Olen äidin luona palvelutalossa viettämässä joulua. Täällä on rauhallista - ehkä liiankin - sillä ainoa ohjelma ovat ateriat. Meillä on äidin kanssa mukavaa, mutta kuinkahan niillä, jotka ovat yksin omissa lokeroissaan? 

Mielelläni olisin järjestänyt vaikka joululauluhetken, mutta kun kerran sellaista ehdotin vanhempieni muutettua tänne, en saanut vastakaikua. Eilen oli telkkari pianon vieressä koko ajan auki, joten eipä siihenkään joulumusiikki sopinut. Äsken kävin soittelemassa muutaman joululaulun ja totesin pianon olevan kohtuullisessa vireessä. Muut olivat kuitenkin jo menneet omiin huoneisiinsa ja äitikin halusi ruokalevolle. En oikein kehtaa tyrkyttäytyä, joten ehkä tänäänkin laulelemme joululaulut äidin kanssa täällä asunnossa ilman säestystä kuten eilenkin.

Eilen kävimme aattohartaudessa läheisessä seurakuntakodissa, joka oli tupaten täynnä ihmisiä, paljon lapsiperheitä. Pääsimme hyvään paikkaan penkin päähän, sillä äiti oli pyörätuolissa, jonka olimme saaneet palvelutalosta lainaksi; ystävällinen yöhoitaja oli sen jostakin hommannut. Kuvaelma oli liikuttavan kotikutoinen. Jeesus-lapsi oli oikea vauva! Pääenkeli luki repliikkinsä rapisevasta paperista selin yleisöön ja kun "samassa" (pappi piti merkitsevän tauon)  piti olla enkelin kanssa suuri taivaallinen sotajoukko paikalla, eteisestä kuului itkua. Kolme enkeliä liihotteli paikalle, mutta pienimmän joutui Joosef hakemaan syliinsä. Sitten tarina jatkui. Liikuttavan kaunista.

Palvelutalossa kävi Joulupukki puuron yhteydessä klo 16. Hän tosin oli kiireisin näkemäni. Ei ollut aikaa vaihtaa kuulumisia yksinäisten vanhusten kanssa, vaan hän heitti kourallisen namusia joka pöytään, valitteli, että on kumisaappaissa, ja poistui paikalta. Ei se meitä haitannut - pukki oli kuitenkin jättänyt meille lahjasäkin - mutta mietin niitä, jotka ovat joulunkin yksin. Puhuminen pukille olisi voinut olla mukava lisä aattoon.

Kyselin etukäteen, millaista ohjelmaa palvelutalossa on jouluna. Sain vastauksen, että joulu on pyhitetty omaisille. Ihan kaunis ajatus, mutta entä ne, joilla ei ole omaisia tai joiden omaiset ovat liian huonokuntoisia tullakseen vierailulle? Kynnelle kykenevät lähtivät eilen omaiseten luo. Jouluaterialla aamupäivällä oli suorastaan ruuhkaa, mutta päivällisellä klo 16 oli vain vähän väkeä. Se yllätti, että joka aterialla matalat lautaset ovat loppuneet kesken. Moni joutui siis syömään jouluaterian syvältä lautaselta. Niin kävi tänäänkin, vaikka väkeä oli normaalia vähemmän. Omaisten määrä eiliselläkään aterialla ei ollut suuri, ja lautaset loppuivat jo ennen kuin ulkopuoliset ihmiset ehtivät tulla ottamaan.

Äidillä on kiva asunto, johon saatiin kuusi velipojan luota metsästä. Siinä on tutut koristeet lapsuudenkodistani. Äiti ei halunnut osallistua koristeluun, mutta valmista kuusta hän on ihaillut moneen kertaan. Veli antoi joululahjaksi äidille myös hienon lumitähtijouluvalon ikkunaan, jonka ripustimme ikkunaan, ja sekin on tosi hieno.

Eilisiltana lauloimme paljon joululauluja, luin kirjasta vanhanajan joulusta ja äiti muisteli lapsuutensa jouluja. Sitten jaoimme lahjat ja lueskelimme lehtiä ja  kirjoja jonkin aikaa. Päivällä olimme katsoneet joulurauhan julistuksen telkkarista kuten aina. Äidin elämä sujuu hyvin, kun läsnä on läheinen, joka selittää asiat ja huolehtii siitä, mitä milloinkin pitää tehdä. Yksin hän on koko ajan sekaisin siitä, mitä tapahtuu ja mihin pitää mennä.

On surullista, ettei nykyaikana ole enää mahdollista elää yhdessä suurperheenä, jolloin vanhukset olisivat mukana tavallisessa elämänmenossa. Muistisairaan kanssa se tarkoittaa kuitenkin sitä, että jonkun on oltava koko ajan kotona ja valppaana katsomassa muistisairaan perään. Täällä palvelutalossa on öisin joku hereillä, ja tekniikka hälyttää, jos jotakin epätavallista sattuu. Kotona ei kukaan voisi aina valvoa tai nukkua koiranunta siltä varalta, että muistamaton lähtee johonkin ja vaikkapa kaatuu. Äitihän yritti sitä isän kanssa monta vuotta mutta uupui itsekin, kun ei saanut tarpeeksi unta. Joskus hänen nukkuessaan syvää unta isä lähti vuoteesta ja kaatui pahasti, ja se jäi painamaan äidin mieltä.

Äiti murehtii jo nyt, miten hän sitten selviää, kun minä lähden. Kerron aina uudelleen, kuinka täällä hänestä pidetään hyvää huolta ja hoitajat käyvät aina katsomassa, kuinka hän voi. Vakuutan, että hoitajat käyvät useammin sitten, kun hän tarvitsee enemmän apua, ja että hänen ei tarvitse enää muuttaa täältä mihinkään. Kerron turvalattioista ja muistutan turvarannekkeesta. Äiti helpottuu hetkeksi, mutta kysyy kohta samaa uudelleen. On kurjaa, että välimatkaa on lähes 300 km enkä pääse usein tänne käymään. Toisaalta, jos äiti olisi lähempänä, en silti pääsisi kovin paljon useammin, koska työ vie niin paljon aikaa ja voimia, ettei vapaata ole muuta kuin viikonloppuisin. En myöskään voi jättää omaa kotiani ja  perhettäni jatkuvasti äidin takia. Näin se elämä vain menee. Äiti itse pääsi omia vanhempiaan katsomaan vain kerran vuodessa, koska välimatkaa oli 600 km. Silloin tosin äidin  sisko asui samalla paikkakunnalla. Jos äiti muuttaisi minun lähelleni, hän olisi liian kaukana veljeni perheeltä, joka käy täällä  usein arkena, kun me muut emme voi. 

Nyt jo kauhistuttaa, millainen oma vanhuuteni tulee olemaan, kun ei sitten mahdollisesti ole lähiomaisia. Kuka tuntee ja tietää toiveeni? Hoitotahdon tekeminen muistuu taas mieleen. Pitäisi. Jos sitten olisi joku, joka sitä olisi kiinnostunut lukemaan ja noudattamaan!