Tässä jaksossa vapaapäiväni on ollut perjantai. Viikonloput ovat siis olleet pidempiä. Viime viikonloppuna kävin Jyväskylässä. Ehdin käydä ostoksilla, hautausmaalla, sushiravintolassa, kahden eri ystävän luona, veisaamassa talviveisuja, kirkossa ja lähtiessä vielä uudelleen ulkona syömässä. Oli tosi mukavaa. Sää oli perjantaina poutainen mutta lauantaina räntäsateinen. Ei haitannut sekään.Junamatkat sujuivat mukavasti paitsi että paluumatkalla sekä vieressäni että muuten lähistölläni oli yskiviä, aivastelevia kanssamatkustajia, joilla ei tietenkään ollut maskia. Se tuntui epämiellyttävältä, varsinkin kun juna oli tupaten täynnä.

Kuluneen viikon aikana olen lukenut yhden kirjan loppuun ja kuunnellut toisen. Luin Eero Huovisen omaelämäkerrallisen teoksen Sielujen puolustaja - piispana Helsingissä. Olen aiemmin lukenut useita muitakin Huovisen kirjoja ja pidän hänen tyylistään. Tälle en kuitenkaan antanut pisteitä kuin 3 / 5. Osa asioista oli muista kirjoista tuttuja, ja teologiset pohdinnat kuuluvat piispan kirjan sisältöön. Sitä sen sijaan ihmettelin, miten paljon piti muita ihmisiä nimeltä mainita ja selostaa. Se kuuluu elämäkertakirjallisuuden luonteeseen, mutta tällä kertaa tuli mieleen, että haluttiinko korostaa sitä, kuinka monien silmäätekevien kanssa oltiin kavereita. Muiden piispojen arviointi kai kuuluu asiaan, koska he ovat läheisin viiteryhmä ja tavallaan työtovereita. Yleensä ottaen arviot olivat myönteisiä, kilttejä, mutta John Vikström ja varsinkin Kari Mäkinen saivat kriittisempiä huomautuksia. Harhaoppisyytöksiä saaneet papit saivat armollisen kohtelun - ketään ei rangaistu - mutta Luther-säätiön miesten toiminta oli jäänyt kaivelemaan. Eero Huovinen on ollut suosittu, arvostettu piispa. Pari kertaa hänet ohimennen tavanneena ihailin hänen läsnäolokykyään - tuntui, että hän huomioi jokaisen yksilöllisesti. Se on hieno ominaisuus. Kirjoittajana hän on myös erittäin sujuva ja selkeä.   

Tällä viikolla myös kuuntelin yhden kirjan. Se oli Kari Hotakaisen Opetuslapsi. Siinä päähenkilö Maria esittää reipasta kritiikkiä keskiluokan elämäntapaa kohtaan ja omien traumojensa takia ryhtyy myös suoraan toimintaan. Hotakaisen kieli on taitavaa verbaalista tykitystä. Hän tekee teräviä havaintoja ja esittää ne lakonisella tyylillä. Ensi epäröinnin jälkeen pidin tästä kirjasta kovasti.  Tosin en ymmärrä, mihin kirjan nimi viittaa. Raamatullisia sanontoja ja uskonnollisia viittauksia vilisee Marian pohdiskeluissa, mutta miksi kirjalla on nimenä opetuslapsi?

On ihanaa voida taas lukea. Lyhennettyäni työaikaa neljänneksellä olen kuin muutkin ihmiset: työt mahtuvat melkein normaaleihin työaikoihin. Iltoihin ja viikonloppuihin jää vain kokeiden korjausta. Kaiken muun ehdin tehdä neljän viikoittaisen opetuspäiväni sekä yhden opetuksettoman päivän aikana. Ehdin tehdä kotihommia, ulkoilla ja lukea. Esimakua jo tulevista eläkevuosista?