulta vuosisadan loppuun toimittajan silmin. Ehkä myös niille, jotka haluavat vahvistusta sille, että alkoholismista voi päästä kuiville.   

 

Olisi kiinnostavaa kuulla mielipiteitä teiltä, jotka olette myös lukeneet ko. teoksen.