Eilinen oli onnettomuusuutisten päivä. Tyrmistyttävä oli tapaus Laajasalossa, kun kuorma-auto hajoitti ylös jääneellä nosturillaan kävelysillan, ja alle jääneen pakettiauton kuljettaja kuoli. Tänä syksynä on sattunut kaksi muuta samanlaista onnettomuutta, joissa aiheuttaja on ollut nosturi ylhäällä ajellut kuorma-auto. Mistä se kertoo? Eiköhän vain liiallisesta kiireestä. Ei ehdi tarkistaa turvallisuutta, kun aikataulut ovat liian kireät.

Koko työelämä tuntuu kärsivän samasta vaivasta: työn laatu kärsii, kun on kiireessä yritettävä saada vähemmällä henkilökunnalla aikaan enemmän.  Vanhusten luona käyvillä lähihoitajilla (kotiavustajia ei taida juurikaan enää olla) ei ole aikaa keskustella. Ruuanjakajat eivät ehdi sanoa edes vanhukselle päivää, kun pitää jo kiitää seuraavaan paikkaan. Entinen esimieheni piti meillekin takavuosina puheen, jossa hän teroitti - siis opetusalalla: "Teistä on saatava irti enemmän. Teollisuustyöväestöstäkin otetaan irti enemmän."  (No, teollisuustyöväestö on tätä nykyä saatu lähes kokonaan irti työelämästä, kun tuotanto on siirretty halvempiin maihin...) 

Olen pannut merkille, että jos jokin työpaikka saa laatupalkinnon, se lakkautetaan muutaman vuoden kuluessa. Varsinkin jos kriteereissä on ollut inhimillisyyttä ja ajan antamista hoidettaville. Siellähän on selvästi löysää rahaa tai aikaa eikä tuottavuus ole maksimissa - lopetettava!

Kuka on vastuussa siitä, että liian kireiden aikataulujen, suurten tuottavuusvaatimusten, yliviritettyjen odotusten ja jatkuvien kilpailutusten paineessa ihmiset hajoavat - sekä työntekijät että työn kohteet? Uuden sillan voi rakentaa, mutta menetettyjä ihmishenkiä tai terveyttä ei saa takaisin.