Kävin viime viikolla Suomen Kansallisteatterissa katsomassa Dostojevskin Idiootin, jonka oli ohjannut Janne Reinikainen. Pääosaa eli ruhtinas Myskiniä esitti loistavasti Hannu-Pekka Björkman. Ilman häntä esitys olisi ollut vielä suurempi pettymys kuin nyt.

Alku oli lupaava, moderni (postmoderni?) yhdistelmä musiikkia, hienoja lavasteita, nykytekniikkaa ja lupaavia näyttelijäsuorituksia, mutta kaikenlaisista efekteistä huolimatta tuntui kuin ohjaaja olisi väliajan jälkeen itsekin kadottanut tarinansa juonen ja sisällön. Mitä pidemmälle esitys eteni, sitä suuremmaksi kävi harmistus - mitä ihmettä tässä edes halutaan sanoa?

Loppu oli pitkitetty, moninkertainen, sekava. Vartti pituudesta pois olisi tehnyt hyvää. Loppupuolen irralliset monologit turhaan pidensivät katsojan kärsimystä. Muoviin piirretyt sydämet toivat mieleen harrastajateatterin. Ja kaikesta osoittelusta huolimatta loppu jäi epäselväksi.

Kuuden hengen seurueemme arviot esityksestä olivat täysin yhtenevät. Paras käsitys esityksestä  taisi jäädä sille, joka joutui migreenin takia poistumaan väliajalla. (Itse sain hillittömän astmayskänkohtauksen juuri ennen väliaikaa, kun ilmapuhaltimet toivat näyttämöltä savukkeiden ja suitsukkeiden tuoksua voimaperäisesti katsomon takaosaan saakka. Olin pelännyt kanssaihmisten parfyymejä, mutta tällä kertaa se ei ollutkaan ongelma.)

Samassa näytöksessä oli jonkin verran koululaisia - ehkä lukioikäisiä - katsomassa. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä he saivat esityksestä irti. Alkuosan aikana yksi neitonen nauroi äänekkäästi oudoissa kohdissa. Väliajalla kaverit ohjeistivat häntä hillitsemään itsensä ja nauramaan vain sisäisesti. Loppuosa aikana pojat alkoivat keskustella keskenään ja lähetellä tekstiviestejä. (Karkit oli siinä vaiheessa onneksi jo syöty!) En ihmettele, ettei Dostojevskin syvin sanoma auennut vielä kovin nuorille, joiden elämänkokemus on vielä vähäinen, mutta ei se kyllä seljennyt vanhemmallekaan.

En ole lukenut kirjaa enkä tuntenut tarinaa entuudestaan päähenkilön nimeä lukuun ottamatta. Kolmiodraamasta oli kysymys ja siitä, että ruhtinas Myskin, epileptikko, oli hyvä ihminen, joka tahtoi vain hyvää kaikille. Vaan mitkä olivat syvimmät vaikuttimet ja mikä oli loppupäätelmä?

Näyttelijävalinnatkaan eivät olleet minun mieleeni päähenkilöä lukuun ottamatta. Nastassja oli jotenkin vaisu ja ulkokohtainen, toinen tyttönen yliampuvan pikkutyttömäinen, eikä kuoleva nuorukainenkaan vakuuttanut roolissaan. Kaiken huippu ja aivan liikaa oli loppukuoro! Ymmärsin sen idean, mutta se tuli vaiheessa, jossa loppua oli tullut odotettua jo varttitunnin ajan ja pitkästyminen oli vaihtumassa kärsimättömyyteen.

Yleensä ottaen pidän valtavasti venäläisistä teatteriklassikoista niiden viipyilevän tunnelman ja pohdiskelujen takia. Tässä ohjauksessa sellaisista ei ollut tietoakaan. Ei minulla ole mitään moderneja, erilaisia versioitakaan vastaan, mutta ne on tehtävä taitavasti.

Venäläisiä klassikkoromaaneja en ole jaksanut tai oikeastaan ehtinyt koskaan juurikaan lukea Anna Kareninaa ja Tsehovin novelleja lukuun ottamatta. Rikos ja rangaistus jäi muutama kesä sitten kesken. Idioottiin en tämän jälkeen taida missään tapauksessa tarttua, vaikka ehkä olisi syytä.