Tässä vielä tämän joulun mietteitä, joita kirjasin ensin toisaalle, kun blogi ei toiminut:

 

Jouluaaton hartaus lähikirkossa herkisti. Tutut joululaulut eivät tänä vuonna tuntuneetkaan ”taas näiltä samoilta” vaan saivat ajatukset liitämään. Mietin, että todellinen kaikkien aikojen joulu kuuluu vain lapsuuteen. Sellaisten lasten lapsuuteen, joilla on turvallinen perhe ja jotka saavat elää onnellisen tietämättöminä aikuisten maailman suurista ongelmista kuten päihteiden käytöstä ja väkivallasta. Joulu on heille ihana juhla, josta voi nauttia täysin siemauksin. Parhaassa tapauksessa joulupukki vielä tuo jonkin toivelahjan, josta saa iloita.

 

Aikuisten on mahdotonta päästä takaisin lapsuuden ihmemaahan. Jouluun liittyy liian paljon kipeää ja haikeaa. On hienoa, jos on mahdollisuus katsella lasten riemua ja olla osallisena heidän suureen juhlaansa, mutta aikuisella on väistämättä muitakin ajatuksia. Entiset joulut ovat läsnä kadotettuna paratiisina tai painostavina muistoina. Menneiden joulujen henkilöt ovat mielessä kaipauksen tai pelon sävyttäminä. Myös ne ovat mielessä, joiden soisi olevan nyt täällä mutta jotka ovat muualla. Ehkä itse olen muualla heidän luotaan. Ehkä heitä on monessa eri paikassa.

 

Aikuista puhuttelee lauluissa myös Joulun Lapsen ylle lankeava ristin varjo. Nuorempana ihmettelin, miksi ristit ja ryövärit pitää jo jouluna ottaa lauluihin mukaan. Nyt se kirkastui. Aikuinen tietää, että elämässä on varjonsa. On tuskaa, kärsimystä ja kuolemaa, joita ei ole elämäänsä toivonut. Mitä kauemmin on elänyt, sitä enemmän asiasta tietää.