Kävin eilen kahden ystäväni kanssa teatterissa katsomassa muistisairaasta isästä ja hänen tyttärestään kertovaa näytelmää Isä. Pääosan esittäjän Jari Pehkosen suoritus oli todella upea. Näytelmän tyylilaji lienee tragikomedia, mikä sopiikin hyvin aiheeseen. Tilanteet ovat niin kummallisia, että ne naurattaisivat elleivät itkettäisi niin paljon. Kuka tahansa muistisairaan omainen tunnistaa näytelmästä oitis lukuisia tuttuja tilanteita ja tunteita.

Arvelen, että yleisöstäkin isolla osalla on käytännön kokemusta muistisairaan kanssa elämisestä. Heille (meille) näytelmä toimii vertaistukena: et ole yksin, tällaisia asioita tulee eteen.  Meilläkin kolmella on jokaisella muistisairas vanhempi, minulla kaksi. Nyökyttelimme toisillemme: juuri noin meilläkin kävi, tuollaistahan se juuri on.

Näytelmän jälkeen istuimme vielä iltaa ja jaoimme kokemuksiamme. Oli todella mukavaa. Kunnes. 

Kotimatkan päättyessä huomasin yhtäkkiä kauhukseni, että uusista hienoista korvakoruistani toinen oli poissa! Miksi laitoinkaan ne juuri nyt? - Mikään ei ole pitkään aikaan harmittanut niin paljon kuin tuon uuden upean korviksen menettäminen. Olin juuri vaihdattanut siihen titaanikoukunkin, jotta voisin sitä pitää, koska olen hopeaseoksen palladiumille allerginen. Ensi kertaa vuosikausiin saatoin siksi pitää riippuvaa korvakorua. Ja heti kävi näin. Kaulaliinani on täytynyt työntää koukku pois korvalehdestä ja tipauttaa koru maahan.

Yöllä näin unta siitä että menin kyselemään ravintolasta, olivatko he nähneet korvistani. Eivät olleet. Aamulla varhain lähdin haravoimaan illalla kulkemaani reittiä ja tutkailemaan bussipysäkkejä ja kävelyteitä. Ei löytynyt. Illalla soitin ravintolaan. Ei ole näkynyt sielläkään. Ainoa toivoni on löytötavaratoimisto, johon busseista löytyneet tavarat toimitetaan muutaman päivän kuluttua. En ole kuitenkaan toiveikas sen suhteen. Eiköhän joku ole ilahtunut design-korun löytämisestä ja laittanut sen taskuunsa. Pieni toivonkipinä vielä elää. Jospa. Kunpa.