Luin äsken loppuun kirjan Evakkolapset (toim. Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta; (Ajatus 2005), jossa lapsena evakkoon joutuneet suomalaiset  muistelevat kokemuksiaan ja pohtivat niiden vaikutuksia myöhempiin vaiheisiinsa ja ajattelutapoihinsa. Olipa mielenkiintoinen! Toisaalta se auttoi ymmärtämään omien vanhempien, isovanhempien ja muiden sukulaisten kokemuksia ja antoi heidän kertomilleen hajanaisille muistikuville laajempaa perspektiiviä. Toisaalta se antoi lisävahvistusta sille omalle ajatukselleni, että myös me toisen polven evakot voimme kantaa sisällämme jotakin niistä tuntemuksista. Olen itse aina tuntenut perineeni jollakin kummallisella tavalla  sisäisen kaipuun ja surun Karjalan kodin ja isoisän raivaamien peltojen menettämisestä, vaikka en ole koskaan siellä asunut eikä oma isäni ole niistä edes kovin paljon pystynyt puhumaan. Sen olen ymmärtänyt, miten kova paikka molemmat lähdöt lapselle ja nuorelle pojalle olivat. Olen myös usein tunnistanut  oman  "sisäisen karjalaisuuteni"  kokiessani ilon ja surun, naurun ja itkun olevan minussa niin pinnassa ja lähellä toisiaan. Hämäläissukulaisten keskuudessa erotun joukosta puheliaisuuteni ja 'iloisen impulsiivisuuteni' takia. Nyt oivallan, että niinköhän on käynyt myös monille Länsi-Suomeen asutetuille evakoille, jotka ovat avoimesti lähestyneet uusia naapureitaan, joille taas pidättyväisyys on ollut tärkeä hyve?

Surullisia olivat ne muistot, joissa kerrottiin tylyydestä ja suoranaisesta vihasta uupuneita evakkoperheitä kohtaan, kun he pitkältä matkaltaan pääsivät uusille seuduille, joille heidät oli ohjattu. Muistan isänkin kertoneen sellaisesta kohtelusta joissakin paikoissa. Sitä hienommilta kuulostavat ne muistot, joissa talonväki on ottanut evakot sydämellisesti vastaan, antaneet asua talossaan, keittää keittiössään, kohdelleet kuin ihmisiä. Erityisen hyvät muistot omalla isälläni on Ylöjärveltä. johon he saivatkin jäädä pidemmäksi aikaa ennen oman uuden talon hankintaa. Siellä isä kävi rippikoulun. Kansakouluaika oli katkonainen monilla eri paikkakunnilla ja välillä kotona Karjalassa. Kaikkia kokemuksia hän ei ole halunnut muistella.

Miltä tuntuisi nykyihmisestä lähteä täysin uuteen ympäristöön ilman tuttuja tavaroita, huonekaluja, vaatteita ja muita henkilökohtaisia esineitä, kotieläimiä, kirjoja, koko omaisuutta? Olla toisten ihmisten hyväntahtoisuuden varassa? Entä yhdistettynä huoleen keskellä sotatoimia olevasta perheenisästä ja miespuolisista sukulaisista? Entä jos osa sukulaisista olisi tuntemattomassa paikassa evakossa ilman tietoa siitä, ovatko kaikki selvinneet hengissä? Silloin lähdettiin oman maan sisällä samaa kieltä mutta eri murretta puhuvien ihmisten keskelle, nykyisin toiselle puolelle maapalloa täysin vieraisiin oloihin... Ryssiksi haukuttiin silloin evakoita monissa paikoissa, vaikka he olivat suomalaisia. Onko nykyisin pojasta polvi paljon parantunut?

Tavallaan kirjan aiheesta irrallinen mutta sisällöltään mainio helmi oli Eero Voutilaisen kirjoitus hiljaisuudesta. Se oli tehty evakkolasten päivien työpajaa varten, mutta osui omiin ajankohtaisiin mietteisiini käsittämättömän hyvin. Pienenä detaljina seuraava tieto: ihmisen silmät pystyvät vastaanottamaan 1000 miljardia bittiä informaatiota sekunnissa, mutta sisäisen prosessorimme kapasiteetti käsitellä tietoa on vain 100 bittiä! Eipä ihme, että nykyisessä informaatiotulvassa sairastumme informaatioähkyyn (termi muistaakseni Jussi T. Koskelta).  Voutilainen tarjoaa kahta ratkaisumallia: informaatiotulvan rajoittamisen ja hiljaisuuden. Suosittelen kirjan lukemista tai Voutilaisen ajatuksiin tutustumista muuta kautta, hän selittää hiljaisuuden parantavan vaikutuksen niin oivallisesti.

Tämän kirjan jatkoksi sopisi varmaan lukea vasta ilmestynyt tietokirja Juuret Karjalassa. Lehteilin sitä kirjakaupassa, ja se vaikutti kiinnostavalta.