Meille on tullut tavaksi seurata pihamaalla viihtyviä rusakoita. Armaani viritti omenapuun alle jälleen soimen ihan rusakoita varten    - se on katettu, jouluvaloin varustettu ja täytetty heinällä ja kauranjyvillä. Wau, kyllä on suosittu ruokapaikka heikäläisten keskuudessa! Toissailtana rusakoita olikin paikalla kaksi. Se ei heistä ole kivaa. Ensimmäinen oli valloittanut syöttökaukalon, joten kun toinen saapui paikalle, ensimmäinen alkoi ajaa sitä takaa pihan ympäri. Sitten se palasi itse syömään, ja hypähtipä koko heinäpaalin päälle, että varmasti sai sen pidettyä itsellään. (Toivottavasti ei papanoinut siihen omaan ruokapöytäänsä!)

Toinen rusis meni pettyneenä ensin järsimään ruusupenkistä sojottavia varsia, mutta päätti sitten tulla kukkapenkin päätyyn, josta se tai joku lajitoveri muutama päivä sitten jos kaivoi jotakin syömistä, ehkä tulppaanin sipuleita tai jonkin kukan varrenjämiä. Aikansa kaiveltuaan se asettautui istumaan jo aika isoksi saamaansa koloon. Tuijotin sitä ikkunasta, ja se näytti tuijottavan takaisin. Välillä se heilutteli pitkiä korviaan, välillä taas painui ensin piiloon ja tuli sieltä taas esille. En tiedä, huomasiko se minua oikeasti. 

Kuulin äsken puhelimessa, että aktiivisuus pihassa jatkuu. Rusikset ovat paikalla lähes koko ajan, ja kun pihalla kävellään tai käydään täyttämässä kaukaloa, ne väistyvät vain hiukan sivummalle ja tulevat pian takaisin. Ehkä niiden vaistot sanovat, että silloin on syötävä, kun ruokaa on saatavilla. 

Eräänä iltana jokin säikytti rauhassa aterioineen rusakon. Se pinkaisi pyrynä pihan poikki kadulle perässään jokin, jota en ehtinyt kunnolla nähdä mutta joka oli tumma, pitkäkarvainen, pyöreänoloinen ja nopea. Lihava kissa? Supikoira? Pulska haisunäätä (se tuli muodosta ensin mieleen, vaikka en ole haisunäätiä nähnyt kuin Aku Ankassa lapsena)? Silloin toivoin hartaasti, rttä rusis onnistui pakenemaan. Takaa-ajaja oli nimittäin aivan sen kintereillä.