Eilen oli lämmin päivä, 13°C. Kiva kun osui lauantaiksi. Tänään on viileämpää ja vähän sateleekin välillä.

Kun eilen herättyäni katsoin keittiön ikkunasta ulos, näin pihalla kissan, joka loikoi auringossa tiilikasan päällä. Jonkin ajan kuluttua se kiehnäsi vähän selällään ja sen jälkeen suoritti huolellisen aamupesun. Vartin kuluttua se hypähti alas ja meni nurmikolle istuskelemaan ja välillä kukkapenkkiä haistelemaan. Saattoikohan se tuntea vielä heikon rotan tuoksun, sillä sellainen siellä kuulemma lopputalvesta liikuskeli? Sitten kissa sattui huomaamaan minut, joka latailin kahvinkeitintä. Se tuijotti useampaan otteeseen minua terävästi mutta päätti sitten olla välttämättä tarkkailijasta. Jonkin ajan kuluttua kissa suuntasi tontin nurkassa olevalle aukolle, josta se tiesi pääsevänsä jatkamaan matkaa.

Kissa ei ollut meidän pihassa ensimmäistä kertaa. Olen nähnyt sen ainakin kolme neljä kertaa aiemminkin.  Sen tunnistaa ja erottaa muista kulkevista kateista helposti: sillä ei ole häntää. Selkä on pilkullinen ja vatsa valkoinen. Kaulassa on panta. Kissa on tainnut päättää, että meidän piha kuuluu sen reviiriin. Reittikin kulkee aina samaa kautta: kadun puolelta sisään, autokatoksen nuuskiminen, pihamaan tutkiminen ja nurkasta ulos. 

Kissasta tulee tietenkin heti mieleen uppsalalainen Pekka Töpöhäntä (Pelle Svanslös), mutta Pekka/Pelle ei tunnu oikein tälle kaverille sopivan nimeksi. En myöskään tiedä, onko se uros vai naaras. Armaani voisikin sen selvittää... Ehkä kaulapannasta löytyisi oikeakin nimi ja kenties jopa osoite. Aika vapaasti kisu näköjään saa kuitenkin kuljeskella ulkosalla. Lienee naapurustosta kotoisin.

Nyt kun rusakot käyvät harvemmin kuin talvella, voimme havainnoida kissan aivoituksia - tai ainakin niiden ilmiasua. Muitakin kissoja on nähty, mutta tämä on käynyt useammin kuin esimerkiksi eräs harmaaraidallinen. Minä en tunne kissojen elämää juurikaan. En edes oikein osaa sanoa, olisinko kissa- vai koiraihminen, jos pitäisi valita.  

Muuten pihalla on ollut rauhallista - eikä kissakaan toki rauhaa rikkonut. Käpytikka kävi syömässä siemeniä ja pähkinöitä useampaan kertaan (rummutus kuluttaa energiaa), mustarastaat hyppelevät kuten ennenkin ja iltaisin laulelevat kauniisti, nurmikko alkaa vihertää ja nuoressa kirsikkapuussa on jo silmuja. Yksi krookus on puhjennut kukkaan sivupenkissä.

Kevät on niin mukavaa aikaa, kun koko ajan voi havainnoida jotakin uutta. Uudelta se tuntuu vaikka joka vuosi toistuukin. Elämä voittaa.