Tänä vuonna olen pyöräillyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Siihen on monta syytä: Sähköpyörä innostaa polkemaan, kun jaksaa ajaa kauemmin kuin tavallisella pyörällä. Sähköpyörä mahdollistaa pyöräilyn ja auttaa nivelrikkoisen polven hyvinvointia voitelemalla niveliä. Korona-aikaan on tietysti myös parempi kulkea työmatkat pyörällä kuin ruuhkaisissa busseissa. Kauemmas suuntautuneet menot ovat dramaattisesti vähentyneet koronan takia, ja lähikohteisiin pääsee kätevästi pyörällä. Kun minulla lisäksi on tätä nykyä sähköpyörä sekä kotona että loma-asunnolla, vältymme vaivalloiselta kuljettamiselta ja on aina ajopeli käytettävissä. Helsingin keskustaan tai sen tuntumassa olevalle työterveysasemalle en ole kuitenkaan koskaan mennyt pyörällä, vaan sinne on mentävä bussilla, mutta käynnit keskustassa maaliskuun puolivälin jälkeen ovat sormin laskettavissa.

Muualla olen siis huristellut sitäkin enemmän, ja on tullut tehtyä monenlaisia havaintoja pyöräilijän asemasta ja pyöräilijöistä yleensä muun liikenteen seassa. 

Viime keväänä oli todella helppoa ja mukavaa ajella, kun kaduilla oli hyvin hiljaista autoliikenteen vähennyttyä huomattavasti etätyösuosituksen vuoksi. Pyörille oli tilaa! Tätä nykyä sekä autoja että polkupyöräilijöitä on enemmän, mutta yhteiselo sujuu pääosin loistavasti ainakin minun reiteilläni. Suosin kevyen liikenteen väyliä, mutta niitä ei ole kaikkialla vaan välillä on ajettava ajoradalla. Kohtaamisia autojen kanssa tulee pääasiassa risteysalueilla. Olen huomannut, että autoilijat nykyisin hyvin helposti antavat tietä pyöräilijälle. Se tuntuu mukavalta.

Osa eräästä työmatkareitistäni kulkee ratikkatyömaan kautta. Siellä kevyelle liikenteelle on rakennettu selkeät kujat, joita pitkin pääsee turvallisesti työmaan läpi. Pitää vain havainnoida tarkasti muutokset, joita tapahtuu työmaan edetessä ja varoa vastaantulijoita kapeissa kujanteissa. Mieluummin ajan "maisemareittiä", joka kulkee pääosin metsässä ja puistoalueilla, mutta se on neljä minuuttia pitempi kuin työmaareitti, ja joskus on tärkeintä päästä nopeasti perille. 

Joitakin tyypillisiä vaaroja pyöräilijällä on huomioitavana. Muita pyöräilijöitä saattaa tulla äänettömästi takaa kovalla vauhdilla. Joskus unohdan itsekin jotakuta ohittaessani vilkaista kunnolla taakse. Onneksi sain uuden taustapeilin. Edellinen oli huonolaatuinen ja alkoi lopulta tipahdella tielle kesken kaiken. Nyt näen paremmin taakse. Jotkut pyöräilijät ohittavat silloin, kun muut kulkijat ovat jo ohitustilanteessa. Neljä rinnakkain kevyen liikenteen väylällä on vaarallista. 

Eräänä aamuna olin ohittamassa koirantaluttajaa, ja vastaan tuli toinen koira taluttajineen. Yhtäkkiä oikean reunan koira ryntäsi haukahtaen pyöräni eteen kiinnostuttuaan vastaantulevasta lajitoverista. Onneksi taluttaja refleksinomaisesti kiskaisi hihnasta ja huudahti EI, eikä koira jäänyt pyöräni alle. Jos hihna olisi joustanut, olisi käynyt huonosti.

Suuntamerkin näyttäminen unohtuu monelta pyöräilijältä. Olisi kuitenkin turvallisempaa, jos voisi ennakoida muiden liikkeitä. Esimerkillisesti toimi toissa aamuna arviolta kolmasluokkalainen pyöräilijä, joka huomasi minun tulevan takaansa. Hän näytti selkeästi suuntamerkkiä kädellään ennen kuin kääntyi vasemmalle. Niin sitä pitää.

Minun reitilläni hankalin paikka on kotimatkalla eräs kääntyminen vasemmalle. Joudun ryhmittymään kadulle autojen lyhyelle kääntymiskaistalle, joka alkaa heti edellisen risteyksen jälkeen kohdassa, jossa on oikealla bussipysäkki. Jos takaa tulee paljon autoja, en pääse ryhmittymään. Jos tulee bussi, pitää havainoida, antaako se minun kääntyä ensin vai ajaako eteeni pysäkille, jolloin en pääse kääntymään lainkaan. Ryhmityttyäni on vielä odotettava taukoa vastaantulevassa liikenteessä, ja joskus se tarkoittaa seisomista keskellä risteystä, kunnes tulee sopiva väli tai joku päättää antaa tilaa. Silloin on vielä katsottava, ettei kukaan ole tulossa oikealta. Turvallisempi vaihtoehto olisi kääntyä suojatien kautta juuri ennen risteystä, mutta silloin joutuu seuraavan kadun vasempaan reunaan, jossa noin parinkymmenen metrin aikana ei ole pyörätietä vaan vain jalkakäytävä. Kevyen liikenteen väylä on sen jälkeen kadun vasemmassa reunassa. Vilkasliikenteisinä päivinä ajan pikku jalkakäytäväosuuden turvalllisuuden vuoksi, vaikka tiedän rikkovani liikennesääntöä. Aiheuttaisin paljon enemmän hämminkiä, jos risteyksen jälkeen siirtyisin kadun oikeaan reunaan ja siitä ryhmittyisin saman tien päästäkseni vasemmalle puolelle.

Kotoa lähtiessä joudun kääntymään pieneltä kävelytieltä isommalle kohdassa, jossa aitapensaat peittävät kokonaan näkyvyyden. Olen ottanut tavaksi soittaa hiljaa kelloa ennen kääntymistäni varoitukseksi mahdollisille muille pyöräilijöille. Onneksi ei ole koskaan tullut todellista vaaratilannetta siinä. Yleensäkin olen rohkaistunut käyttämään soittokelloa enemmän kuin ennen. Pyöräni kulkee aivan äänettömästi, ellei hiekka rapise tien pinnassa, ja jalankulkijat tekevät joskus yllättäviä käännöksiä äkkiarvaamatta. Onneksi harvat soitoista hermostuvat.

Eilen sadesäällä huomasin uuden turvallisuusuhkan. Olin pukeutunut sadeasuun, ja satulan päällä oli paksuhko sadesuojus. Yhtäkkiä pysähtyessäni liikennevaloissa tajusin, että sadeanorakin helma oli mennyt satulan alle enkä pystynyt nousemaan pyörän päältä. Koska pyörän runko ja satula ovat korkeita, jäin pahasti jumiin varpaillani seisten. Onneksi sain keploteltua itseni irti ennen kuin olisin kaatunut. Yritin kiristää takin reunanauhaa, ettei se pääsisi enää satulan alle, mutta sama toistui työpaikan pyöräparkin edessä pysäyttäessäni. Niinpä päätin, että heti tänään - kunhan sade taukoaa - lähden kaupungille (bussilla!) ostamaan sadeviitan. Se lienee turvallisempi ratkaisu pyöräilijälle. 

Pyöräily on hauskaa ja terveellistä. Seuraava haaste tulee olemaan pukeutuminen säiden viiletessä. En ole koskaan ennen pyöräillyt pakkasella tai liukkailla. Nyt on ilmeisesti siihenkin totuteltava. Olen jo hankkinut kaksi uutta kypäränalushuppua, kaksi satulanlämmitintä sekä talvipyöräilyhanskat, jotka puetaan tavallisten hanskojen päälle. Muu vaatetus on vielä mietinnässä. Iso hankaluus on myös se, ettei töissä ole kunnollista paikkaa, missä vaihtaa ja säilyttää vaatteita. Ongelmat ratkennevat kuitenkin yksi kerrallaan, kun aika on.