"Ken kulkee, hän näkee" oli eräs lapsuudenkotini kirja otsikoitu; kirjoittaja oli muistaakseni Matias Sikondomboro. Hän oli kulkenut kotoaan kauas Suomeen ja kertoi kokemuksiaan, mikäli oikein muistan.

Kirjan nimi tuli mieleen, kun mietin viime päivien pikku tapauksia ja kohtaamisia kaupungilla vakireittieni ulkopuolella. Kun pitkästä aikaa pääsee käymään kaupungin keskustassa tai muuten eri nurkilla, on kuin olisi ulkomailla. Tien varrella myös näkee monenlaista. 

Punavuoressa ja Kalliossa näin hauskoja putiikkeja, joissa juuri tapahtui yhtä ja toista. Eräässä kivijalan savipajassa mies soitti huilua. Kalliossa erään ikkunan takana kokoontui keskusteluryhmä, toisessa leikattiin herrojen hiuksia. Osuipa reitille eräänä päivänä Hietalahden hallikin, jossa oli Kainuu pop up -kauppa! Ostin Pekka Heikkisen puu-uunileipää, tervaleipää sekä rönttösiä. Nam.  

Akateemiseen mennessä hämmästytti pitkä nuorisojono eteisaulassa. Mietin, kuka kirjailija siellä mahtaa signeerata teoksiaan, entisellä lehtiosastolla. Unohdin asian, mutta kun seuraavalla kerralla kuljin Espaa pitkin, tajusin: kansa jonotti Starbuck's-kahvilaan! Siis päästäkseen juomaan kahvia amerikkalaisen ketjun kahvilaan!   

Jotkut kohtaamiset ja nähdyt tapaukset tekevät olon kurjaksi, erityisesti ne, jotka johtuvat ihmisten epäystävällisyydestä tai välinpitämättömyydestä. Bussissa kolme parikymppistä, asiallisen näköistä nuorta miestä jätti jälkeensä lattialle rutistettuja oluttölkkjä, joista virtasi juomaa lattialle. Yäk, eivät ansaitse miehen nimeä ne porsastelijat. Ja UNICEFin pöydältä kauppakeskuksen aulassa ostin joulukortteja hymyilevältä tädiltä. Hänen myyntikaverinsa taisi olla huonolla tuulella, kun tokaisi äkäisesti minulle, kun laskin reppuni lompakkoa ja kortteja pakatessani myyntipöydän laidalle: "Varos vähän sen reppus kanssa!" Sitten hän oikoi muutaman millin siirtyneitä pinojaan. Ok, reppu ei olisi saanut osua pöytään, mutta olisikohan sen voinut muotoilla jotenkin toisin? Harmitti, että olin pysähtynyt ostamaan koko kortteja .   

Ihanin hetki, suorastaan taivaallinen, syntyi yllättäen Keskuskadulla Stockan sivuoven luona, josta juuri tulin ulos. Kolme arviolta 11-vuotiasta poikaa lauloi joulukuusen vieressä heleillä, kirkkailla äänillään jatsahtavaa sävelmää kolmiäänisesti, erittäin puhtaasti ja rytmikkääästi. Ihan kaikki ohikulkijat hymyilivät iloisesti! Wau. Lienevätkö olleet Cantores Minoreksesta vai joltakin musiikkiluokalta, mutta perin harvinaista kuultavaa se oli.    

Hyvin, hyvin iloiseksi tulin myös satunnaisilla vaateostoksilla. Hammasläkäristä tullessani piipahdin vaatekauppaan, jossa en ollut ennen käynyt. Se oli kuin ihmemaa: koko putiikki täynnä juuri sellaisia vaatteita, joissa minä viihdyn! Sovittelin onnellisena - ja myös iloisena siitä, että sattui juuri olemaan pari tuntia ylimääräistä aikaa ennen kokousta. Hymyilevät myyjät palvelivat iloisesti ja auttoivat sopivien kokojen ja mallien löytämisessä. Ostin kassillisen vaatteita (ja seuraavana päivänä vielä vähän lisää...), liityin kerhoon ja olin onnellinen vielä illallakin. Yhtään ei harmittanut rahanmeno eikä mikään. Kiitos, Gudrun Sjödén!