Luin juuri loppuun Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet.  Ajatukseni siitä ovat sekavia, sillä toisaalta esseistä löytyi kirkkaita, ihailtavia oivalluksia, toisaalta jotkut osat olivat käsittämätöntä, paatoksellista  paahtamista. Tietty tylyys ja itseriittoisuus ovat Nylénin tyylin ominaispiirteitä. Aiheet vaihtelivat dandyismistä ja Morrisseyn rajattomasta ihailusta lihan, pornon  ja väkivallan olemuksen analyysiin.  Välillä vyörytys oli raskasta lukea. Oli myös vaikea ymmärtää, miten joku jaksaa vaahdota moisista aiheista niin perusteellisesti. Välillä taas jokin uusi kiteytys sai valpastumaan: kas, onpa laittamattomasti sanottu.

Tässä näyte Nylénin ajattelusta: ”Kaunokirjallisuuden ydin on viha. Kirjoittaminen on aggressiivista. Jos kirjoittamisen kimmokkeena ei ole aggressio, ei synny kaunokirjallisuutta vaan journalismia ja muistovärssyjä.” (s. 228.)

Erittäin kiinnostuneena luin esseen, joka käsittelee Leena Krohnin, mielikirjailijani, ajattelua. Ihan alkoi huvittaa, kun Nylén häntä  niin kritisoi mm. arroganssista, harrastelijamaisuudesta, pateettisuudesta, jopa ihmisvihasta. Kas kun nämä samat ominaisuudet on usein liitetty myös Nylénin oman tyyliin!  Ettei vain liika samankaltaisuus ärsyttäisi.

Enimmäkseen jäin lukiessani kuitenkin epäilemään, etten ole riittävän älykäs ja kulturelli ymmärtämään tämän nuorehkon mieshenkilön sielunelämää. Taustatietojakaan minulla ei hänen lempiaiheistaan juuri ole. Ei se kyllä kovasti harmitakaan…  

Kaikesta huolimatta koin lukuelämyksen pääosin virkistävänä ja erilaisena. Aion yhtä innokkaasti tarttua Nylénin toiseen, jo odottamassa olevaan esseekokoelmaan heti, kun aika antaa myöten.