Tänään oli yllättäen aika lämmintä monen kolean päivän jälkeen. Päätin läheteä pyöräilemään. Koska viime päivät olen ulkosalla hytissyt, laitoin kunnolla päälle, koska pyöräillessä käy tuuli joka tapauksessa.

Ajelin tällä kertaa itään päin, entisten kotikontujen ohitse. Viime aikoina pyöräilyssä on ollut sekin ilo, että muuta liikennetttä on tosi vähän. Pyöräily sujuu vauhdikkasti, kun ei tarvitse odotella muuta liikennettä. Päädyin epämääräisen ajelun jälken Keskuspuistoon. Yllätys! Siellä oli t o s i paljon väkeä, varsinkin pyöräilijöitä, mutta myös jalkamiehiä ja -naisia. Joka mutkan takana, joka suoralla, kaikkialla. 

Minulla oli kamala hiki. Olin pyöräillyt jo aika pitkään, ja vaatetta oli selvästi liikaa. Piti saada yksi välikerros pois. Missä sen voisi huomiota herättämättä poistaa? Päätin lähteä ulkoilutieltä metsään ja hankkiutua jonkin ison puun taakse.Niin tein, mutta kas, toiselta suunnalta menikin maastopyöräilypolku, jota ajeli joku trikoohemmo. Jatkoin vielä muutaman askelen kauemmas molemmista teistä. Sitten riisuin ulkoiluhousut ja aloin riisua välihousujani. Melkein jo ehdin onnitella itseäni onnistuneesta suorituksesta, kun kuulin rasahduksen takaani. Suunnistaja! Onneksi se oli nuori tyttö, joka paineli ohitseni nopeasti eikä jäänyt ihmettelemään, mitä mummeli puuhasi metsässä. Poistin villapaidan, laitoin päällysvermeet ja kypärän takaisin ja jatkoin matkaa.

Muutaman kilometrin ajettuani huomasin, että pyöräni akku oli loppumassa. Se näytti, että 11 km vielä pääsisi, jos käyttäisi minimiavustusta, 6 km sillä tasolla, jota yleensä käytän. Käännyin etelään ja päätin etsiytyä paluusuuntaan. Aloin nuukailla sähköavustuksella: vain mäissä, vain vauhdin hiipuessa, muuten EKO-moodilla. Tulin peltoaukealle, ja siellä alkoikin navakka vastatuuli. Olinkohan siihen asti ajanut myötätuulessa, vai oliko sää muuttumassa? Alkoi tulla ikävä villapaitaa ja välihousuja. Valitsin metsäpolkuja, joilla ei tuule niin paljon. Tajusin pilviverhon peittäneen auringon ja saderintaman lähestyvän. Aurinkolasit alkoivat tuntua liioittelulta.

Entisaikaan ajelin usein Keskuspuistossa. Nyt asun kauempana, ja siellä tulee käytyä vain harvoin. Yksi asia tuntui olevan ennallaan: epämääräiset tienviitat. Johonkin aletaan opastaa, mutta sitten viitat loppuvat. Tällä kertaa löysin itseni tilanteesta, jossa viittoja ei ollut missään risteyksessä, joissakin kylläkin tyhjä tanko. Kotvan ajeltuani arvelin, että kannattaisi mennä katuja pitkin, niin osaisin suorempaa tietä kotiin. Se oli virhe. Omakotitalokadut olivat kaarevia, pieniä, mistään ei nähnyt, pääsisikö jostakin isommalle teille. Muutaman kadunkulman jälkeen palasin takaisin metsään ja jatkoin matkaa sitä kautta.

Mietin, että kun ajan kovaa, ehdin eksymisistä huolimatta helposti etsiä oikeaa reittiä. Jossakin vaiheessa käännyin taas kadulle. Sitten odotti yllätys: olinkin jo aika lähellä entistä kotiani! Tuttuja reittejä pitkin oli helppo ajella viimeiset kilometrit kotiin. Akkukin riitti, kuinka ollakaan, ja ehdin mukavasti kotiin juuri ennen vesisateen alkua. Löysin armaani korkealta, pitkien tikkaiden yläpäästä pesemästä yläkerrran ikkunoita ulkopuolelta. Kävin vielä varmistelemassa, että tikkaat pysyvät pystyssä ennen kuin ryhdyin väsäämään lihapullia ja tekemään koulutöitä. Mainio iltapäivä. Huomenna uudestaan!