Luin tänään loppuun Liisa Seppäsen matkakertomuskirjan Sadetta ja siunauksia - pyhiinvaellus Walesissa. Pidin siitä kuten myös hänen edellisestä saman aihepiirin teoksestaan Kelttiläisillä poluilla - kohtaamisia pyhimysten kanssa. Tällä kertaa tuntui kuin melkein olisin ollut mukana, mikä johtunee siitä, että lukiessani olin sairaslomalla ja kirjan myötä pääsin ikään kuin nojatuolireissulle Walesiin.

Huomasin, että hyvin samanlaisia elämänpohdiskeluja oli pyhiinvaelluksella herännyt kuin itselläni viime aikoina. Saattaa johtua iästä - hän oli vaelluksensa aikaan saman ikäinen kuin minä nyt. Merkillistä, että aika tuntuu kuluvan aina vain nopeammin: äsken oli kesä, kohta on joulu ja taas uusi kesä.  Elämää on varmuudella enemmän takana kuin edessä. Musiikkimakummekin osoittautui samanlaiseksi: vuosikymmenten ajan Siionin virret ja Jaakko Löytyn laulut ovat olleet läheisiä. 

Seppänen kuvailee eloisasti, kuinka walesilaiset osoittautuivat sydämellisiksi, ystävällisiksi ja vieraanvaraisiksi ihmisiksi. Hän kulki yksin ja sai kohdata mielenkiiintoisia paikallisia ihmisiä samalla kun tutustui pyhimystaruihin, joita siellä tuntuu riittävän. Kelttiläisistä pyhimyksistä tuntuu heijastuvan iloinen luottamus Jumalaan ja luonnonläheisyys.  

Tuli mieleen ensimmäinen interrailini, jolloin tuli käytyä mm. Aberystwythissä ja Bangorissa. Pyhimyksistä en muista kuulleeni silloin mitään, vaikka he tuntuvat olevan kelttikristityille läheisiä.

Tärkeä huomautus oli se, että pyhimykset eivät ole olleet sen parempia ihmisiä kuin mekään, mutta jossakin suhteessa he ovat olleet esimerkillisiä.

Erään vaelluspäivän mietelause:

"Niin kauan kuin aikaa on, saa aina aloittaa alusta. Sitä tarkoittaa armon aika."