Kävin tänään entisen kotiseurakuntani Kannelmäen kirkossa. Siellä oli liikuttavan hieno jumalanpalvelus. Musiikista vastasi Vox Canora -kuoro kanttori Sirkku Rintamäen johdolla, lippukulkueessa ja kolehdinkerääjinä olivat paikalliset partiolaiset. Saarna oli hyvä ja ajatuksia herättävä (papin nimi ei ole tiedossani), rukoukset ja virret olivat koskettavia. Loppuhuipennuksena oli Sirkun uruilla soittama Sibeliuksen Finlandia, jossa kuoro-osuuden lauloi upeasti Vox Canora. Moni kohta jumalanpalveluksessa liikutti, enkä ollut ainoa, jonka oli kaivettava nenäliina esiin. (Se aina harmittaa, että jotkut voivat kyynelehtiä tyyylikkäästi, minä saan heti paikalla punaiset silmät ja pilkullisen naaman.) Finlandia taisi avata kyynelkanavat niiltäkin, jotka siihen asti olivat kuunnelleet tyynen rauhallisina. Hymniosuuden alkaessa kansa nousi spontaanisti seisomaan, ja esitys päättyi aplodeihin. Eräs kuorolainen kertoi, että oli vaikea laulaa liikuttumatta, kun yleisön joukossa kuivailtiin kyyneleitä joka suunnalla.

Oli juhlava aloitus itsenäisyyspäivälle. Saarnakin yhdisti sopivasti, ilman paatosta, isänmaan menneisyyden ja nykyajan ilot ja ongelmat. Kantavana ajatuksena oli se, että Jumala pitää meistä huolta. Välillä kansa kääntyy pois väärille teille, mutta Jumala ei jätä vaan vetää taas puoleensa ja pitää huolta. (Sorry, pastori, jos kiteytys ei osunut keskeisimpään. Olin niin vaikuttunut ja sain niin paljon ajateltavaa, että mieleen painaminen on satunnaista.) 

Tämä virren kohta kolahti tänään erityisen kovaa, kun taas ollaan kansan kohtalonhetkissä - onneksi tällä kertaa ei sodassa vaan taloudellisen katastrofin edessä:

"Tutkien sydämemme / silmäs meihin luo. / Ettemme harhaan kääntyis, / ettei kansamme nääntyis, / silmäsi meihin luo. / Alati synnyinmaalle / siipies suoja suo."   (Vk.584:3)