Aloitin vastikään Martti Simojoki – kirkon ääni –kirjan lukemisen.  Se kertoo Simojoen vaiheista piispana ja arkkipiispana. Olen vasta alussa, mutta teos vaikuttaa todella mielenkiintoiselta – kertoohan se siitä aikakaudesta, jolloin itsekin olin aktiivinen kirkonpenkin kuluttaja. Se saa myös ajatukset laukkaamaan monenlaisiin asioihin.

 

Luin juuri hänen käsityksiään siitä, kuinka lähiöihin (esikaupunkeihin) pitäisi saada kirkkotiloja, esim. seurakuntakeskuksia, jotta ihmiset voisivat helposti päästä niihin ja kokea kuuluvansa kirkon yhteisöön.  Miten erilaista kuin nykyaikana!

 

Nuoruuteni kotiseurakunta, joka aikanaan jo oli maailman suurin luterilainen seurakunta ja johon nyt on liitetty pari naapuriseurakuntaakin, kuulemma suunnittelee laitakaupungin kirkkojen myymistä muuhun käyttöön, koska tulevat liian kalliiksi! Ja jopa vasta korjatun Keskusseurakuntatalon, joka on aivan keskustassa. Samaan aikaan on rakenteilla kallis huippumoderni kirkko uusimpaan kaupunginosaan.

 

Omalle nuoruuteni asuinalueelle rakennettiin seurakuntakeskus 1970-luvulla. Nyt siinä on kosteusongelmia, kuten ilmeisesti suurimmassa osassa Suomen julkisia rakennuksia, ja tila on suljettu. Se korjataan mutta myydään kuulemma saman tien muuhun käyttöön. Kummallista! Alue on yhdistetty toiminnallisesti sellaisen lähiön kanssa, johon ei ole mitään suoria julkisia yhteyksiä. Sinne pitäisi mennä, jos kirkkoon haluaa. Toimitilana ja jumalanpalveluspaikkana (sunnuntaisin klo 17!) on opiskelijatalon entinen kioskitila, joka on hyvin pieni. Ehkäpä seurakunnassa valmistaudutaan jo siihen, ettei kirkkoon kohta kuulu juuri ketään.

 

Vanhusten puolesta surettaa: entinen vilkas, turvallinen  yhteisö on mennyttä, matka kirkkoon liian pitkä ja huonojalkaiselle mahdoton. Toimintaakaan ei juuri ole, joten heidän yksinäisyytensä tuntuu entistä vaikeammalta.  Alueella asuu tuhansia opiskelijoita sekä vielä enemmän muita ihmisiä. Vaikea käsittää, miksi juuri heidän seurakuntakeskuksensa lakkautetaan. Sama ihmetys koskee tietysti muitakin myynnissä olevia tiloja. Taloudellisinta on ilmeisesti keskittää toiminta kaupungin keskustaan. Seurakunnan jäsenmäärä lienee tätä nykyä noin 100 000.  Eikö mieluummin kannattaisi tehdä kirkoista yhteisöllisiä elämän keskuksia, paikallisia olohuoneita, joihin erilaiset ihmiset voisivat kokoontua toisiaan tapaamaan ja tutustumaan?

Eikö jumalanpalveluksista kannattaisi tehdä sellaisia, että ihmiset kilvan rientäisivät sinne Sanaa  ja sakramentteja nauttimaan, sielun virkistystä etsimään ja seurustelemaan ”kirkonmäelle”? Unelmani olisi messu, joka kokoaisi kaikenlaisia ihmisiä, nuoria ja vanhoja, suomalaisia ja maahanmuuttajia, uskossaan vahvoja ja epäilijöitä, yhteiseen juhlaan.  

 

Onkohan kirkkojen sulkemisvimmassa sama henki taustalla kuin Helsingin kaupunginjohtajan visiossa lopettaa kouluja ja kirjastoja lähiöistä? Kaikki vain keskustaan uuteen, uljaaseen joskus rakennettavaan keskustakirjastoon sekä suuriin koulukeskuksiin, joissa oppilas voi täydellisesti sulautua massaan. Ketään ei tunneta nimeltä – pois kaikki mahdollisuudet lähiyhteisöjen syntymiseltä ja ihmisläheiseltä toiminnalta. Rahaa kuitenkin säästyy, kun maksetaan vuokraa vain yksistä seinistä - ja se lienee pääasia.

 

Minusta sekä seurakunta että kunta ovat olemassa siksi, että ne mahdollistavat ihmisten hyvän arjen ja hyvinvoinnin: heikkoja tuetaan, yhteisistä asioista huolehditaan, kuulutaan omaan yhteisöön, joka ajaa oman lähiseudun ihmisten parasta.

 

Lienen haihattelija, joka ei ymmärrä realiteetteja, vai mitä? Vaan olikos se Desmond Tutu, joka sanoi:  Unelmat ovat vaarallisia. Unelmat voivat toteutua.”