Uusi ekaluokkalaisten ryhmä aloitti jokin aika sitten. Olin lounaalla heidän kanssaan, ja yksi pojista kysyi: ”Onko sulla lapsia?” Kun vastasin, ettei ole, hän kysyi silmät suurin: ”Miksi?” Koska tarkempi selonteko aiheesta ei tuntunut sopivalta, vastasin, että kaikille ihmisille ei vain tule lapsia. Poika mietti hetken, ja sitten hänen ilmeensä kirkastui: ”Mutta täällä koulussa sulla on paljon lapsia.” 

 

Nuorena haaveilin viisilapsisesta perheestä. Ystävät sanoivat, etten tiedä, mistä puhun. No en varmaan tiennytkään. Tuskin minusta epäkäytännöllisyyden huippuna siihen olisi ollutkaan. Kieltämättä kuitenkin tuntuu joskus surulliselta, ettei aikanaan löytynyt ketään, jonka kanssa olisi voinut edes pieneltä osin yrittää toteuttaa. Nyt ikätoverit iloitsevat sydämensä pohjasta lapsenlapsistaan, jotka ovat maailman suloisimpia ja antavat selvästi merkityksen elämälle eläkkeelle jäämisen jälkeen. Minulla eivät toteudu kumpikaan: eläkkeelle pääsy tai lastenlasten ihastelu. (Toivottavasti toinen kuitenkin muutaman vuoden kuluttua.)

 

Luin taannoin lehdestä pohdiskeluja siitä, miten olemme elämässämme tehneet valintoja, joiden seurauksena meistä on tullut näitä ihmisiä, joita nyt olemme. Jos olisimme valinneet jossakin kohtaa toisin, olisimme toisenlaisia. Elämän lopussa kaikkien kuteiden kokonaisuus paljastuu ja käy ilmi, millainen kokonaisuus elämämme matosta on kehkeytynyt. 

 

En voi tietää, millainen elämäni olisi ollut, jos tietyissä kohdissa olisin valinnut toisin tai kääntynyt jollakin hetkellä toiseen suuntaan.  Ehkä sen pohtiminen on hyödytöntäkin, kun elämää on kuitenkin elettävä tässä hetkessä, näissä olosuhteissa. Sen muistan, että palavasti rukoilin aikanaan, että saisin oman perheen, mutta se rukous ei sellaisenaan toteutunut. Ehkä minusta ei olisi ollut äidiksi.