Kuuntelin äänikirjana Merja Mäen romaanin Ennen lintuja. Se kuvaa Laatokan saaresta kotoisin olevan Allin evakkomatkaa ja sopeutumista Etelä-Pohjanmaalle. Alli oli haaveillut kalastajan ammatista, mutta äiti ei hyväksynyt sitä vaan oli lähettänyt hänet parantajan oppiin. Siellä Alli oppi käyttämään parantavia yrttejä, kunnes sota lopetti kaiken entisen. Suhde äitiin oli vaikea. Sitä Alli kipuili kaiken aikaa. Syy selvisi mutta ei tehnyt asiaa yhtään helpommaksi.

Kirja muistutti vastikään lukemaani Rosa Liksomin Väylää: molemmissa tyttö kuljettaa lehmiä evakkomatkalla mukanaan. Silti tarinat ovat aivan erilaisia. Alli ihmettelee erilaisuuttaan sekä uudella paikkakunnalla että ihmisyhteisössä. Pääasia on hänen sisäisen matkansa kuvaus ja hänen kypsymisensä uuteen elämänkohtaloon, joka kotiseudun menetyksestä seurasi.

Kirjaa voi suositella sen intensiivisyyden ja sota-ajan tunnelmien kuvauksen takia. Minun makuuni sinä tosin oli liikaa kielikuvia ja runollisuutta. Joku toinen varmaan nauttii nimenomaan lyyrisestä kielestä. Loppu taas toi mieleeni Hilja Valtosen romaanit. Lisäksi minua häiritsi se, että kolmessa kohtaa puettiin ylle sukkahousut, kahdesti talvisodan alla ja kerran välirauhan aikaan, vaikka minun muistini mukaan sukkahousut keksittiin vasta 1960-luvulla. 

Karjalan evakon lapsena oli kiinnostavaa lukea kuvauksia siirtoväen matkasta täysissä junissa karjan kanssa. Samanlaisia tarinoita olen kuullut omilta sukulaisiltani. Samoilta seuduiltakin he lähtivät, Sortavalan maalaiskunnasta. Samalla tavoin he pääsivät myös takaisin, mutta joutuivat lähtemään uudelleen.  

Ihmettelin aluksi sitä, kun aina tultíin perttiin. Löysin netistä tiedon, että pertti onkin sama kuin pirtti. Kyllä meidän suvulla ainakin oli pirtit eikä mitään perttejä.