Olimme oppilaiden kanssa pulkkamäessä koulun talviurheilupäivän lopuksi. Pitkä mäki ylitti alhaalla kävelytien, jota pitkin lähitalojen asukkaat kulkevat ostarille. Kaksi tietä kulkenutta vanhaa rouvaa jäi mieleen. Ensimmäinen köpötteli keppi kädessä ystävättärensä kanssa tielle, juuri kun ylhäältä lähti seuraava laskija. Yritin varoittaa pulkkailijaa, mutta hyväntuulinen mummeli sanoi: "Ei tarvitse, kyllä minä pääsen pois alta!" Päästyään turvalliselle kohdalle hän vielä kääntyi minuun päin ja sanoi silmät tuikkien: "Minä laskin tästä myös aina lapsena. Tässä saa todella hyvät vauhdit." Sitten hän jatkoi iloisena matkaansa. Jonkin ajan kuluttua samasta suunnasta ilmestyi samaa ikäluokkaa edustava mutta huomattavan tiukkailmeinen rouva. Silmät salamoiden hän kiiruhti pulkkamäen yli ja ärähti sitten olkapäänsä yli: "Ei sitten yhtään osata väistää!"

 

Eilen olin yhteisvastuukerääjänä entisen kotiseurakuntani alueella isossa kauppakeskuksessa. Se on avartava kokemus - ja todella hauskaa muutenkin. Kaksi henkilöä jäi sieltäkin mieleen. Ensinnä eräs rouva, joka varmisti, että lahjoitus menee saattohoidon kehittämiseen. Myönsin ja lisäsin, että osa menee Guatemalaan. Vastaus oli: "En minä siitä Guatemalasta, mutta saattohoito on yhden syövän sairastaneelle tärkeä asia." Sitten laahusti paikalle katkera vanha rollaattorimies. Ensin hän vaati, että lippaan rahat olisi kaadettava hänen pussiinsa, ja kun ehdotin päinvastaista suuntaa, hän suuttui ja alkoi sättiä kirkkoa. Verot! Myykööt metsänsä ja hoitakoot itse asiansa. Olisi mieli tehnyt lempeästi kysäistä, eikö hänkin toivoisi, että joku istuisi vieressä lähtöhetkellä ja pitelisi kädestä, mutta katsoin parhaaksi jättää sanomatta kuitenkin.  

 

Sitä voi taivaltaa elämän matkaa monenlaisella askelluksella. Joillakin on pikkukiviä kengissä kaiken aikaa, toiset tallustavat mukavilla tossuilla. Jotenkin tuntuisi kuitenkin myös siltä, että usein voi ihan itse valita, mitkä jalkineet aamulla jalkaansa laittaa.